Olen kuullut sanottavan (täälläkin), että kristitylle rukous on hengitystä: jos se loppuu, seuraa kuolema. Itse en pidä vertauksesta, koska siinä on vaara ajatella, että pelastus perustuukin juuri rukoukseen. Ja sitä sitten ylläpidetään lähinnä sen takia.
Asia on tärkeä: Jos mielikuva rukouksesta on väärä, siitä tulee helposti pelkkää ulkokohtaista suoritusta ja myllynpyöritystä. Rukoilemisen motivaation on parasta syntyä syvältä sisimmästä.
Ajattelen niin, että elävän uskon tunnusmerkki ei ole rukous vaan laupias sydämen asenne, ja aito usko näkyy myös teoissa ainakin jossakin määrin. Pelastus ei nähdäkseni perustu rukoukseen, ei hengelliseen aktiivisuuteen, ei hengelliseen kokemukseen, ei niihin tekoihinkaan, vaan Jumalan armoon Kristuksessa. Eri kirkkokunnilla on toki hiukan vaihtelevia näkemyksiä siitä, kuinka tuohon armon osallisuuteen päästään.
Pidän tärkeänä, että kristitty tietää olevansa Jumalan lapsi ihan sellaisenaan ja ihan ilman hengellisiä uskonsuorituksia.
Jotka tätä vertausta käyttävät, useimmiten ajattelevat niin että rukous on Jumalan ja ihmisen välinen suhde. Jumala on ihmisen luonut, Eedenissä Jumala tuli leppeässä iltatuulessa kävelemään ihmisen kanssa. Jumala ei ole lakannut ihmistä kutsumasta lankeemuksen jälkeenkään vaan halusi jatkaa ihmisen kanssa suhdetta jopa niin läheisesti että hän tuli ihmiseksi ja kuoli pelastaakseen ihmisen. Kyllä Jumalan kanssa suhteessa oleva ihminen sen tietää että Jumala on kaiken alku ja kaiken ylläpitäjä, Jumala avaa ihmiseen tämän suhteenkin, joka on rukous, ei ihminen sitä itse avaa, mutta ihminen voi rukoilla koska Jumala on antanut hänelle kyvyn olla suhteessa kanssaan. Jos ihminen lopettaa sen suhteen, rukouksen, seurauksena on väistämättä kuolema.
Eikö tuota suhdetta voi olla ilman rukousta?
Eikö rukous ole lapsen puhetta isälleen?
Mykkäkoulu ei tule kysymykseen?
Minun nähdäkseni UT ei sido lapseutta rukoukseen.
Nämä vertaukset ovat hieman hankalia kun ne ovat varsin monitulkintaisia.
Toinen vertaus Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta on rakkaussuhde. Kuka ei kommunikoisi rakastettunsa kanssa, edes jotenkin, vaikka olisi neliraajahalvaantunut, tai vanhempansa kanssa?
Yleensäkin, jos puhutaan suhteesta, eikö siihen sisälly jonkinlaista kommunikointia. Jos joku tuntee Jumalan, miksi hän ei haluaisi kommunikoida. Kerro, jos sinulla on tästä joku ajatus, sillä itse en ymmärrä, oikeasti.
Selitä minulle mikä motiivi on kannustaa sellaista jumalasuhdetta jossa ei ole mitään kommunikointia?
Kenenkään ei tietenkään ole pakko kommunikoida suhteessaan Jumalaan, en minä sillä, mutta miksi kukaan haluaisi olla kommunikoimatta maailmankaikkeuden Luojan kanssa kun siihen on mahdollisuus ja Hänen aloitteensa jopa?
Ehkäpä selitän omaa näkökulmaani.
Kun itse tulin uskoon, Jumalan aloitteesta tajusin että kommunikointi Hänen kanssaan on mahdollista, että sitä kutsutaan rukoukseksi. Olin todella innoissani että tällainen mahdolllisuus on. Ei tullut mieleenkään että se olisi joku suoritus tai ehto. En pysty itse erottamaan suhteestani Jumalaan suhdetta ja rukousta, se on yksi ja sama asia, suhdetta ei ole ilman rukousta eikä rukousta ilman suhdetta. Kaikille tämä ei varmasti toimi näin, mutta kiinnostaa miten se sitten toimii.
Joka tapauksessa, kun joku sanoo että rukous saattaisi olla jotain jonka joku kokee suoritukseksi, olen järkyttynyt, suorastaan pöyristynyt. Olen Jumalan rakastettu ja haluan olla tässä vastavuoroisessa suhteessa kommunikoimassa, rukoilemassa.
