Totta kai. Pitää nyt vain väkisin hyväksyä, että joillekin luterilaisille uskonvanhurskaus näyttää olevan käsitteenä sama asia kuin pelastus, joka on paljon laajempi käsite. Systemaattisena teologina ja dogmaatikkona olen itse hyvin tarkka näiden termien ja käsitteiden käytössä.
EDIT: Ja vaikka kirjoitin noin, jouduin pian tarkentamaan ilmaisuani, kiitos @Mirkku.
Mitäh? Miksi ja miten se voisi olla eri asia? 
Taisin kirjoittaa huolimattomasti. Piti sanoa että “joillekin luterilaisille uskonvanhurskaus näyttää olevan käsitteenä sama asia kuin pelastus, joka on toki paljon laajempi käsite”. Takerruit ihan oikeaan asiaan. Teen korjauksen tekstiini.
Ajattelutapojen ero tekee keskustelusta hankalaa. Sinä tahdot puhua uskonvanhurskaudesta ja pidät sitä eri asiana kuin kasteenvanhurskaus. Mutta nähdäkseni luterilainen teologia ei tällaista eroa voi tehdä. Ei vaan kertakaikkiaan voi. Ei ole sellaisia eri kategoria kuin “uskonvanhurskaus” ja “kasteenvanhurskaus”. On vain uskonvanhurskaus, ja siitä minäkin nimenomaan tahdon puhua.
Olen systemaatikko itsekin. Ymmärrän, että on kyse käsitteistä. Käsitteenmäärittelyyn juuri pyrinkin. Määritellään siis käsite “uskonvanhurskaus”.
Uskonvanhurskaus on sitä, että uskon kautta itsessään täysin jumalattomalle ihmiselle luetaan Kristuksen vanhurskaus (Room. 4:5). Se on puhdasta armoa, ei ihmisen oman kilvoittelun tai edes uskonratkaisun tulos - usko ei nimittäin synny ratkaisun voimalla, vaan se on Jumalan lahja. Se, että vanhurskautus on uskon kautta, on Paavalin teologiassa antiteesi sille, että se olisi tekojen kautta (Ef. 2:8). Eikä ihminen luonnollisessa tilassaan edes tahdo tehdä mitään uskonratkaisua, vaan hän vihaa Jumalaa (1. Kor. 2:14 ; Room. 3:10-). Ilman armoa ihminen on siis luonnostaan jumalaton, mutta Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan loistaa kirkkaimpana siinä, että Jumala itse syntyi ihmiseksi pelastamaan juuri meitä, jumalattomia ihmisiä (Room. 5:8). Pelastustyönsä hedelmät Jumala lahjoittaa meille uskon kautta, usko on tyhjä käsi, joka ottaa vastaan Jumalan lahjat. Sitä on uskonvanhurskaus.
Mutta onko käsite nyt määritelty? Ei ole, vaan puhuttaessa uskonvanhurskaudesta, on luonnollisestikin määriteltävä myös käsitteet “usko” ja “vanhurskaus”. On vielä kysyttävä: jos ja kun ihminen ei luonnollisessa tilassaan voi tehdä edes uskonratkaisua, niin 1. miten usko syntyy ja 2. mihin usko tarkalleen ottaen kohdistuu?
Miten usko syntyy?
Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17). Jumalan Sana on sakramentaalinen. Se on eläväksi tekevä sana, joka tekee eläväksi sen, joka sitä kuulee. Mutta Jumalan Sana on kokonaisuus, ja se pitää myös ottaa yksin uskon kautta vastaan kokonaisuutena. Jumalan sana ei sano ainoastaan että meidän on uskottava Kristukseen henkilökohtaisena Vapahtajanamme tjsp, vaan se sanoo myös, että meidän on saatava kaste. Usko siis syntyy kuulemisesta - ja kun ihminen kuulee sanan, joka sanoo: “Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Apt. 2:38) hän uskoo tuota sanaa, ts. menee kasteelle. Jos hän ei mene, hän ei usko, eikä siis voi olla uskosta vanhurskas.
Mihin usko tarkalleen ottaen kohdistuu?
