Näissä vastauksissa pitää nyt erottaa mitkä lähestyvät asiaa pastoraalisesti ja mitkä dogmaattisesti/systemaattisesti.
Filonillan listaa ei luetella ahdistuneelle.
Uskon että pastoraalisesti kaikkien kirkkojen edustajat osaisivat tarvittaessa olla avuksi. Ja se tarkoittaa että erot ovat näennäiset. Jumala on sitä, mitä Jumala tekee ja jos ihminen saa ahdistuneisuuteensa avun Jumalalta (ihmisten kautta), niin silloin eroa ei hirveästi ole, vaikka emme sitä yhteyttä näkisikään välittömästi.
D
Toivottavasti ei. Mutta on silti merkittävää huomata että myös tässä keskustelussa esiintyy tarve korostaa ponnistelua ja tekojen merkittävyyttä. Aiheena on kuitenkin ahdistuneen kysely, eikä se mikä on kristillisen opin kokonaisuus - johon lut kirkon mukaan kuuluu ilman muuta pyhitys.
Toki tavallaan olen samaa mieltä, mitä sanot pastoraalisuudesta ja sen lähestymistavan yhtäläisyydestä ainakin tässä abstraktissa kysymyksenasetteluaa. Mutta pastoraalinen elämä koskettaa ihmistä eri vaiheissa. Mitä sitten kun pahin hengen ahdistus on väistynyt? Miten jatkaa elämää, ettei ihmisestä tulisi kuin kalliolle kylvetty siemen? Siinä vaiheessa luterilaisen ja ortodoksin pastoraalinen vastaus eroaisi. Ortodoksinen vastaus varmaan kehottaisi papin puheille hakeutumiseen, ja hänen ohjeistuksensa mukaiseen jumalanpalveluselämään ja ajan pyhityksen. Tässä voi viitata Jaakobin kirjeen (Jaak. 2:14-18) kohtaan siitä, että mitä hyötyä on alastomalle tai ravintoa vaille olevalle sanoa “Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”. Samoin kuin ruumis ruumiillista niin henki hengellistä ravintoa kaipaa.
Toivottavasti ei. Mutta on silti merkittävää huomata että myös tässä keskustelussa esiintyy tarve korostaa ponnistelua ja tekojen merkittävyyttä. Aiheena on kuitenkin ahdistuneen kysely, eikä se mikä on kristillisen opin kokonaisuus - johon lut kirkon mukaan kuuluu ilman muuta pyhitys.
Tämän ketjun otsikko on Miten ihminen pelastuu?.Tämän ketjun kontekstissa tulkitsisin @Filonilla :n apostolista viestit vastauksiksi @9x :n monergistisille raamatuntulkinnoille.
Johdin tietotekniikasta tällaisen vertauksen. Jumala on ennalta määrännyt meidät pelastumaan Kristuksessa, on toisin sanoen ennalta määrännyt asetukset joidenka konfigurointi meissä pelastaa meidät. Tämän Kristuksessa tekemänsä konfiguroinnin Jumala kehoittaa meitä uskossa sovittamaan itseemme (2. Kor. 5: 20) ja kun niin teemme me huomaamme, että ”kas sehän toimii” ja me olemme pelastetut ja pyhitymme kun meillä nyt on yhteys Kristukseen uskossa.
Tätä ajattelin eilen kun konfiguroin kaapelimodeemia tietokoneelle. Kun olin hyväksynyt operaattorin ennalta määräämät ja kaapelimodeemin vaatimat asetukset ja konfiguroin ne tietokoneeseen sain taas niin ikään huomata, että ”kas sehän toimii” ja minulla on yhteys, niin että voi rupatella vaikkapa U&R foorumilla vanhurskauttamisen ja pyhityksen suhteesta. Tosin en tuolla tietokoneella, koska se ei ollut minun omani. 
Ihan luterilaisena kysyn, miksi ei? Onhan ahdistustakin monenlaista.
Mieleeni tulee Jesajan lupaus haavojen parantumisesta oikean paaston seurauksena. Kuinka ihmeessä voisi ahdistus parantuakaan ilman rakkautta? Mieli tekee arvioida myös Jumalan pastoraalista viisautta sen perusteella, miten hän vastasi ahdistuneelle Jeremialle (Jer. 12).
Katso vastaukseni Anskuttimelle samasta aiheesta.
Jeremia on hyvä.
D
Ok.
Vastaan, etten erottele pelastusta tai pelastusahdistusta siitä, että saan sielunhoitajalta raamattusitaatin ryydittämän kutsun seurakunnan nuorten aikuisten iltojen kahvinkeittäjäksi parillisten sunnuntaiden iltoina klo 18-20.
