Sitä varten on Pyhä Henki ja Hengen täyteys ja siihen liittyvä kehotus: “Vaeltakaa Hengessä niin ette lihan himoa täytä.” (Gal 5:16)
Mutta tuo mainitsemasi kokemus viittaa väärään opetukseen ja tyhjän uskotteluun, joka on minusta todella hölmöä, ja kuten mainitsit, se on silkkaa menestysteologiaa. Toinen oja on siinä, että tulkitaan se pelkäksi teoriaksi. Mutta kumpikaan noista ei edusta raitista opetusta, vaan suureksi onneksi uskovan apuna hengellisessä elämässä on Pyhä Henki.
Tästä seuraa sitten se kysymys, että mitä Hengessä vaeltaminen käytännössä tarkoittaa.
Hengen hedelmistä on kiva lista apostoleilla, mutta miten ne syntyvät? Eivät pusertamalla ainakaan.
Olemmeko samaa mieltä, että tuo Pyhässä Hengessä vaeltaminen ei ole ihmeellisiä kokemuksia peräjälkeen, ja niiden tavoittelua?
On opetettu että Pyhä Henki toimii erityisesti Jumalan sanassa ja sakramenteissa. Kun käymme messussa ja ehtoollisella, kuuntelemme ja luemme sanaa ja yhdymme sanaa täynnä oleviin lauluihin ja virsiin, Henki saa meissä tehdä työtään. Näin emme “kuivu ja kalkkeudu” kuten J.Löytty aikoinaan lauloi. Syntisinä, mutta armahdettuina, joka aamun aloittaen armon varassa.
Kyllä olemme. Eivätkä Hengen hedelmät synny pusertamalla vaan siitä, että Jumalan Henki meissä vaikuttaa. Ja samaa mieltä siitäkin, että Hengen täyteyteen tai osallisuuteen uskova pääsee monenlaisen hengellisen harrastuksensa kautta. Ja seurauksena on se, että sen vanhan luonnon vaikutusvalta vähenee ihan itsestään. Se on ainakin oma kokemukseni: ei tarvitse mitään puristaa eikä suorittaa, kun saa oikeanlaista hengellistä ravintoa.
“On hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta” (Heb 13:9)
Oikein muotoiltu! Sen vaikutusvalta vähenee, mutta se ei katoa minnekään ennen kuin ruumiin kuolemassa. Ja joskus tuntuu, että kovin vähän sen vaikutusvaltakaan vähenee kun se tulee toisinaan päälle kuin “raivo härkä.”
Me vaellamme Hengessä ja uskossa, Jumalan sanasta.
Ei voida ajatella, että Henki meitä johtaisi, ohjaisi vaellustamme, ilman sanaa, koska silloin puuttuu jotain, josta vanhurskas elää. Niin myös Pietari lausuu Raamatussa; Sinulla iankaikkisen elämän sanat.
Noissa raamatunkohdissa näen kyllä kovin toisen ajatuksen. Paavali ei kehota kristittyjä olemaan erimielisiä – vaan yksimielisiä. Hänhän sanoo aluksi: “kehotan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne” (1.Kor.1:10). Jos meillä on opillisia eroavaisuuksia, niin sitä on pidettävä ongelmana. Tosin veljiin ja sisariin tulee suhtautua lempeästi. Mutta oppiriitoihin ei pidä suhtautua hyväksyvästi, vaan riita olisi syytä ratkaista.
Panen hetkeksi siitä lumoutumiseni sen piikkiin, että halusin olla täydellinen ja vapaa synnistä (myös tai ennen kaikkea statussyistä). Kaikki sellainen opetus, joka tavalla tai toisella jumaloi ihmistä tai nostaa hänet jollain metodilla matin ja maijan yläpuolelle, lumoaa ihmisiä.
Siihen kristitty voi nähdäkseni uskoa, että on vanhurskas Kristuksen tähden, vaikka ei havaitsisi olevansa vanhurskas. Siinä on nähdäkseni uskonvanhurskauden käsittämättömyys tai hullutus.
