Tuostahan ei siis ole laisinkaan kyse. Ainakin minä haluan ilman muuta olla yhteydessä universumin Luojaan ja hallitsijaan sekä Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Rukous itsessään on vain melkoisen erikoinen juttu.
Koen reaalisen jumalayhteyden idean niin, että Jumala asuu minussa Henkensä kautta. Avaan suuni tai en avaa, Hän on minussa.
Minusta tuo on aivan erinomainen tapa. Ainakin minuun ovat juurikin lapsena opitut virret jättäneet pysyvän vaikutuksen.
Minä ajattelen, ettei rukous ole jotain, mitä pitää tehdä vaan sellaista, mitä saa tehdä. Ja rukous on rukoilijalle antoisaa. Ei ikävä/raskas velvollisuus vaan hieno mahdollisuus. Jopa riippumatta siitä, miten rukouspyyntöihin vastataan.
Olen samaa mieltä, mutta koska hengellisessäkin elämässä on välillä vaikeaa niin rukouskin voi ajoittain olla raskasta. Niiden välttämättömien erämaa-aikojen jälkeen osaa taas uudella tavalla arvostaa sitä, kun rukoileminen on helpompaa. Omat kokemukset ja tuntemukset eivät tietenkään ole olennaisia, vaan se ettei rukousta jätä.
En oikein vieläkään ymmärrä @Semajah n ajatusta rukouksesta. Ehkä ymmärrämme sen sanan eritavoin.
Noin hyvin pitkälle itsekin ajattelen, vaikka toki puhutaan kestäväisyydestä rukouksessa, enkä tiedä, onko se aina niin kovin antoisaa:
“Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset, rukouksessa kestävät.” (Room 12:2)
“Olkaa kestäväiset rukouksessa ja siinä kiittäen valvokaa,” (Kol. 4:2)
Antoisaa rukoileminen ei ainakaan omasta mielestäni ole silloin, kun se tapahtuu toisen ihmisen “käskystä” täysin yllättäen ja valmistautumatta. Olen sellaiseenkin käytäntöön törmännyt ulkokirkollisissa piireissä lähes traumatisoivien kokemusten kautta. Sellainen on ahdistavaa, mieltä rasittavaa ja vaivaannuttavaa. Kuten muutkin pellehermannien ja helppoheikkien puoskaroinnit. Pahoittelen ilmaisuani, mutta sellaiset diletantit tekevät mielestäni todellakin sielunhoidollista pahaa. Samaa sarjaa: “tervehtikää toisianne”, “nostakaa kätenne”, “ottakaa toisianne kädestä” jne. Sellaiset hölmöilyt tekevät kristillisestä yhteisöstä ja kokoontumisesta naiivin, luotaantyöntävän, vastenmielisen ja parhaassa tapauksessa vain naurettavan.
Tuskin ajatukseni rukouksesta on mitenkään erityisen outo tai poikkeava; @Fratres kirjoitti siitä hyvin, ja ilmaisin olevani kaikessa samaa mieltä. Pohdin yleensä asioita aika syvällisesti, ja nyt kiinnitin huomiota rukouksen problematiikkaan, en niinkään opillisessa vaan ihan käytännöllisessä mielessä.
Varmasti on ihan normaalia olla sellaisia pohtimattakin. 
Itselleni rukous on yhdessä hiljaa olemista. Minun on vaikeaa pyytää kun ajattelen Jumalan kyllä tietävän mitä minä tarvitsen paremmin kuin minä itse ja niin hän on kyllä tähän asti tiennytkin. Ainoa mitä minun varmaan kannattaisi pyytää on sen näkeminen mitä Jumala antaa vaikka minä koko ajan olen vaarassa kulkea sen ohi.
Sinun aamurukouksesi on se toinen puoli kolikosta, silloin kun tuntuu että haluaa apua, vuorovaikutusta tai ihan vaan yhdessä hengailua pyydetään sitä ja pyyntörukoukseen kuuluu myös hiljentyä kuulemaan vastauksia.