Päättelet näemmä, että pelastukseen liittyvä ahdistus tarkoittaisi lähinnä epäröintiä sen suhteen, että Jumala hyväksyy rikkinäisenä, ahdistuneena ja syntisenä. Hyvä niin, mutta voihan pelastusahdistus liittyä muuhunkin. Minä esimerkiksi itse en epäile Jumalan armoa tai kristillisiä dogmeja. Pelastusvarmuutta minulla ei silti ole. En siis ole varma pelastuksestani. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, ettäkö epäilisin Jumalan hyväksyvän minut. Kyse on pikemminkin siitä, että epäilen, hyväksynkö minä Jumalan. Eli toisin sanoen - mistä me tiedämme, että olemme pelastavassa uskossa?
Kyllä, mutta kuten on useasti tässä todettu, Tunnari lähti otsikosta huolimatta kyselemään nimenomaan sitä millaisia vastauksia ahdistunut kyselijä saa.
Tässä on aika moni lähtenyt sivuun tuosta pointista, ei pelkästään Filonilla ja 9x.
Loppujen lopuksi nämä tietenkin liittyvät yhteen. Ei sielunhoitaja ole tyhjiössä, tai satunnainen kysymykseen eteen joutunut maallikko. Heitä ohjaa se, mitä heille on opetettu ja miten he käsittävät sekä pelastuksen että sen mitä ahdistuneelle ihmiselle on hyvä vastata.
Ajattelen että pelastavasta uskosta huolestuminen on juuri samaa asiaa. Jumala pelastaa uskovat, näinhän meille on opetettu. Jos en pysty kokemuksen tasolla uskomaan oikein, kysymys on usein siitä että minulla on ainakin jossain määrin väärä käsitys siitä kenet Jumala hyväksyy ja millä perusteella.
Syvällisesti ajatellen ihminen kaipaa eläessään nimenomaan hyväksyntää. Sekä ihmisiltä että Jumalalta.
Jos Jumala on vaativa isä, auktoriteetti, jolle on tehtävä tili kaikesta, uskonelämä on suorittamista ja sitä hyväksynnän hakemista. Se voi olla oikeassaolemisesta ja tiukasti opillisuudesta voimansa saavaa vakuuttelua. Mutta se voi olla myös sitä että kilvoittelu ymmärretään kehittymiseksi hyväksi ihmiseksi, Jumalan kaltaiseksi.
Jos Jumalan armo on kirkastunut, hän on Rakkaus, joka on todistanut olemuksensa meille Jeesuksen kautta. Silloin ei mennä ihmisten eteen tässä elämässä eikä viimeiselle tuomiolle Jumalan eteen omaan kehitykseen turvaten vaan pelkästään siihen että tuo rakkaus peittää kaikki syntini.
Raamatusta ja perinteestä ainakin näin maallikkona löytää tukea ihan hyvin sekä vaativalle että rakastavalle Jumala-kuvalle.
Kysymys on siis ehkä lopulta siitä, onko meillä rohkeutta pitää kiinni armon evankeliumista? Se on vastoin ihmisen luontaista taipumusta hankkia hyväksyntä omilla suorituksilla.
Minusta @Anskutin sanoitti lainaamassani viestissä asian hyvin. Ei riitä, että tällä tavoin ahdistunutta autetaan taputtanalla olkapäälle ja sanomalla “kyllä se siitä”, sillä ihminen nyt vaan on jäsentynyt siten, että hän kaipaa jotain konkreettista mihin tarttua, kaiken lisäksi konkretiaa, jonka hän voi sydämessään mieltää oikeaksi. Mielestäni mikään uskonopista irrallaan oleva ratkaisu ei tarjoa tikapuita, joihin voisi astua turvallisesti kokien samalla, että askelten alla on jotain pettämätöntä?
Mutta kyllä ahdistuneen ihmisen kohtaamisessa on kysymys myös siitä että Jumala sitä konkreettista apuaan antaa meidän kauttamme, rakastava suhtautuminen ja kuunteleminen on Jumalan armotyötä.
Olen kanssasi samaa mieltä silti opin merkityksestä. Se heijastuu kaikkiin tilanteisiin. Jos Jumalan armoon voi oikeasti luottaa, voi rehellisesti sanoa ihmisille, että luota sinäkin. Jos taustalla on tuota vaativuutta, mistä äsken kirjoitin, se voi heijastua toisin. Toivottavasti usein silti Jumala itse noissa tilanteissa puhuu ja vapauttaa ahdistuneen.