Kirjoitan vielä kolmannen viestin putkeen. Katselin nimittäin noita vanhempia viestejä saadakseni kiinni ajatuksistasi.
Itse karistaisin tuollaisen piirin tomut jaloistani jos heille ei kelpaisi se että rukoilen miten minun mielestäni on sopivaa Jumalaa puhutella. Yleensä minäkään en pidä siitä että pitäisi automaattisesti jonain tiettynä hetkenä rukoilla, kuten tuossa piirissä vuorollaan. Toisaalta, jos piiri tapahtuu esim. Rukousillassa, johon olen mennyt nimenomaan rukoilemaan yhdessä toisten kanssa, miksipä ei. Enhän minä mene Messuunkaan valittamaan siitä että miksi täällä pitää keskittyä rukoukseen. Jos valitsee mennä vaikka pesäpallopeliin, on aika ilmeistä että siellä on tarkoitus toisten pelata pesäpalloa ja toisten katsoa peliä, ei voi huutaa kesken kaiken että pelatkaa jalkapalloa. Ei kannata mennä Rukouspiireihin tai Rukousiltoihin jos ei koe että haluaa siellä rukoilla. Eikä kyllä todellakaan kannata mennä rukoustilaisuuksiin, joissa on pakko rukoilla jollain tietyllä tavalla. Olen ollut tilaisuuksissa joissa tuollaista tietyssä muodostelmassa yhdessä rukoilua tehdään. Useamman eri kirkkokunnan vastaavissa tilaisuuksissa. Näissä joihin olen osallistunut on ollut ihan hyväksyttyä jäädä muodostelmista erilleen ja rukoilla omalla tavallaan. Jos joku hiljaa mielessään ihmettelee, ihmetelköön.
En pitäisi piirissä rukoilua sinänsä kauhean vahingollisena, mutta jos tilanteeseen sisältyy todellista pakkoa rukoilla tai syrjimistä tai kiusaamista niitä kohtaan jotka valitsevat toimia toisin, sillloin se voi olla varsin traumatisoivaakin.
Ihminen voi olla uskossa ilman, että hänellä on läheistä suhdetta Jumalaan ja oikeaa kuvaa hänestä. Voi olla taustalla lakihenkistä kasvatusta tai muuta, mikä on jättänyt jälkensä. Minä kyllä ymmärrän hyvin, että rukouksen voi kokea suorituksena.
Kyllä minäkin nyt hetken rauhoituttuani tämän ymmärrän, mutta kannattaako silti olettaa että rukouksen kokeminen suoritukseksi on yleinen ilmiö ja kehottaa, ikään kuin jo valmiiksi, henkilöitä joilla tämänkaltaisia traumoja ei ole, varomaan etteivät luule pelastuksen perustuvan rukoukseen. Tämä on jotenkin yliampuvan varovaista. Jos kokisin tämänkaltaiset varoitukset asioiksi joita juuri minun pitäisi tuoda esille, aloittaisin kuvailemalla tilanteita ja henkilöitä joilla tämänkaltaista suorituspainetta voisi olla, ja osoittaisin sanani heille. Suuri osa kristityistä joiden kanssa olen enemmän jutellut, nauttivat rukouksesta niin kuin he nauttivat heille tärkeiden ihmisten seurasta.
On tietysti olemassa ihmistyyppi joka varoittelee koko ajan kaikesta. Ja he saavat olla sellaisia kuin ovat.
Löysin vuodelta 2018 oman viestini, tästä ketjusta, jossa tuota vertausta käytin.
En todellakaan tarkoittanut uhkailla, että rukoilkaa tai kuolette/ette ole pelastuneita.
Vertaus on minusta kaunis koska hengitystään ei voi itse kovinkaan paljon säädellä, se tapahtuu kun on elossa. Samoin, Jumalan toteuttaessa pelastussuunnitelmaansa, minä hengitän, koska Jumala antaa henkäyksensä pitääkseen minut elossa. Eli saan melkein kuin tekohengitystä Jumalalta, mutta se on tietysti aidoin ja todellisin hengitys ikinä.
Vastaan nyt viesteihisi yhdessä ja lyhyesti. Tarkastelen näitä asioita ennen kaikkea pelastusopilliselta kannalta, ja sen tähden yleensäkin tällä forumilla kirjoitan mitä kirjoitan. Olen hyvin tarkka siitä, että pelastuksen ydinsanoma ei hämärry minkäänlaiseen hengelliseen kuntoisuuteen.