Siihen ei voi uskoa, että on terve uskon kautta sairauksista, vaikka havaitsee olevansa sairas. Siihen ei voi uskoa, että Jumala maksaa laskut uskovan puolesta, vaikka laskujen maksamattomuudesta tulee huomautus. Siihen ei voi uskoa, että on kokonaan vapaa synnistä, vaikka huomaa lankeavansa tavalla tai toisella. Mutta siihen voi uskoa, että elää syntien anteeksiantamuksen avaran taivaan alla, on hyväksytty, matkalla taivaaseen ja rakastettu, vaikka havaitsee synnin vaikutusta elämässään. Synnin sysipimeää taustaa vasten uskonvanhurskaus tulee nähdäkseni kristitylle rakkaaksi, ainakin uskonpuhdistuksen perillisille.
Niinpä niin, se on LAHJA.
“Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat LAHJAKSI vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,” (Room 3:22-24)
“Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan LAHJA.” (Ef 2:8)
Näin voidaan sanoa. Uskonvanhurskaus, vanhurskaus uskon kautta. Tällaisenani kelpaan.
“Se” viittaa mielestäsi varmaan koko pelastuksen prosessiin, ei vain uskonvanhurskauteen? Lahjaa ei ole vain uskonvanhurskaus, jonka varassa ainoastaan kestää viimeiselläkin tuomiolla, vaan myös pyhitys? Pelastus on prosessi siinä mielessä, että siihen kuuluu pyhitys ja lopulta kaikesta synnistä vapautuminen, mutta siinä mielessä se ei ole prosessi, että uskonvanhurskauden nojalla ihminen ainoastaan lopulta pelastuu ja sen uskonvanhurskauden ehto ei ole se prosessi, koska uskonvanhurskaus lepää ainoastaan vanhurskaaksi lukemisen tai julistamisen varassa, ja se tapahtuu kokonaan Jumalan mielessä tai “taivaan torilla”, ei ihmisessä (siis havaittavana muutoksena ihmisessä)?
“Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.” (2 Kor. 5:17)
Saarnivaara kritisoi He elivät Jumalan voimassa -kirjan loppuosan liitteessä Olavi Peltolan opetusta 70-luvun alussa siitä, ettei “vanha” (2 Kor. 5:17) ole minnekään kristitystä kadonnut. Peltola oli muistaakseni suorastaan sanonut (ehkä muutenkin monesti kärjistävän tapansa tähden) paikkansa pitämättömäksi yllä näkyvän raamatunkohdan. Ei vanha Ola ollut minnekään kadonnut, vaikka sana sanoo, että se, mikä on vanhaa, on kadonnut.
Raamattua voi kristitty ilmeisesti lukea niin, että ajattelee Raamattuun tukeutuen ristiriitaisesti, että on kuollut (= ei enää lainkaan sama “vanha” kuin ennen), ja kuitenkin on myös sama “vanha” ihminen kuin ennen.
Minusta tuo Raamatunkohta ei kumoa sitä mitä sanoin. Uudelle ihmiselle joka siis on yksi persoona ei lueta uskon tähden hänen syntejään ja niin hän on kokonaan uusi Jumalan edessä. Tästä ajauduttaneen kyllä siihen miten on ajateltava Kristuksen työstä uskovassa tai paremminkin siihen Paavalin ajatukseen, ettei hän enää elä, vaan Kristus elää hänessä. Mutta nyt loppuu puhti ja täytyy jatkaa myöhemmin, ehkä Lutheriinkin tukeutuen.
Joo, ei kumoa. Viittaan niihin, jotka ottavat todesta 2 Kor. 5:17b:n, ajatellen, että “vanha” on kadonnut, mutta samalla allekirjoittavat sen, että liha sotii Henkeä vastaan (Gal. 5:17) niin kauan kuin kristitty elää, tai hyväksyvät perisyntiopin tai opin “vanhasta aatusta”. Elleivät sitten ymmärrä “vanhalla” ensin mainitussa kohdassa jotain aivan muuta kuin esim. kohdassa Gal. 5:17, uskossaan “vanhan aatamin” todellisuuteen tai allekirjoittamassaan perisyntiopissa. Ehkä “vanha” kohdassa 2 Kor. 5:17b on vain epäuskoinen mieli? Mutta onhan kristityssäkin edelleen epäuskoinen vanha mieli. Mikä sellainen “vanha” olisi kadonnut, jota kristityssä ei enää olisi vanhan luontonsa puolesta?
Kyllä niin katsoisin, sillä kirjoitettu on:
“Hänen jumalallinen voimansa on lahjoittanut meille kaiken, mikä elämään ja jumalisuuteen tarvitaan…” (2.Piet 1:3)
Ja sehän jatkuu tyylikkäästi:
“… hänen tuntemisensa kautta, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja täydellisyydellään, joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee.” (2.Piet 1:3-4)
Mielestäni aika selkeästi pyhityksestä puhutaan.