Lyhyt vastaus on tietysti Kristukseen. Mutta ihminen ei ole vain ajatteleva mieli, eikä näin uskokaan kiinnity ainostaan historiallisiin tapahtumiin tai mielensisäiseen “suhteeseen” Kristuksen kanssa, vaan Kristus tulee ja lahjoittaa itsensä uskolla vastaanotettavaksi armonvälineissään, sanassa ja sakramenteissa. Siis aivan todellisessa korvin kuultavassa saarnatussa sanassa ja aivan todellisesti kasteen vedessä ja ehtoollisen leivässä ja viinissä. Saarnattu sana sanoo kastamttomille: “ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi” ja kastetuille se sanoo: “kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet” (Gal. 3:27). Näin siis saarnattuun sanaan uskova, joko A) menee kasteelle tai B) luottaa siihen, että on kasteessa saanut Kristuksen pelastusteon omalle kohdalleen. Ehtoollinen sitten taas puolestaan on varattu vain kastetuille kristityille. Usko siis kohdistuu Kristukseen, joka lahjlittaa itsensä sakramenteissa.
Tästä syystä on täysin mahdotonta luterilaisittain puhua kasteesta ja uskosta jotenkin erillisinä asioina. Niitä ei voi lokeroida niin, että voitaisiin puhua uskosta ilman kastetta. Kastamattoman ihmisen usko nimittäin välttämättä ohjaa hänet kasteelle ja kastetun ihmisen usko tarttuu kasteen armoon. Ja tokikaan ei voida puhua myöskään kasteesta ilman uskoa; kaikki sakramenttien vaikutukset ihminen ottaa uskolla vastaan. Jos ei ota, ne jäävät hyödyttömiksi. Mutta tässä pitää muistaa, että usko ei ole mitattavissa, eikä se ole ponnistelun ja pinnistelyn tulos. Ratkaisevaa on uskon kohde, ei uskon lujuus.
Puhuit siitä, että ihminen on uskoessaan, sillä hetkellä kun hän uskoo, vanhurskas. Siitä olen toki samaa mieltä lähtökohtaisesti. Kastamattoman kohdalla on kuitenkin niin, että kaste pitää saada. Luterilaisuuden nimen allakin on tehty monenlaista teologiaa, mutta jokainen joka tahtoo olla johdonmukaisesti luterilainen ei voi tinkiä tästä. Kaste pelastaa.
Mutta, on kuitenkin niin, että jos ihmiseltä kuolee, sanotaan nyt vaikkapa keskenmenossa kastamaton lapsi, tai jos häneltä kuolee helluntailainen läheinen, joka suullaan kyllä tunnusti uskoa Kristukseen, mutta oli kastamaton, niin kaikkea toivoa ei tarvitse menettää. Uskomme hyvään ja armolliseen Jumalaan, rakastavaan Isään, emme mielivaltaiseen diktaattoriin. Siksi, sielunhoidollisessa mielessä, uskaltaisin kyllä tällaista ihmistä lohduttaa jälleennäkemisen toivolla, vaikka kaste puuttuisikin. Armonvälineet jakavat kaikki samaa armoa. Armonvälineitä on kolme: sana, kaste ja ehtoollinen, mutta armo on yksi. Ja koska armonvälineet jakavat kaikki tätä yhtä samaa armoa, niin jokainen joka on yhdellekään armonvälineelle altistunut voi kyllä pelastua. Jumalalle mikään ei ole mahdotonta. Mutta armonvälineet on tarkoitettu kyllä kaikki käytettäväksi. Siksi ehdoin tahdoin mitään niistä ei pidä laiminlyödä. Dogmaattisesti oppia määriteltäessä on pidettävä kiinni siitä, että kaste on välttämätön pelastukseen.
Kaikesta edellä sanotusta jonkinlaisena loppukaneettina: eri tunnustuskuntien oppierot on otettava vakavasti. Olisi kiva lakaista erimielisyydet pieninä nyanssieroina maton alle ja yhdessä helluntailaisten kanssa uskoa samaan uskonvanhurskauteen ja riemuita yhdestä uskosta. Mutta valitettavasti on niin, että helluntailaiset voivat puhua uskonvanhurskaudesta puhumatta kasteesta, koska kasteen ei nähdä lahjoittavan syntien anteeksiantoa ja Pyhää Henkeä. Siksi helluntailainen puhuessaan uskonvanhurskaudesta voi määritellä sen niin, että usko kiinnittyy vain abstraktilla tasolla Kristukseen ja hänen sovitustyöhönsä. Luterilainen ei voi yhtyä tähän, koska luterilainen uskoo, että tämä Kristus, joka uskolla otetaan vastaan, on uskolla vastaanotettavissa juuri kasteessa. Näin tällaiset oppierot ovat todella otettava vakavasti, ne eivät ole vain nyanssieroja. Pidän kyllä myös vilpittömiä helluntailaisia veljinä ja sisarina Kristuksessa, mutta tahdon kiertelemättä tunnustaa myös sen, missä joudumme kulkemaan eri teitä.
