Huomaan olevani foorumin ylläpidon suhteen tämän kysymyksen kanssa lähes päivittäin tekemisissä. Mitä on klassinen kristinusko?
Mitä on klassinen kristinusko? Kysymykseen ovat yrittäneet vastata mm. C.S.Lewis (“Mere Christianity”) ja G.K.Chesterton (“Orthodoxy”, “The Everlasting Man”), jotka molemmat tunnettaneen meillä ainakin jotenkin. Minä pidän näistä kahdesta britistä, joista ensin mainittu oli anglikaani, joka jättäytyi tietoisesti kaikkien matala-, lavea- tai korkeakirkollisten määrittelyjen ulkopuolelle haluten olla “vain kristitty”. Chesterton puolestaan oli katolilainen ja sellaisena kai “korkeakirkollinen”, vaikka epäilen, onko termi katolisuuden yhteydessä ensinkään mielekäs. Mutta molemmat ihailivat hyvin matalakirkollista skottilaista kongregationalistipastoria ja kirjailijaa nimeltä George MacDonald (“Phantastes”).
Lewis oli tästä kolmikosta nuorin ja hän sai vaikutteita sekä Chestertonilta että MacDonaldilta. Minusta nämä kaikki ovat loistavia esimerkkejä klassisesta kristillisyydestä, vaikka en tätä viimeksi mainittua kovin hyvin omakohtaisesti tunnekaan; luotan kuitenkin Lewisin arvioihin hänestä.
Kaiken kaikkiaan on helpompi vastata, mitä klassinen kristinusko ei ole. Kuten sen kannattajia löytyy lähes kaikista vähänkään suuremmista tunnustuksista, myös sen vastustajia, so. ei-klassisia kristittyjä, on kaikissa kirkoissa, vaikkakaan kaikissa heillä ei (Deo Gratias!) ole virallista asemaa. Ei-klassisia kantoja alettiin 1700-luvun kuluessa esittää kasvavassa määrin. Se oli deismin varhaista kulta-aikaa ja ennakoi 1800-luvulla itsensä läpi lyönyttä modernismia sekä erilaisia “myyttiä riisuvia” tapoja lukea Raamattua tai tulkita kristillistä traditiota. Kristuksen jumaluuden (vähintään tosiasiallinen ellei julkilausuttu) kieltäminen, Hänen ylösnousemuksensa pitäminen hurskaana myyttinä ja Vanhan Testamentin (vähintään tosiasiallinen ellei julkilausuttu) poistaminen Raamatun kaanonista; siinä muutamia taattuja merkkejä ei-klassisesta kristinuskontulkinnasta. Toki näitä tuntomerkkejä voisi luetella vaikka huru mycket, mutta eiköhän meren maun tunne pisarasta.
3 tykkäystä
Minä en ymmärrä Mauriinan argumentointia. Olenkohan liian yxinkertanen?
Jossain tekstissä ilmeni vastenmielisyys (?) herätyskristillisyyttä kohtaan, esim. siitä syystä, että nämä puhuvat heränneistä ja suruttomista. Suruttomilla on tarkoitettu niitä, jotka ovat ns. lankeemuksessa, usko on ns. kuollut.
Kuollut usko on ihan Jaakobin tekstiä. Eikö se ole ns. klassista?
Jos nyt sitten vitoslaiset eivät ole kristittyjä, miten voidaan näin ulkoa päin kieltää heidän uskonsa? Kysyn etenkin siksi, että ortodoksit eivät omien sanojensa mukaan pysty/halua sanoa kuka on uskossa ja kuka ei. Tästä haluttomuudesta (minun ymmärtääkseni) kai sitten aiheutuu tuo haluttomuus
kategorisoida heränneisiin ja suruttomiin.
Jos nyt vitoslaiset ja nämä muut herätyskristityt kuitenkin ovat uskossa,
seuraamassa Jeesusta Kristusta niin sanotusti, kilvoittelemassa ja
taistelemassa maailmaa ja syntiä vastaan - miksi heistä ei voi
puhua kristittynä sisarena ja veljenä ,rakkaudessa?