13 viestiä erotettiin uuteen ketjuun: Mirhallavoitelu ja konfirmaatio
Tässä tuo viittaamani Lutherin naseva selitys Paavalin Galatalaiskirjeen luvun 2: 20 jakeen osaan, josta käy ilmi myös uskonvanhurskauden olemus.
Enää en elä minä (2:20)
Se merkitsee: En elä omassa persoonassani enkä olemuksessani. Tässä apostoli osoittaa selvästi,kuinka hän elää, ja sanoo, mitä on kristillinen vanhurskaus. Se on Kristuksen elämistä meissä, sitä vanhurskautta ei ole meidän omassa henkilössämme. Kun siis keskustellaan kristillisestä vanhurskaudesta, on meidän henkilömme jätettävä kokonaan syrjään. Sillä jos takerrun omaan persoonaani ja puhun siitä, minusta tulee väkisinkin lain alainen tekojen tekijä. Mutta tässä täytyy Kristuksen ja omantunnon sulautua yhteen, niin ettei näkyviin jää muuta kuin ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus. Jos tuijotan itseeni ja jätän Kristuksen vaille huomiota, olen hukassa. Sillä silloin mieleeni tulee heti ajatus: Kristus on taivaissa, mutta sinä olet maan päällä. Kuinka voisitkaan päästä hänen luokseen? - Minäpä elän pyhästi ja teen, mitä laki vaatii; varmaan sitten pääsen sisälle elämään! - Jos käännän huomion itseeni ja mietin, millainen olen tai minun kuuluisi olla, tai jos ryhdyn pohtimaan, mitä minun pitäisi tehdä, silloin häviää silmistäni Kristus, joka yksin on vanhurskauteni ja elämäni. Mutta jos hänet kadotan, ei löydy enää neuvoa eikä apua, vaan vääjäämätön seuraus on epätoivo ja tuho.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s. 193.
Siinä mielessä hyvän kohdan otit esille, että tiedän kristityn, jolle suurta vaikeutta tuottaa nimenomaan Gal. 2:20a, eli kohta, jossa puhutaan siitä, ettei kristitty enää elä, vaan Kristus elää hänessä. Vaikea kokea Kristuksen elävän itsessään, kun rehellisenä tai itseään tarkastellen havaitsee kuitenkin itse elävänsä. Ajatus, jonka mukaan Kristus elää ihmisen ulkopuolella ja Pyhä Henki vaikuttaa uskon Kristukseen, on nähdäkseni ahdistusta tuottamaton selitys, toisin kuin ajatus siitä, että Kristus elää ihmisessä ihmisen sijasta. Ainakin tietämäni uskovan kohdalla.
Tätä olen kuvannut siten, että koska Kristus on ottanut kantaakseen kaiken, minun sairauteni, syntini jne, kuten Jesaja asian hyvin kuvaa, niin silloinhan kaikki se mikä on minun on hänen, mikä koskee minua koskee häntä. Kun menin sairaalaan noin viisi vuotta sitten syöpäleikkaukseen menin sinne ajatellen juuri tämän mukaan, eli uskoin kaiken sen mikä koskee minua koskevan Kristusta ja koska Kristus on voittanut kuolemankin sijassani ei minulla ole mitään hätää. Tällä tavalla näen tämän Kristuksen elämisen minussa, minun sijassani ja siten en enää eläkään minä vaan hän.
Tässä vielä pieni pätkä tuota loistvaa Lutherin selitystä samaan jakeeseen.
