Otan niin vähän aikaa rukoukseen, että välillä tulee mieleen että olen hengellisesti kuollut.
Toisaalta rukoilen joka päivä hengessä varmaankin lakkaamatta ja aika paljon kielilläkin, mutta en erityisesti varaa siihen aikaa. En pidä ruoka- enkä iltarukouksia, sillä ajattelen että välit yläkertaan ovat kunnossa.
Onneksi Jumalan Henki rukoilee “sanomattomilla huokauksilla” (Room 8:26).
Koen vastenmieliseksi ja ulkokultaiseksi teeskentelyksi melkein kaikki julkiset monisanaiset rukoukset, joita ei lueta paperista tai ulkoa. Ikäänkuin Jumala ei kuulisi jos ei onnistu asettelemaan sanoja oikeaan järjestykseen.
Eräs saarnaaja puhui “rukoilemattomuuden synnistä”, mikä kuulosti kummalliselta. Itse pidän tällaista kristittyjen syyllistämistä silkkana puoskarointina:
- Kuollut ei hengitä
- Kuollut ei rukoile
- Kuollut ei ylistä
- Kuollut ei palvo
- Kuollut ei kiitä
- Kuollut ei liiku
- Kuollut ei elä
Pidän rukousta yhteydenpitona ja siten hienona etuoikeutena, mutta toisaalta ärsyttää jos asioita pitäisi edistää ruikuttamisella:
“Anokaa niin te saatte.” (Joh 16:24)
“Teillä ei ole koska ette ano.” (Jaak 4:2)
Olen myös havainnut, että rukouksesta tulee aika helposti epäluontevaa tai neuroottista, pakonomaista. Erityisesti silloin jos kokoontumisessa käsketään jotakuta toista ääneen rukoilemaan. Harva kieltäytyy, ja väkinäisesti tulostettu rukous kuulostaa tällöin hyvin epäluontevalta.
Joka tapauksessa UT kehottaa aika selvästi käyttämään aikaa rukoukseen:
“Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” (1.Tim 1-4)
Ajattelen niin, että usko Jeesukseen tekee ihmisen kristityksi, eivät kristittyjen rukoukset. Minulle elävä kristillisyys onkin ennen kaikkea uskoa ja turvautumista ja toki pahan karttamista, mutta ei minkäänlaista hengellistä suorittamista. Olen mielihyvin ottanut ikuisen elämän vastaan – lahjaksi. Silti toivon voivani olla evankeliumille hyödyksi edes jossakin määrin. Mielelläni Paavalin tavoin auttaisin uskovia heidän iloonsa (2.Kor 1:24).
“Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” (Matt 10:8)
“Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja.” (Ef 2:8)
Joka tapauksessa arvelen, että Kristuksen tuntemisessa täyteen ikään (Ef 4:13) kasvaneet kristityt käyttävät paljonkin aikaa rukoukseen. Laiskuus on tietyllä tavalla vähäuskoisuutta.
“Laiskan sielu haluaa, saamatta mitään, mutta ahkerain sielu tulee ravituksi.” (Snl 13:4)