Kiitän kattavasta selonteosta. Kuten mainitsinkin, toki ymmärrän nuo tulkinnat, vaikka en kaikesta voi ollakaan ihan samoilla linjoilla. Omalla opinpohjallani on joka tapauksessa luterilainen sola fide, sola gratia & sola scriptura ym protestanttisen reformaation pääperiaatteet, kuten oli myös paljon kehumallani helluntailaisella lähetyssaarnaajalla Mauri Viksténillä.
Toki ajattelen, että esittelemäsi luterilaisuuden tulkinta on hiukan keinotekoinen ja väkinäinen - sellaisen vaikutelman siitä saan. Ymmärrän, että teillä Raamattua luetaan nimenomaan luterilaisen reformaation ja sen tuottamien opinkäsitysten läpi. Itse pyrin olemaan irti kaikista sellaisista ja olemaan aidosti sola scriptura. Entisenä helluntailaisena kritisoin myös monia helluntailaisia oppeja ja käytäntöjä kuten juuri ratkaisukristillisyyttä, koska kristillistä uskoa ei kukaan voi itse “ratkaista”.
Mutta kuten aiemminkin taisin sanoa, on oikein mukavaa lukea asiantuntevaa ja perusteltua tekstiä, vaikka joissakin asioissa olen itse eri linjoilla. Avaruutta suosittelen muillekin, sillä ainakin minusta tärkeää on se, mikä meitä yhdistää, ei niinkään se, mikä meitä erottaa.
On hienoa, että katsot uskon ja kasteen toimivan vuorovaikutuksessa keskenään, sillä eihän kasteen lupausta syntien anteeksiantamiseksi voi vastaanottaa muuten kuin uskolla, joka sulkee kaikki teot pois.
Luther sanoo: “meidät on kerran kastettu sakramentaalisesti, mutta meidän on joka päivä tultava kastetuiksi uskolla.”
Näin meidän äidiltä ja isältä peritty syntinen luontomme on upotettava uskolla kasteen hautaan joka päivä.
Kaste ei siis pelasta momentaanisena tekona, vaan siten, että sen lupaus otetaan vastaan uskolla.
“On turhaa vaivaa ja kadotukseen kulkemista etsiä sakramentin vaikutusta muuten kuin lupauksesta ja uskosta.”
Martti Luther WA 6, 533, 29 534,2).
Ja tuo @Semajah n peräänkuuluttama uskovanhurskaus on määritelty Raamatussa lyhyesti myöskin lupauksen vastaanottamisena.
Room. 4:13-16: “Ei Jumala sen vuoksi luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko maailmaa perinnöksi, että Abraham noudatti lakia, vaan siksi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi. Jos näet perillisiä ovat ne, jotka vetoavat lain noudattamiseen, silloin usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa. Laki tuo mukanaan Jumalan vihan; ellei ole lakia, ei ole rikkomustakaan. Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä,”
Toki. Kuten tuossa viestissäni kirjoitin: Ja tokikaan ei voida puhua myöskään kasteesta ilman uskoa; kaikki sakramenttien vaikutukset ihminen ottaa uskolla vastaan. Jos ei ota, ne jäävät hyödyttömiksi
Kasteen ja uskon vastakkainasettelu on vähän niinkuin rahan ja ruoan vastakkainasettelu. Rahaa ei voi syödä, eikä mikään määrä pankkitilillä estä kuolemasta nälkään, jos sitä ei käytä. On niillä asioilla silti myös aika paljon tekemistä keskenään, eikä se joka näkee aiheelliseksi mainita jotain kaupan kassasta ja maksamisesta, tarkoita sitä että rahaa voisi syödä tai vie ruoalta arvoa pois. Eikä tätä asioiden normaalia järjestystä myöskään tee pätemättömäksi se, että saattaahan joku joskus sitä ruokaa ilmaiseksikin saada.
Välihuomautuksena katson tarpeelliseksi sanoa, että ilmaistessani omia näkemyksiäni haluan samalla hastaa teitä, en suinkaan riitelemään kanssani tai keskenänne vaan näkemään, että meillä kaikilla Jumalaan ja Vapahtajaamme Jeesukseen uskovilla (ja samalla kastetuilla, koska kristityt on kastettu muodossa tai toisessa) on yhteinen Kristus. Tästä asiasta olen itse aivan satavarma. 
“Onko Kristus jaettu?” (1.Kor 1:13)
Eipä tässä kaiketi ole varsinaisesti ollut kyse vastakkainasettelusta, sillä kaste on kaikkien mielestä luovuttamaton osa kristinoppia. Mutta uskonvanhurskaus paljaana käsitteenä tarkoittaa sitä, että pelastus tulee sola fide, yksin uskosta, ilman lain tekoja ja myös ilman kastetta.