Hiljaa yhdessä oleminen on se rukouselämän toinen puoli.
Se kuuluisa tarina joka kai useimmin kerrotaan liitettynä Arsin pyhän papin, P. Jean-Marie Vianneyn elämään on minusta hyvä rukouksen kuvaus. Tämän linkin sivun ensimmäiset lauseet.
Siinä on yhdessä henkilökohtainen, sakramentaalinen ja yhteisöllinenkin rukous
Aloin kaivelemaan lempinettimateriaaliani ja sattui niin että yksi mukavimmista somepapeista oli juuri julkaissut videon rukouksesta. Tykkäsin.
Mitä mieltä @Semajah, tämä kertoo nimenomaan jatkuvasta ruikuttamisesta ja mitä hyvää siitä voi seurata.
Sattumoisin olen jäänyt näinä päivinä tavallista enemmän pohdiskelemaan näitä rukousasioita.
Helposti käy niin, että rukoilemaan opitaan matkimalla muita ja sen oman uskonyhteisön tavan ja mallin mukaan. Jos joku liittyy esimerkiksi helluntaiseurakuntaan, häneen varmasti tarttuu helluntailainen rukoustapa.
Itse vierastan kaavamaisuutta ja varsinkin kaikenlaista teeskentelyä. Pyrin olemaan Jumalalle mahdollisimman rehellinen. En piilota häneltä mitään. Osaan myös kapinoida ja esittää kritiikkiä. Joskus tulee mieleen, onko minulla liian vähän jumalanpelkoa. Toisaalta UT:ssa kehotetaan pelkäämään, toisaalta olemaan pelkäämättä, koska Jeesuksen tähden voimme kutsua Jumalaa isäksemme.
Raamatussa puhutaan polvirukouksista ja seisten rukoilemisesta ja kädet ylhäällä rukoilemisesta, Hengessä rukoilemisesta, äänettömistä rukouksista ja sanattomista huokauksista, yhdessä rukoilemisesta ja kammiorukouksista, huutorukouksista, kyynelrukouksista, kestävästä ja periksiantamattomasta ja hartaasta rukouksesta, kielillärukouksesta, laulurukouksesta, kiitoksesta ja ylistyksestä.
En kuitenkaan ajattele niin, että rukousta pitäisi jonkin mallin mukaisesti ryhtyä suorittamaan. Minulle rukous on jatkuvaa yhteydenpitoa, enkä sen tähden pidä erityisiä ruokarukouksia enkä iltarukouksia tms. Jumalan Henkihän asuu minussa, mikäli aidosti kristitty olen.
Joskus on tullut mieleen, että olisko (Isä meidän -rukousta lukuunottamatta) aina parasta rukoilla äänettömästi, jottei paholainen kuulisi. Kielillärukous on siinä mielessä mainio rukousmuoto. Siinähän puhutaan “salaisuuksia hengessä”.
Kuuntelin tuon kolmeminuuttisen. Periksiantamattomuus anomisessa miellyttää minua. Haluan jopa haastaa Jumalaa ja testata omaa rukoustani - siihenhän UT:ssa jopa kehotetaan. Toisaalta Paavali oli peräti kolmasti pyytänyt Jumalalta, että hänen lihassaan ollut pistin (mikä lieneekin ollut) erkanisi hänestä. Vastaus oli kieltävä, mutta sen viesti oli erittäin opettavainen.
Tulipa mieleeni, pelkäsikö Jeesus isäänsä?
“Hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden.” (Heb 5:7)
Valitettavasti joudun toteamaan, että jos minun rukousteni kuuleminen on kiinni siitä, minkä verran pelkään Jumalaa, voipi omat vuodatukseni kaikua kuuroille korville… Joka tapauksessa meillä lienee syytä Häntä pelätä:
“Peljätkää Jumalaa.” (1.Piet 2:17)
Asiaa sivuten, minusta on hyvä pitää mielessä, että ylösnoussut Jeesus Kristus lienee aika lailla erilainen kuin maanpäällinen Jeesus Nasaretilainen: Kristuksen silmät ovat “kuin tulen liekki” ym. (Ilm 1:13-18) En tiedä, onko järkevää pyrkiä olemaan hänen kanssaan liian tuttavallinen. Mielestäni Hän ei ole mikään Jesse-kamu tms.
Tottakai Jeesus rukoili häntä jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, eli hän rukoili nimenomaisesti pelastusta kuolemasta.
Kristusta ei tosin pelastettu kuolemalta, niin ettei hänen olisi tarvinnut kuolla, mutta hänet pelastettiin kuolemasta, ulos kuoleman valtakunnasta - ylösnousemuksessa ja korotuksessa!
Koska hän taipui Jumalan tahtoon eli “hänen jumalanpelkonsa tähden”. Kr. apo tes eulabeias voitaisiin yhdistää ja tulkita toisinkin: “ahdistuksensa jälkeen / jumalanpelkonsa tähden hän oppi kuuliaisuuden, siitä mitä hän kärsi”.
Jukka Thuren, Heprealaiskirje, SLEY 1992, s.53.
Yksi hyvä tapa rukoilla, on etsiä tällaisiin vaikeisiin kysymyksiin vastauksia Hengessä, eikä pyrkiä ratkaisemaan niitä järjen avulla, joka saattaa johtaa vaarallisesti harhaan. Henki kyllä ohjaa vilpittömän etsijän löytämään vastauksia. Meillä on vielä saatavana kaiken tämän synkän luopumuksen keskelläkin hyviä dogmaatikkoja, joita Jumala on käyttänyt välineenään saattaakseen sanomaansa tunnetuksi uskon valistamalle ymmärrykselle.
Kyllä, rukous on etuoikeus.
Kun olen oikein voimissani luen Isä meidän rukouksen. Heikoilla ollessani huokaan ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Kun olen ihan loppu, niin jäljelle jää “Jeesus armahda”. Tätä viimeistä lajia taitaa olla eniten.
Tuli tuosta mieleeni, että minä vierastan polvirukousta. Mihin Jumala sellaista tarvitsee? Vai onko se vain omaehtoista oman nöyrtymisen osoitusta?
“Kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman.” (Fil 2:10; Room 14:11; Jes 45:23)
“Ja me laskeuduimme rannalla polvillemme ja rukoilimme.” (Apt 21:5)
“Tämän sanottuaan hän polvistui ja rukoili kaikkien heidän kanssansa.” (Apt 20:36)
Toinen kummallinen termi on palvonta. Eikö palvonta Raamatussa ole erityisesti epäjumalille kohdistettua? Viittaan mielestäni vinoutuneeseen mutta valitettavasti monissa seurakunnissa vakiintuneeseen metodiikkaan, jossa aloitetaan rukouksella, siirrytään kiitokseen ja siitä ylistykseen ja lopulta palvontaan, jossa ikään kuin leijutaan Jumalan läsnäolossa: “esipihalta pyhän kautta kaikkeinpyhimpään.” En ole koskaan pitänyt sellaista terveenä opetuksena.
Suomenkielisessä Raamatussa mahdollisesti kyllä, koska kääntäjät ovat luterilaisista lähtökohdista kääntäneet saman sanan kumartamiseksi, jos se koskee Jumalaa. Tämä on vähän sama kuin paradoksi, joka on käännetty eri tavalla riippuen onko kyseessä positiivinenkin negatiivinen asia.
Katolisessa kirkossa opetetaan, että palvonta kuuluu yksin Jumalalle. Polvillammekin olemme hänen edessään toistuvasti, lähinnä tosiaan palvonnan osoituksena Jumalan sakramentaalisen läsnäolon edessä.