Apostoli on lausunut: “Minä olen kuollut …” Pahansuopa saa siitä äkkiä aiheen irvailla: Mitä sanotkaan, oi Paavali? Sinä olet muka kuollut? Kuinka siis pystyt puhumaan ja kirjoittamaan? - Heikkokin äkkiä loukkaantuu tuohon lauseeseen. Kuka “minä”? hän kysyy. Enkö muka näe sinun elävän ja toimivan? Paavali vastaa: “Elänhän minä, mutta en enää itse, vaan minussa elää Kristus.” Elämää on kahdenlaista: minun oma luonnollinen, sielullinen elämäni sekä vieras elämä, jota Kristus elää minussa. Sielullisen elämäni kannalta olen kuollut, mutta elän jo vierasta elämää. En elä enää Paavalina, vaan vanha Paavali on kuollut pois. Kuka sitten on elossa? Kristitty! Omana itsenään Paavali on lain surmaama, mutta koska hän elää Kristuksessa - tai pikemminkin, koska Kristus elää hänessä - hän elää vierasta elämää. Kristus hänessä puhuu, toimii ja saa aikaan kaikenlaista, se ei ole Paavalin vaan kristityn elämää. Älä siis, ilkeä mies, takerru siihen, että sanoin olevani kuollut! Äläkä sinä, heikko, loukkaannu, vaan opi erottamaan minun elämäni vieraasta, sillä elämää on kahdenlaista. Omaa elämääni en elä, sillä jos niin tekisin, laki vallitsisi minua ja pitäisi minua vankinaan. Päästäkseni siitä vapaaksi olen toisen lain voimasta kuollut sille. Tämä kuolema synnyttää minuun vierasta elämää, Kristuksen elämää. Se elämä ei ole myötäsyntyistä vaan minulle Kristuksen kautta uskossa lahjoitettua.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY 2003, s. 197.
Ei ole vaikea nähdä, että lainaamissasi kohdissa ja ennen kaikkea Paavalin armo-opetuksessa on ollut yksi kristinuskon menestyksen avain. Kaikkien on mahdollista tulla ja pelastua. Ei ole elitismiä. Kaikkein kurjinkaan ei tule torjutuksi.
Kysehän on joka tapauksessa Hengestä, joka asuu kristinuskovaisissa. Jumala, joka asuu ihmisessä Henkensä kautta. Jumalan Henki, Kristuksen Henki, Pyhä Henki. Ei voi olla niin, että Kristus eläisi ihmisessä ihmisen sijasta. “Jumala on Henki” (Joh 4:24), ja me olemme Jumalan asumus, Pyhän Hengen temppeli.
“Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1.Kor 3:16)
“Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?” (1.Kor 6:19)
Tämä on upea kuva - Jumala asuu kristinuskovaisissa, jotka YHDESSÄ rakentuvat Hengessä Jumalan asunnoksi:
“Te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä.” (Ef 2:19-22)
Kyseessä on salaisuus, mysteeri; Kristus asuu meissä Pyhän Hengen kautta.
“Jumala tahtoi tehdä tiettäväksi, kuinka suuri pakanain keskuudessa on tämän salaisuuden kirkkaus: Kristus teissä, kirkkauden toivo.” (Kol 1:27)
(Kolminaisuus on selkeästi kolmiyhteyttä, mutta sellainen kolminaisuuskäsitys, että Jumala olisi kolme erillistä persoonaa, jolla kullakin olisi oma henki, on minulle vieras. Se on epäuskottava ainakin sen pohjalta, minkä itse olen Raamatun kokonaisilmoituksen pohjalta ymmärtänyt. Jumala on kuitenkin Jumala, eikä Hänen olemuksestaan kannata pienen kalkkuna-aivoisen ihmisen sanoa mitään ehdottoman varmaa ja lopullista. On syytä olla aralla tunnolla ja nöyrällä mielellä ja tutkia Kirjoituksia. Ajattelen niin, että ihminen voi olla yhtä Jumalan kanssa nimenomaan ja ainoastaan hengen tasolla, ja siihen antaa apua jos ymmärretään, että ihminenkin on kolminainen: ruumis, sielu ja henki.)
Ajatteletko, että sairautesi oli synnin seurausta tai rangaistus synnistä? Jos Kristus kantoi sairautesi, jouduit kuitenkin kantamaan myös itse sairautesi taakkaa. Ajatus jumalallisesta vierellä kulkijasta ja kanssakärsijästä ja usko siihen on varmaankin lohdullista. “Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus, ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät. Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän lunasti heidät, nosti heitä ja kantoi heitä kaikkina muinaisina päivinä.” (Jes. 63:9)
Kuinka mielestäsi kärsimys voisi pyhittää kristittyä (esim. Room. 5:3-4, Kol. 1:24), jos kuitenkin useat kristityt ovat sitä mieltä, että myös kristityt ovat ansainneet ikuisen kadotuksen eli tilan, jossa pyhitys kärsimyksestä huolimatta on mahdoton? Jumalattoman rangaistuskärsimys on päämäärä sinänsä, eikä se pyhitä tai muuta kärsijää pyhäksi. Jos taas kristitty ei ole ansainnut millään tavalla esim. sairauden kärsimyksiään, eikö hän silloin kärsi viattomasti?