Perustelunsa on silläkin, että kirkot liittävät kasteen pelastukseen, minkä ei välttämättä tarvitse olla ristiriitaista sen kanssa, mitä olen sanonut uskonvanhurskaudesta. Luterilaisuuden mukaan pelastus tulee uskosta ja kasteesta (tai kasteesta ja uskosta), ja sellainen näkemys on toki ihan ok eikä aiheuta teologisia ongelmia, sillä joka tapauksessa uskosta vanhurskautetun ja siinä lahjaksi pelastuksen saaneen tulee ottaa kaste.
Ilman uskoa ei aikuisia kuitenkaan tule kastaa, sillä UT:ssa on aika selvästi ilmaistu se, että vain uskoontulleet kastetaan. Ja kuten olen sanonut, lasten kastaminen on hieman eri asia, mutta sillä käytännöllä on omat vahvat (historiallisetkin) perustelunsa.
Mielenkiintoista on se, että myös tiukimpien helluntailaisten mielestä kaste on pelastukselle välttämätön, ja heidän mielestään se tulee suorittaa uuden testamentin mukaisesti aina vasta uskoontulon jälkeen upottamalla.
Parasta on kastaa ja olla tekemättä siitä erilaisen kasteopin mukaan toimivien kohdalla kiistakysymystä. Hebrealaiskirjeenkin mukaan:
“Jättäkäämme sentähden Kristuksen opin alkeet ja pyrkikäämme täydellisyyteen, ryhtymättä taas uudestaan laskemaan perustusta: parannusta kuolleista töistä ja uskoa Jumalaan, oppia kasteista ja kätten päällepanemisesta, kuolleitten ylösnousemisesta ja iankaikkisesta tuomiosta.” (Heb 6:1-2)
Tuon perusteella kasteopilliset kiistat ja myös eskatologiset pohdinnat voi jättää Kristuksen opin alkeina “Herran haltuun”. 
Et kai tarkoita, että kasteoppi olisi sillä tavalla vähäpätöinen, että siitä voisi luvan kanssa opettaa monella eri tavalla?
Jos kristityt ovat keskenään eri mieltä perusasioista kuten kasteesta, he – tai jotkut heistä – ovat juuri niitä, joista Heb.5:11-13 puhuu, “kokemattomia vanhurskauden sanassa”, niitä joille pitää opettaa “Jumalan sanojen ensimmäisiä alkeita”, eli niitä joita hebrealaiskirje nuhtelee.
Kristuksen opin alkeiden “jättäminen” ei tarkoita, että opin alkeista ei tarvitsisi pitää kiinni, että ne voisi ikään kuin sivuuttaa ja unohtaa. Se tarkoittaa, että Kristuksen opin alkeet olisi aikaa sitten pitänyt ymmärtää ja omaksua lujasti, niin että niistä ei tarvitsisi enää kiistellä eikä olla eri mieltä. Sitten seurakunnan opettaja voi “jättää” ne käsittelemättä ja käyttää säästynyttä aikaa “täydellisyyden” opettamiseen.
Erittäin hyödyllinen ja mielenkiintoinen ketju opista. Tykkään, kiitos! 
Siitä opetetaan eri tavoin, ja siitähän on nyt tietenkin kyse.
On hienoa, että tiedät, mitä kyseinen raamatunkohta oikeasti tarkoittaa. 
Tässä Eutykus ketjun alussa jo tavallaan tyhjentää pajatson.
On tuo Jeesuksen oma kuvaus kahdesta tiestä ja kahdesta ihmisestä. Näillä mennään!
Ei, vaan - viitaten ylläolevaan viestiin - pelastus tulee Jeesukselta. Kaikki on lahjaa ja armoa.
Kasteen merkitys on että lahja kohdistetaan täsmällisesti ja konkreettisesti kastettavaan ihmiseen. Lapsikin otetaan Jumalan perheväkeen, hänen omakseen.
Uskon merkitys on, että se tarttuu lahjaan. Usko on luottamista Jumalaan ja siihen että hän pitää sen minkä lupaa.
Kumpikaan ei ole teko siinä mielessä että niillä ansaittaisiin pelastus.
Kaste joko pelastaa, tai sitten se ei pelasta. Se on joko uudestisynnyttävä sakramentti, tai ihmisen oma tunnustautumisteko. Ei sellainen kirkkokunta, joka opettaa, että kaste on pelastava ja uudestisynnyttävä sakramentti, voi “olla tekemättä asiasta kiistakysymystä” niiden kanssa, jotka opettavat että se ei ole.