Minä pyrin rukoilemaan mahdollisimman vähän omin sanoin ja seuraan mieluummin kaavoja. Ajattelen että pyhät ovat rukouksen ammattilaisia ja hengelliset asiatkin on hyvä jättää ammattilaisille. Ei nämä asiat tällaisille tyhmille maallikoille kuulu.
Raamattu kansalle -käännös, jota pääasiassa itse luen, kääntää asian onneksi oikein. Tämän päivän Raamatun tekstissä huomasin puhelimen näytöltä:
Tulkaa, palvokaamme häntä, kumartukaamme ja polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen, sillä hän on meidän Jumalamme. Me olemme kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee. Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä,
Psalmit 95:6-7 FINRK
Mistäpä tiedät, että se kääntää oikein? Palvomisella viitataan ylivoimaisesti eniten vääriin jumaliin varsinkin Vanhassa testamentissa. Ja Uudessa testamentissakin RK-käännös huomauttaa käyttäessään sanaa palvoa:
"voidaan kääntää myös ’kumartuivat hänen eteensä’ tai ’kumartaen rukoilivat
häntä’."
Pidän huomioon otettavana, että ainakin yksi RK-käännöksen puuhamiehistä oli “ylistysmetodiikan” voimakas kannattaja (Matti Nevalainen), joten en ihmettelisi, jos sanaa on käytetty hänen vaatimuksestaan.
Olen pitänyt RK-käännöstä melko hyvänä, mutta nyt tulikin painava syy heittää se roskiin.
Uuden testamentin sanakirja (Rafael Gyllenberg):
Sinun pitäisi teologian maisterina osata tarkistaa asia alkuperäisestä kielestä. Suurin osa käännöksistä puhuu palvomisesta.
@Semajah en ihan täysin ymmärrä miksi karsastat sanaa palvoa.
Minusta se on inhimillinen ominaisuus ja kyky tilanteessa jossa ihminen kohtaa jumalallisen.
Aina ihmisen palvonnan kohde ei osu oikeaan, mutta yritys on hyvä.
Kun oikea kohde lopulta löytyy niin palvonta löytää lopullisen muotonsa.
Raamatun ‘kehityskertomus’ sen alusta loppuun kuvaa mm. tätä.
Jeesus vastasi: ”Nainen, usko minua! Tulee aika, jolloin ette palvo Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te palvotte sitä, mitä ette tunne. Me palvomme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastus tulee juutalaisten keskuudesta. Mutta tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin oikeat rukoilijat palvovat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia palvojia Isä etsii.
Totta kai osaan, ja toki niin aina teenkin. Ongelmaksi muodostuu myös se, mitä “palvomisella” tarkoitetaan ja kuinka se mielletään. Minä en osallistu mihinkään palvontamenoihin. Noin 1980-luvulla seurakuntia hajottamaan noussut korskea ylistysmetodiikan villioppi on ohjannut ja edelleenkin ohjaa erityisesti ulkokirkollisten suuntien uskovia - uskallan sen suoraan sanoa - keskittymään vääriin asioihin.
Annan esimerkin.
“Sebedeuksen poikain äiti tuli poikineen hänen tykönsä ja kumarsi (προσκυνέω) häntä, aikoen anoa häneltä jotakin.” (Matt 20:20, 33/38)
Alkoiko Sebedeuksen äiti leijumaan jossakin “palvonnassa” vai oliko niin, että hän vain kunnioittavasti kumarsi Jeesusta? Mutta kas kummaa, RK kääntää kyseisen sanan (προσκυνέω) polvistumisella:
“Sebedeuksen poikien äiti tuli poikiensa kanssa Jeesuksen luo ja polvistui hänen eteensä aikoen pyytää häneltä jotakin.” (Matt 20:20, RK)
Polvistumiselle löytyy kuitenkin ihan omat ilmaisunsa. Jälleen vanha 33/38-käännös tekee Raamatun kokonaisuudessa parhaiten oikeutta alkukielelle. Olen aina painottanut, että on tuiki tärkeää, että systemaattinen teologia ja eksegetiikka kulkevat käsi kädessä.