Jos he taas eivät ole uskossa, mistä lähtee tuomio, jos toisaalta ei kuitenkaan osata sanoa kuka on uskossa ja kuka ei?
Miksi ollaan niin sanotusti oksentamassa herätyskristittyjä ulos sen sijaan, että rukoiltaisiin ja rakastettaisiin, kuten Jeesus esimerkkinä tekee,
kun hän oli halunnut koota Galilean kaupunkien ihmiset
niin kuin kanaemo siipiensä alle. Hän itki Kapernaumin ja Betshaidan tähden.
Pyhä Henki vaikuttaa rakkauden.
Minä ajattelen, että kun uskova ojentaa käden, siinä on väärin uskovalle tarjolla neuvo tai rakkauden teko, ei työntävä tai lyövä ele.
Teet ehkä tässä vähän hätiköidyn johtopäätöksen siinä, että jos jotain kristinuskon muotoa pidetään klassisen kristinuskon ulkopuolella olevana, ei pidettäisi näin ajattelevia henkilöitä kristittynä. Tällaistahan ei ole väitetty.
3 tykkäystä
Ortodoksit eivät käytä käsitteitä “herännyt” ja “suruton”, eikä ole meidän asiamme jakaa ihmisiä uskoviin ja uskottomiin. Sen tietää yksin Jumala.
Tosin kirkossa lauletaan suuren viikon maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona (viimeisellä viikolla ennen pääsiäistä):
"Katso, Ylkä tulee puoliyössä, ja autuas on se palvelija, jonka hän valveilta löytää; vaan kelvoton on se, jonka hän löytää suruttomana. Varo siis, minun sieluni, ettet unen valtaan vaipuisi, ettet kuolemaan tulisi heitetyksi ja ulkopuolelle Valtakuntaa suljetuksi. "
Mutta veisussa varoitetaan itseä eikä toisia.
1 tykkäys
Klassiseen kristinuskoon kuuluu, että ei olla itseensä käpertyneitä ja varoitella vain itseään.
1 tykkäys
Minä näen ristiriitaa teorian ja käytännön välillä.
Siksi kirjoitin siitä.
Jos hyväksytään toiset rakkaudessa, ei silloin kai olla sysimässä hiekkalaatikon
ulkopuolelle: Sä et saa leikkiä meidän ämpärillä. Se on vain B-talon lapsille…
Hyväksymisen ei pitäisi olla niin surkean väkinäistä ja vaikeaa, jos kerran ei mielellään edes jaeta vuohiin ja lampaisiin, heränneisiin ja suruttomiin.
Mistä se sitten roikkuu?.
Minä olen ymmärtänyt niin, että tämäkin kirje on kirjoitettu koko seurakunnalle.
Eikö tästä tule se käsitys, että neuvon sana voi olla jokaisen kristityn suussa?
1Tess. 5:14
Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan.
Matt. 18:15 Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi.
Gal. 6:1 Veljet, jos joku tavataan jostakin rikkomuksesta, niin ojentakaa te, hengelliset, häntä sävyisyyden hengessä; ja ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusaukseen.
Gal. 6:2 Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.
2Tess. 3:15 Älkää kuitenkaan pitäkö häntä vihollisena, vaan neuvokaa niinkuin veljeä.
a) Viidesläisyys ei ole evankelikaalisuutta sanan siinä mielessä, missä minä tarkoitin evankelikaalisuudella. Evankelikaalisuus voidaan ymmärtää sanan suppeassa merkityksessä ja sen laajassa merkityksessä.
b) Jos evankelikaalisuudella tarkoitetaan hyvin paljon laajemmalla nimikkeellä vain 1) kääntymyksen merkittävyyttä 2) Raamatun auktoriteetin painottamista ja 3) lähetystyön merkittävyyttä, niin siinä tapauksessa Viidesläisyys kai on evankelikaalisuutta, mutta niin on vaikkapa aiemmin mainitsemani Roomalais-Katoliset neo-katekumenaalisuus ja Evankelinen Katolisuus (Evangelical Catholicism, joka ei tässä yhteydessä tarkoita esim. katolismielisiä luterilaisia, joita kulkee samalla nimityksellä, vaikka tietysti heidän joukosta voi löytää myös edellä mainittuja kolmea tekijää painottavia henkilöitä ja ryhmittymiä). Ehkä tässä tapauksessa Johannes Paavali II oli myös evankelikaali (how about that? 