Tässä helsinkiläisen kirkkomuusikon laulussa kiteytyy paljon siitä miten nämä asiat, kaste, pelastus ja usko liittyvät yhteen.
Vaikka kirkossamme nykyisin on paljon heikkouksia, olen itse iloinnut siitä että kasteen lahjasta opetetaan usein hyvin.
Laulussa kuvattu puhdas puku on usein käytetty opetus.
Vanhurskaus on lahjaa, kuin yllemme puettu valkoinen vaate. Niin pitkä, että varpaatkin varmasti peittyvät. Armo on siis syntimme kokonaan peittävä. Puvussa ei ole omaa yritystämme, se puetaan päällemme. Miten paremmin voisikaan ilmaista kastetta?
Entä sitten tuo kahva? 
. Eikö ole hienoa? Tartun kahvaan, luotan Raamatun lupauksiin. Itseeni ja omiin tuntemuksiin en ollenkaan.
Lain vanhurskauden täyttäminen on sama kuin lain täyttäminen, jonka Vapahtaja täytti puolestamme, joka sitten luetaan meidän vanhurskauttamiseksi uskon kautta Kristukseen.
Jos me teoilla haluamme vanhurskautua, niin meidän ansiot vievät pois Kristuksesta.
Uusi testamentti on aivan täynnä uskon painotusta eli sitä että se joka uskoo Jeesukseen, pelastuu, tähän tyyliin:
“Ja minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella.” (Fil 3:9)
“Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.” (Room 3:22)
Painotus on kaikkialla selkeästi uskossa, eikä siis tuossakaan sanota, että “vanhurskaus, joka kasteen ja uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin…” Niinpä kasteen pelastavaa merkitystä saakin UT:sta kaivamalla kaivella ja pyrkiä tulkitsemaan raamatunjakeita tietyllä halutulla tavalla.
Mutta joojoo, ymmärrän, että täällä esitetty luterilainen näkemys ei perustukaan suoraan käsitepuhtaalle ajatukselle “sola fide” vaan “sola fide et baptismo”, jos kerran kaste on pelastukselle välttämätön, kuten täällä on esitetty. Käytännössä se tarkoittaa: Vanhurskaus uskon ja kasteen kautta.
Uskonvanhurskausoppi sen sijaan tarkoittaa, että vanhurskaus saadaan yksin uskon perusteella; tämä on täysin selkeästi ilmaistu Uudessa testamentissa. Tosin Jaakobin kirjeessä sanotaan, että vanhurskaaksi tullaan teoista eikä yksin uskosta, mutta se on perinteisesti tulkittu niin, että siinä perätään uskon aitoutta - joka toki sekin seikka on syytä ottaa hyvin vakavasti huomioon, eli ei kannata mitätöidä Jaakobinkaan sanomisia.
Mutta toistan ettei se tietenkään minua tai kristinuskon menestystä haittaa, jos joku näkee kasteen ehdottomana pelastuksen välineenä, koska kaste joka tapauksessa vahvistaa uskoa, joka pelastaa - nähtiinpä asia opillisesti sakramentaalisena tai ei. Tämä on siis minun näkemykseni. Mutta jos kovin kiihkeästi kiivaillaan sen oman opin puolesta, siinä voi helposti käydä niin, että toisissa laumoissa eläviä kristinuskovaisia ei kyetä laisinkaan pitämään veljinä ja sisarina Kristuksessa, Jumalan lapsina. Tunnustan, että ihmettelen sellaista kovasydämisyyttä.
“Jos joku on mielessään varma siitä, että hän on Kristuksen oma, ajatelkoon hän edelleen mielessään, että samoin kuin hän on Kristuksen, samoin olemme mekin.” (2.Kor 10:7)
Ja samoin olen minäkin.
Minulle on ollut hiukan yllätys että jotkut luterilaiset kiivailevat niin kovasti kasteopin tärkeyden puolesta, koska olen vilpittömästi ollut siinä käsityksessä, että luterilaiset nimenomaan painottavat absoluuttista armoa ja pelastuksen lahjaa yksin uskon kautta - kuten itsekin teen.
Jaakobin kirjeessä kohta, joka monet ovat vieneet sivuun ymmärryksessä.
Minusta Jaakobin kirjeessä ilmenee hyvät teot vanhurskauttavan uskon seurauksena, ja niin ollen hyvissä teoissakin ovat vanhurskaita, koska ovat uskon kautta Kristukseen, ilman tekoja luettu vanhurskaiksi. Siis hyvien tekojen perusteellakin portto Raahab oli vanhurskas, koska hän oli uskosta vanhurskaaksi tullut. Silloin voidaan sanoa, että Raahab oli teoissakin vanhurskas.