Käsitys, siis tieto? Että varsinainen ja yleinen ongelma esimerkiksi Suomessa olisi se, että ihmiset eivät tiedä Jumalan olevan armollinen syntistä ihmistä kohtaan? En taida itse ajatella näin. Yritin tuossa sanoa, että pelastukseen liittyvä ongelma onkin ehkä se, ettemme me tahdo Jumalaa tai hänen valtakuntaansa, sillä rakastamme maailmaa aivan liikaa. Siten on myös niin, että Sokrateen järkytykseksi, teemme asioita, jotka ovat väärin, vaikka tiedämme, että ne ovat väärin. Kuten uskottelemme itsellemme ja toisille, että tämä maailmanrakastamisemme on todellisuudessa Jumalan valtakunnan rakastamista.
Ymmärrän ilmauksen “lakihenkisyys” kielteisen merkityksen luterilaisuudessa. Raamatussa termiä ei taida esiintyä, ei ainakaan kielteisessä merkityksessä. Sillä Jumalahan on tällainen. Olikos se nyt talenttivertaus, jossa näin sanotaan aika suoraan…
Niin, tai siitä, tahdommeko me ristin elämäämme, vai vihaammeko me sitä. Enpä tiedä, onko ihmisen luontainen taipumus hankkia hyväksyntää omilla suorituksilla. Ainakaan kovinkaan moni ihminen ei ajattele suorittavansa (lähdenpä tästä vähän suorittamaan hyviä tekoja päästääkseni sitten taivaaseen!) Voi kai se joskus ollakin. Usein perheenjäsenet esimerkiksi taidetaan hyväksyä heidän itsensä ja perhesuhteen takia. Mutta totta, risti kääntää maailman ylösalaisin: ensimmäiset tulevat viimeisiksi, viimeiset ensimmäisiksi.
Lyhyesti kiireessä, myöhemmin ehkä lisää.
Kyllä, Jumala on myös pyhä ja vaativa. Mutta Jeesuksessa hän on osoittanut että sovinto on tehty. Tämä on ihan peruslähtökohta.
Hyväksynnän hakeminen ilmenee monin eri tavoin. Se ei ole vain tuota yksinkertaista, mitä kirjoitit.
Ahdistunut huutaa koko olemuksellaan: Saanko olla, kelpaanko?
Elokuvassa Lady Bird äiti ja tytär käyvät keskustelua päättäjäistanssiaisia edeltävillä vaateostoksilla:
Kyllä, paljon kiteytyy tuohon hyväksytyksi tulemiseen. Lapsi myös toivoo, että isä olisi hänestä ylpeä. Häpeän ja ylpeän tematiikka liittyy myös pelastukseen. Hyvähän se on kysyä asiaa ennen viimeistä tuomiota. Jumala tietää, mikä on meidän parhaamme, me emme tiedä läheskään yhtä hyvin kuinka hyvään pystymme tai pystyisimme.
Ei minullakaan ole pelastusvarmuutta. Olen varma että ei ole asiani epäillä muiden kuin itseni pelastumista. Mutta luotan Jumalan sanaan, vaikka en olisikaan varma pelastuksestani, en luota siihen mille minusta tuntuu. Tunteeni eivät kerro juurikaan mitään objektiivista.
D
Pastoraalisesti pelastus on sitä että vastaaja ei hyväksy yhtään “Mutta…” -vastausta. Jumala ylittää kaikki muttat.
Dogmaattisesti se on sitten kaikkea sälää, itsessään arvokasta.
D
Minusta ahdistuneelle on myös lohtua siitä, että Kristuksessa on todella uusi luomus ja todella yhteydessä Häneen. Jos lähdetään vain teoreettisesta asetelmasta, unohtaen sen, miten Kristus itse lähestyi asiaa, ollaan minusta menossa väärään.
Jotenkin häiritsevää on se, että luodaan joku ylhäältäpäin katsottu “ahdistunut”, jota kovasti holhotaan. Rehellisyys.
Juuri siksi dogmaattinen julistaminen on näissä hankalaa. hylkäämättömyys ja sen sanominen ääneen, että sinua ei hylätä vaikka ahdistaa, toimi parhaiten.
D
Dogmastahan se kaikki, mitä voimme sanoa, on lähtöisin. Ei kai voi mitään sellaista sanoa, jos rehellisesti puhuu, olisi dogmaa vastoin? Ja dogmassahan on se opetus.
Kun en enää ole minä ja minun asiani, kun ne saavat jäädä sinne, minne jäävät. Ja on vain minä ja Kristus, kuten Hän on opettanut, osana ruumista, osana viinapuuta, kihlattuna morsiamena, kaikkien niiden lupauksien esineenä, jota Hän on antanut, ja siinä aina kasvavana.
Jos kasteeni ja kihlojeni väliin jotian tuodaan, niin se on turhaa.