).
c) viidesläisyydessä ei ole tyypillistä erotella termeihin ‘suruttomat’ ja ‘heränneet’. ‘Heränneet’ termiä on käytetty Suomessa pikemminkin körttien parissa ainakin menneinä aikoina. Mutta jos tarkoitetaan erottelua uskoviin ja ei-uskoviin, niin kyllä tämä erottelu on niin kuin kristinuskossa on yleisemminkin. Raamattu erottelee ihmisiä. Kirkkoisät erottelivat ihmisiä. Room. Kat. erottelevat. Ymmärränkö siis Idän Ortodokseja vähemmän? Totta kai Jumala näkee, kuka on oikeasti uskova, mutta kyllä me voimme toisen omasta tunnustuksesta päätellä, mihin hän uskoo. Kääntymyksen merkittävyyden painottaminen ei tarvitse tarkoittaa kasteen vähättelemistä. Viidesläisyydessä kaste on pätevä ilman uskoakin. Jotenkin minusta monesti tuntuu, että puhutaan käsitteistä eikä itse asioista. Kasteen mukaisesti eläminen edellyttää uskovana olemista.
d) kyllähän te Idän Ortodoksitkin erottelette, kuka tulee ehtoolliselle ja kuka ei tule. Jos ihminen tulee ripittäytymään teidän kirkkoon, kyllä hänen odotetaan todella katuvan syntejään Jumalan edessä (ja näin ollen odotetaan uskovan Jumalaan).
Klassinen kristinusko on - mitä muuta tahansa se sitten onkin - ainakin sitoutumista kirkon historiansa aikana tekemiin päätöksiin ja muotoiluihin, yhtymistä kirkon yhteiseen tunnustukseen. Tässä mielessä ortodoksisuus on ehdottomasti klassista, mutta muut yhteisöt sitten poikkeavat klassisuudesta enemmän tai vähemmän.
Itse en pidä lännessä suuren skisman jälkeen syntyneitä uusia yhteisöjä millään muotoa klassisisina, mutta sopeuduin entisen foorumin linjaan, jossa klassiseksi kristinuskoksi katsottiin vanhat kirkkokunnat (ort. ja room. kat.) ja perinteinen luterilaisuus. Se oli ehkä enemmän foorumitodellisuudesta kuin mistään teologisista arvioista kummunnut ratkaisu. Olipa “klassisuus” mitä tahansa kristinuskon yhteydessä, niin ei se voi olla niin pirstaloitunutta kuin mitä luterilainen uskonnollinen kenttä on.
2 tykkäystä
Minusta JiiVee kirjoittaa asian hyvin. Kiitos.
Ei kääntymisen korostamisen tulisi olla mikään ongelma luopumuksen vallassa olevassa kristikunnassa - missä yksikään kirkkokunta ei ole pystynyt pitämään pihaansa puhtaana.
1 tykkäys
Jos me kutsumme jotakuta suruttomaksi, se tarkoittaa, että me pidämme häntä syntisenä. Me kutsumme itseämme syntisiksi (myös ortodoksiset papit opetuspuheissaan), mutta me emme voi kutsua toisia syntisiksi.
2 tykkäystä
Itse näen, että klassinen on ennen kaikkea historiallinen sana. Se viittaa tiettyyn ajanjaksoon, jolloin kristinusko on saanut ns. klassisen muotonsa. Minusta se viittaa ennen kaikkea Khalkedonin konsiilista n. 1000-luvulle kestäneeseen ajanjaksoon ja kristinuskoon (ajattelu- ja käytäntötapoihin) tuona aikana. Laajentaen klassinen aika jatkuu minusta vielä 1400-luvulle. On siis klassinen kristinusko varsinaisessa mielessä ja klassinen kristinusko laajassa mielessä.