Minulle sana προσκυνέω kertoo siitä, että Jumalaa lähestyvällä tulee olla lähestymisessään kunnioittava sävy. Sana “palvonta” johtaa vakavasti harhaan.
Tässä on valaiseva kohta kyseisen sanan käytöstä (Joh 4:24):
– Nainen sanoi hänelle: “Herra, minä näen, että sinä olet profeetta. Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella; ja te sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen rukoilla.” Jeesus sanoi hänelle: “Vaimo, usko minua! Tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sitä, mitä ette tunne; me kumarramme sitä, minkä me tunnemme. Sillä pelastus on juutalaisista. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä senkaltaisia rukoilijoita myös Isä tahtoo. Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”
– λέγει αὐτῷ ἡ γυνή· Κύριε, θεωρῶ ὅτι προφήτης εἶ σύ. οἱ πατέρες ἡμῶν ἐν τῷ ὄρει τούτῳ προσεκύνησαν· καὶ ὑμεῖς λέγετε ὅτι ἐν Ἱεροσολύμοις ἐστὶν ὁ τόπος ὅπου προσκυνεῖν δεῖ . λέγει αὐτῇ ὁ Ἰησοῦς· Πίστευέ μοι, γύναι , ὅτι ἔρχεται ὥρα ὅτε οὔτε ἐν τῷ ὄρει τούτῳ οὔτε ἐν Ἱεροσολύμοις προσκυνήσετε τῷ πατρί. ὑμεῖς προσκυνεῖτε ὃ οὐκ οἴδατε, ἡμεῖς προσκυνοῦμεν ὃ οἴδαμεν, ὅτι ἡ σωτηρία ἐκ τῶν Ἰουδαίων ἐστίν· ἀλλὰ ἔρχεται ὥρα καὶ νῦν ἐστιν, ὅτε οἱ ἀληθινοὶ προσκυνηταὶ προσκυνήσουσιν τῷ πατρὶ ἐν πνεύματι καὶ ἀληθείᾳ, καὶ γὰρ ὁ πατὴρ τοιούτους ζητεῖ τοὺς προσκυνοῦντας αὐτόν· πνεῦμα ὁ θεός, καὶ τοὺς προσκυνοῦντας αὐτὸν ἐν πνεύματι καὶ ἀληθείᾳ δεῖ προσκυνεῖν.
Minusta ei pitäisi jumittua valittuihin sanoihin käännöksissä vaan pyrkiä ymmärtämään asiayhteydet ja kunkin teeman toistuvuus Raamatussa. Sama asia muuntuu tilanteesta toiseen ja lopulta huipentuu kohti Uutta Jerusalemia.
Minulle oli jossain vaiheessa hyvin vaikeaa ymmärtää suomenkielisiä sanayhteyksiä raamatunkäännöksissä kun olin tottunut lukemaan Raamattua espanjaksi. Edelleen luen usein englantia, espanjaa ja suomea rinnakkain kun luen Raamattua. Sen vuoksi että pystyn tunnistamaan paremmin käsitteet ja missä ne esiintyvät eri jaksoissa ja tarinoissa.
Yksi sana mikä minua rasittaa suomenkielisissä käänöksissä on
gloria ja siitä tehdyn verbin glorificar vastineet: kunnia, kunnioittaa (myös kumartaa), ylistää ja jossain kohtaa kirkkaus.
Onko @Semajah sinulla tähän sanaan näkemyksiä alkukielen pohjalta?
Tätä juuri tarkoitan sillä, että eksegetiikan ja systemaattisen teologian tulee kulkea käsi kädessä.
En ole havainnut siitä syntyvän mitään ristiriitoja. Voit toki hieman avata mitä tarkoitat.