Tässä yhteydessä haluan painottaa, että näkemykseni mukaan sielun pelastus ikuiseen elämään ei perustu jumalasuhteen aktiiviseen ylläpitoon rukouksella, vaan yksinkertaisesti se perustuu sovitukseen, vastaanotettuun ilosanomaan, evankeliumin sanaan, joka on ihmisen uudestisynnyttänyt:
”Rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.” (1.Piet 1:22-23)
Pidän rukousta yhteydenpitona Luojaan, ja olen samaa mieltä siitä, sehän on aivan ihmeellinen mahdollisuus ja etuoikeus, jota toki kannattaa vaalia. Mutta ihmiset mieltävät asian eri tavoin, ja joillakin on rukouksesta ja yleensäkin elävistä kristityistä tietyn ahtaan sapluunan mukainen “yhteiskristillinen“ kuva. Minulle taas riittää pelastuksen osallisuuden vakuudeksi yksinkertainen uskon tunnustus hyvinkin matalalla profiililla ja mieluiten tällaisella nöyrällä asenteella:
”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Luuk 18:13)
Aika harva meistä varmaan ajattelee, että pyörittämällä rukousmyllyä tiibetiläisittäin pelastuisi. Siellähän budhalaismunkit ripustavat myös rukousviirejä tuulessa liputtamaan naruille.
Minullekin rukous on lähes vaistomaisesti tapahtuvaa hengittämistä, jossa keskustellaan Jumalan kanssa ja tuodaan asioita hänelle tiettäväksi, vaikka hän tietääkin ne jo. Vähän niinkuin pikkulapsi juttelee isälleen.
Kuten jo aiemmin kaukana edellä kirjoitin, taivaassa on ikuinen ylistys ja rukous käynnissä jo nyt ja jo pelastuneiden tai enkelten joukossa. Rukous on elämää suhteessa Jumalaan ja sitä tarvitaan jo täällä maanpäällä eläessä suhteen ylläpitämiseen ja hoitamiseen muun avuntarpeen lisäksi. Siksi rukous (ja ylistys).
Niin, rukoustyylejä on monia ja kaikki oikein, jos kohde on ajatuksissa Kolmiyhteinen Jumalamme (Jeesus Kristus).
Numeron tekeminen omista hienoista rukouksistaan ei ole varsinaisesti erityisen kristillistä, saa tietysti esittää lahjojaankin kyllä. Hätärukoukset ovat aitoja, vaikka olisi sekulaari tai peräti ateisti.
Itse ajattelen niin, että evankeliumi on informaatiota, joka vastaanotettuna synnyttää ihmisen uuteen elämään ja toivoon ikuisuudesta Jumalan valtakunnassa. Minusta on aikamoinen erehdys, jos yhteydenpitoa verrataan uuden syntymän ihmeeseen ja pidetään sitä pelastusopillisesti jopa siihen rinnastettavana.
Kun tätä asiaa olen miettinyt, minusta on alkanut näyttää siltä, että jopa varsin suurella osalla kristinuskovaisista hengellisen elämän ylläpito perustuukin yhteydenpitoon eikä evankeliumin sanan lupaukseen.
Nostit esiin ylistyksen. Ehkä voisi olla paikallaan oma vastaava ketju: “Mitä on ylistys”
Jumala on varmasti kaiken ylistyksemme arvoinen ja paljon sitäkin enemmänkin, mutta sekin voi mennä överiksi, jos sitä ylikorostetaan ja varsinkin jos sille annetaan vieras sisältö ja kummallinen teologinen merkitys.
Mitä itse ajattelet tekeväsi, kun ryhdyt “ylistämään“? Miksi teet sitä? Kuinka teet sitä käytännössä? Ajatteletko siinä uhraavasi Jumalalle? Arveletko Jumalan mielistyvän siihen? Ehkä haluat todistaa olevasi elossa, koska “kuolleet eivät ylistä Herraa“ (Ps 115:17)? Onko se tie Jumalan läsnäoloon ja läheisyyteen, jopa kaikkeinpyhimpään?
Kun ylistän, riemuitsen Jumalasta, Vapahtajastani.
"Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani; sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen.
Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala, sillä hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen ja kohottanut meille pelastuksen sarven palvelijansa Daavidin huoneesta.
Mitä teet käytännössä kun ylistät? Miksi ylistät? Ymmärrän, että ylistäminen on suurta riemua ja iloa Vapahtajasta. Mutta onko se jokin erityinen akti?
Minäkin ylistän Jumalaa ja teen sen sanomalla ja kirjoittamalla sen tähän, ja se riittää oikein hyvin. Saatan yhtyä sydämestäni vaikkapa johonkin virteen ja kokea siinä sisimmässäni aitoa Jumalan ylistämistä. Mutta pitäisikö minunkin ylistää jollakin tietyllä tavalla? Onko olemassa jokin ylistyksen metodiikka, jolla voin tavoittaa suuremman Jumalan läsnäolon?