Ja koska tämä on historiallinen huomautus, se tarkoittaa, että mikään tämän hetken kirkko tai yksilö ei ole klassinen sanan siinä merkityksessä. Klassinen ei minusta tarkoita konservatiivista, eikä ota kantaa konservatiivinen vs. liberaalinen -taisteluun.
Ortodoksien kanta on tässä selvä, joten inttämisestä ei ole mitään etua kenellekään.
Sallittakoon minun kuitenkin sanoa, että jos kaikki on elämässä lihan hedelmää,
ihminen kieltää uskovansa Jumalaan ja kieltää yleensäkin tarvitsevansa Jumalaa ja Kristusta yhtikäs mihinkään, kun oma suu todistaa Perkeleestä -
kornia on kutsua sellaista ihmistä uskovaksi.
Onko väärään rauhaan tuudittaminen edes rakkautta?
Ei minustakaan klassisuus tarkoita suinkaan konservatiivisuutta. Mutta pidän kyllä nykyistä ortodoksisuutta aivan yhtä klassisena kristinuskona kuin esim. 600-1000-lukujenkin ortodoksisuus. Klassinen kristinusko ei ole koskaan ollut konservatiivisuutta, vaan sopeutuvaa ja notkeaa, dynaamista kirkkoruumiin elämää. Kirkko on aina nähnyt luomakunnan elämässä tiettyä kehitystä ja muutosta - mikä omalta osaltaan toimii todistuksena monille hengellisille opetuksille - joten ei kirkkokaan voi olla jähmeän konservatiivinen. Isien kahtalainen metodi huomioi sekä tieteellisesti että kirkon elämän kautta paljastuneet tosiasiat ja sopeutuu niiden avulla saatuja tietoja soveltamalla kulloiseenkin luomakunnan senhetkiseen tilanteeseen.
2 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Konservatiivi–liberaali-jaon yli
Siteeraampa tähän vähän Johannes Krysostomoksen kirkkokurista, jota Idän Ortodoksit yleensä pitävät yhtenä tärkeimmistä kirkkoisistä. Sen erottava sävy tuo mielestäni mieleen niitä Raamatun jakeita, joita Yxinkertainen mainitsi aiemmin. Tämä teksti koskee Krysostomoksen seurakunnan jäseniä, joiden hän koki tekevänsä tiettyä syntiä:
So let not a single one of those who remain in this prostitution set foot in the church, but let him be censured by you, and let him be a common enemy. For if anyone, as it is said, will not heed my word set out in my letter, mark him out and do not associate with him. But do this: do not share conversation, or receive him into your home, or share your table, or your going out or going in, or visit the forum with him. In this way we will easily win them back. Just as hunters chase their difficult prey not just from one direction but from all sides, and so drive them into the net, so too shall we herd together those who have been driven into a frenzy, and quickly hurl them into the nets of salvation, we on one side and you on the other.
Tämä on erottelua, jonka kaltaista ei ole edes monessa tämän päivän “erotttelevissa” seurakunnassa.
Onko tämä mielestänne klassista kristinuskoa? Jos ei, niin mikä sitten on suhteenne Krysostomokseen?
Tuossa olennaista on p. Johanneksen kommentti: “In this way we will easily win them back.” Toisin sanoen tiukan menetelmän oli tuona aikoina, tuossa yhteisössä ja silloisissa oloissa tarkoitus voittaa langenneet ihmiset takaisin, saada heidät katumaan ja kaipaamaan takaisin kirkon yhteyteen. Tiukkuus ei ollut itsetarkoitus, vaan siihen kehotettiin, koska motiivina oli langenneiden pelastaminen. Pölkkypää lukisi tuota tietysti niin, että tiukkuus on itsetarkoitus, jota pitää noudattaa riippumatta siitä, että johtaako se langenneiden katumukseen, palaamiseen ja pelastukseen vai ei. Se ei kuitenkaan ollut pyhän Johanneksen tarkoitus.
Toimiiko tuollainen esim. tämän päivän Suomessa? Luultavasti ei kovinkaan hyvin, sillä nykyihmiset täällä ovat tavattoman huonon itseluottamuksen omaavia mielensä pahoittajia, jotka eivät kestä juuri minkäänlaista kritiikkiä tai kuritusta suuttumatta. Tiukkuus ei saa heitä katumaan, vaan karkottaa heidät entistä kauemmas kirkosta. Nykyihminen kuvittelee olevansa vahva selviytyjä, vaikka oikeasti olemme sisältä rikkinäisempiä kuin koskaan ennen. Kirkkoisien aikaan ihmisillä tuskin oli nykyihmiselle tyypillistä heikkoa itsetuntoa, ja he kestivät paljon kovempaa kuritusta kuin me, sillä elämä oli muutenkin paljon ankarampaa, ja maallisen esivallan ja työelämän pomojenkin antamat rangaistukset olivat paljon ankarampia. Nykyihmistä pitää imarrella, kehua, kannustaa ja maanitella paljon enemmän, jotta hän ylipäänsä pysyisi mukana eikä kokisi oloaan syrjityksi. Olen täysin vakuuttunut, että pyhä Johannes huomaisi tämän tämän päivän Suomessa ja antaisi tältä osin hieman toisenlaisia ohjeita kuin mitä hän antoi omana aikanaan.
Kaitsijoidemme kaikkien ohjeiden ja kehotusten päämääränä on sielujemme pelastus, ei mikään muu. Jos tuollainen konsti johti pyhän Johanneksen aikana “helposti heidän voittamiseensa takaisin”, niin tietysti hän kehotti siihen. Parantavilla ohjeilla on aina ollut pragmaattinen luonne. Tämä on lakihenkisille konservatiiveille aina vaikea asia ymmärtää.
4 tykkäystä
Kiitos vastauksesta Timo. Krysostomos siteeraukseen jälkeen sopivasti yrittäisin hahmottaa tätä opin kehityksen logiikkaa. Tai varsinaisesti sitä, mikä on perustelu sille. En tahdo alkaa vääntämään asiasta tällä kertaa. Pikemminkin kyselisin perusteluja Idän Ortodoksian näkökulmasta. Miten määrittelisimme, mitä asioita voidaan ottaa Raamatusta ja kirkkoisiltä, ja mitä asioita voi olla muutoksen alla. Jos nyt tehtäisiin uusi mullistava päätös kirkossa, mistä sen päätöksen tekijät tietäisivät Jumalan edessä, että päätös on oikea? Vastasit jo osittain tähän kysymykseen, mutta pystytkö vielä tarkentamaan?
Päätöksien on oltava linjassa kirkon aiempien päätöksien (etenkin niiden hengen ja pyrkimyksien) kanssa sekä kirkon perinteen sekä suullisen että kirjallisen tradition kanssa. Tämä luonnollisesti ei mahdollista ihan mitä tahansa. Sen sijaan jos jätetään pois vaatimus siitä, että uusien päätöksien pitää olla samassa linjassa tradition ja aiempien päätösten kanssa ja tyydytään vain siihen, että voidaan osoittaa päätös näennäisen “raamatulliseksi”, niin silloinhan voitaisiin tietysti tehdä kovinkin “mullistavia” päätöksiä. Mutta pelkkä raamatullisuus ei riitä, vaan on huomioitava tosiaan myös traditio ja kirkon elämä. Minusta esimerkiksi protestanttisissa yhteisöissä on hyvin kirjavia käytäntöjä, joita voi kyllä pintapuolisesti argumentoida raamatullisiksi mutta jotka ovat kirkon perinteelle vieraita ja jotka siksi eivät ole johtaneet kirkon vahvistumiseen ja yhdistymiseen vaan pikemminkin yhä suurempaan hajaannukseen. Lienee selvää, että naispappeuspäätös oli yksi tällaisista uutuuksista, joita voi kyllä yrittää jonkinlaisella raamatullisuudella (tasa-arvo, ei erikseen kielletä jne.) perustella, mutta jota kirkon perinne ja päätökset eivät tue tai mahdollista.
1 tykkäys