Hyväksi olen nähnyt täyttyä Hengellä laulamalla vaikkapa ihan yksikseni. Täyttyä eli tulla täyteen sitä Henkeä, joka minussa jo on. Laulamista pidänkin varsin suositeltavana myös yhteisissä kokoontumisissa, kunhan sitä ei tehdä tolkuttoman pitkään.
Ja mitäpä se haittaa, jos minua ei huvita ylistää Jumalaa sillä tavoin kuin varsinkin ulkokirkollisissa ja “karismaattisissa“ yhteisöissä ylistetään. En edes ole varma, onko sellainen johdettu ylistely missään määrin Jumalan tahdon mukaista toimintaa.
Ylistän yleensä sanomalla “ylistän, palvon ja kiitän sinua Jumala” eli nimeämällä sanoin sen miltä sisällä tuntuu.
Laulamisesta en pahemmin ylistäessä välitä vaikka laulaminen muuten mukavaa onkin. Olen sanallinen ihminen, mutta kyllä seisominen kädet ylhäällä yhdessä muiden kanssa usein ilmaisee ylistystunnetta sisällä aika hyvin. Kai se on sitten sitä kehon kieltä.
Joskus harrastin alttarin edessä kasvot maahan päin lattialle laskeutumista ja tabernaakkelin viereen istahtamista. Ehkä olen sitten kehollinen ylistäjä sanojen lisäksi.
Tunnin verran hiljaa istuminen kappelissa muiden kanssa nostattaa sisäisesti yleensä hyvin ylistävää mielialaa. Yhteisessä hiljaisessa keskittymisessä Herran läsnäoloon on jotakin puhuttelevaa. Tämä ei tapahtunut kveekarien tilaisuudessa vaan katolisessa adoraatiossa eli palvonnassa.
On kai ihmisen oma ongelmansa, jos mieli ei taivu ylistykseen edes kiitollisena. Totuus on kuitenkin se, että Raamattu kehottaa ja rohkaisee meitä kiittämään ja ylistämään, ne ovat rukousta, lähes joka tilassa. Kiittäkää ja rukoilkaa lakkaamatta:
Tessalonikalaiskirje 5:16-18 FB38
[16] Olkaa aina iloiset. [17] Rukoilkaa lakkaamatta. [18] Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa.
Psalmit 22:4-6 FinRK
[4] Kuitenkin sinä olet Pyhä, sinä asut Israelin ylistyslaulujen keskellä. [5] Sinuun luottivat isämme, he luottivat, ja sinä saatoit heidät turvaan. [6] He huusivat sinua ja pelastuivat, sinuun he luottivat eivätkä joutuneet häpeään.
Tämä kysymys rukouksesta ja ylityksestä, siitä mitä ne ovat ratkeaa helposti kun asetamme Raamatun sanan mukaisesti vastakkain lihan ja hengen. Lihallinen ylistys ja rukous, siis lain aikaansaamat ulkoiset toiminnot eivät ole Jumalalle otollisia. Ei ole siis esim. hyvä ylistää jos ei ylistytytä. Jumala ei ole mikään riikinkukko joka pörhistää höyhenensä kun häntä kehutaan, eikä sillä tavoin tuotettu ylistely edes ole ylistystä, vaan ympäristön paineen aikaan saamaa lihan puuhastelua.
Oikean ylityksen kun saa aikaan henki, ei mikään pumppaaminen. Kuvauksena oikeasta ylityksestä käyköön vaikka se kun luet tai kuulet Jumalan sanaa ja saat siitä lohdutuksen ja sinussa syntyy spontaanisti kiitollinen mieli läsnäolevaa Jumalaa kohtaan.
Rukous on niin ikään hengen toimintaa, ei lihan. Jeesus sanoo samarialaiselle naiselle, että niiden, jota Jumalaa rukoilevat tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Hän myös kieltää monisanaisen hoilotuksen jota pakanat harjoittavat, sekä kehoittaa rukoilijan menemään omaan kammioonsa, ettei hän hakisi rukoilemisellaan toisten huomiota.
Hengen rukous on myös alati hetkestä hetkeen jatkuvaa toimintaa, kuten Raamattu sanoo. Kristitty rukoilee siten silloinkin kun hän ei ole siitä tietoinen. Rukouksen yleiseksi säännöksi voisi sanoa, että sitä pitää sävyttää “tapahtukoon sinun tahtosi hengen.”
mutta se on tietysti aidoin ja todellisin hengitys ikinä.