Olen “aika varma” siitä, että kritisoin sitä mitä on sanottu. Esimerkkinä se mitä @Anskutin kirjoitti:
- - uskosta pois viettelemistä tapahtuu kahdella tavalla. “Maailman menoon” houkutteleminen on usein vähemmän vaarallista, koska siltä reissulta moni palaa takaisin, ja moni houkutteluyritys ei onnistu. Sen sijaan “rokotus kristinuskoa vastaan”, vaikka olisikin vilpittömästi uskovien vanhempien antama, on usein pysyvämpi.
Tässä mainitaan kaksi asiaa 1) maailman menoon houkutteleminen ja 2) “rokotus”, eli taitamaton (lakihenkinen, tiukkapipoinen, aiemmin käytettyjä ilmaisuja lainatakseni) kristillinen kasvatus. Molemmista sanotaan ihan selvästi, että ne ovat “uskosta pois viettelemistä”. Ja vertailun tulos on se, että 2 on usein pysyvämpi ja siis 1 on näistä “vähemmän vaarallinen”. Suomen kieliopin mukaan tässä sanotaan, että jos minun, kasvattajan, pitää valita 1 tai 2, niin 1 on “vähemmän vaarallinen”.
Minusta ainakaan ateistinen kasvatus ei ole hyväksi lapselle, eikä niin ollen vastuullista. Sekin voi altistaa mielisairaudelle ja ohjata epähumaaniin maailmankuvaan.
Mitä oikeastaan on “ateistinen kasvatus”? Sitä, että lapsi kasvatetaan ateistiksi vai että ateistit kasvattavat lasta?
Kasvatuksella tulee olla perusta ja sisältö. Jos ateistikasvattajat opettavat lapsen kunnioittamaan itseään ja muita, se ei ole huonoa kasvatusta. (Ihmisarvon perusta on sitten oma keskustelunaiheensa.)
Mutta mielestäni lasta ei voi eikä pidä kasvattaa ateistiksi, eikä myöskään uskovaiseksi. Kasvatuksen eettinen ja maailmankatsomuksellinen sisältö nousee kasvattajien vakaumuksesta, mutta lapsi tekee kasvaessaan omat valintansa ja oppii myös kyseenalaistamaan ja ajattelemaan itse.
Kristillisellä kasvatuksella on kristillinen perusta ja maailmankatsomus perustuu kristinuskolle. Jos ateismi on vain “uskon puutetta” kuten kuulee sanottavan, näitä ei voi mielestäni verrata.
Eli sano sinä Atte: mitä on “ateistinen kasvatus”?
Ei niin; mutta kysymyksesi on joutavaa aiheen vääristelyä. Kuten voit omin silmin lukea, vaihtoehto 2 on “vilpittömästi uskovien vanhempien antama” kasvatus; miksi sitä pitää venyttää joksikin äärimmäiseksi poikkeavuudeksi, “mielisairauden partaalle” ajamiseksi?
Kiva kun olimme samaa mieltä, mutta tuo “määritelmä” on vähän hupsu. Jos kasvatetaan vaikka käyttäytymään hyvin seurassa, ei se silloinkaan perustu jumalien olemassaoloon.
Joten tuolla perusteella sanoisin, ettei mitään “ateistista kasvatusta” ole vaan kasvatus voi olla täysin uskonnosta riippumatonta, ilman että eteen pitäisi panna mitään “ateistinen” etuliitettä.
Kristillinen kasvatus perustuu kristinuskoon ja kristillisiin arvoihin. Ateistit voivat kasvattaa lapsiaan ja perustaa kasvatuksensa mille perustavat. Mutta asioiden määrittäminen sen mukaan mille ne eivät perustu, ei tässä tapauksessa ole mielestäni mitenkään tarpeellista. Se mille kasvatus perustuu mahdollistaa sen arvottamisen ja vertaamisen johonkin.
Nimimerkeille @Anskutin ja @Nienna lienee syytä täsmentää, että en ole lainkaan liikkeellä haastamassa riitaa yksittäisistä sanoista tai sanonnoista. Kyseessä on vakava asia, kuten yritän seuraavassa osoittaa. Ensin sitaatti, johon olen liittänyt viittaukset [A], [B] ja [C].
[A] Hyvää kristillistäkin kasvatusta on, joten ei ole mitään syytä hyväksyä [B] huonoa sellaista, varsinkin kun jälkimmäinen usein johtaa totaaliseen vieraantumiseen uskonnosta paljon tehokkaammin kuin [C] ateistikaverin kanssa hengaaminen
Vaihtoehtojen [A] ja [B] välillä ei todellisessa elämässä tehdä valintaa! Me, joilla on lapsia, emme tietoisesti valitse “huonoa” kasvatustapaa [B]. Jos kasvattajille kerrotaan, että [C] on parempi kuin [B], siitä kehotuksesta ei seuraa mitään hyvää; mutta siitä voi seurata se, että kristityt vanhemmat alkavat suhtautua lastenkasvatukseen välinpitämättömästi.
Kristittyjä isiä ja äitejä on päinvastoin kaikin tavoin rohkaistava kasvattamaan lapsiaan kristityiksi (ja hyvät neuvot siihen ovat tervetulleita). Tämän maailman silmissä kristillinen kasvatus on aina [B]-tyyppistä.
Tässä menee nyt mielestäni useampi asia sekaisin. Puhutaan toisaalta 1) uskosta pois viettelemisestä, toisaalta 2) ateistisesta kasvatuksesta, 3) “huonosta” kristillisestä kasvatuksesta ja 4) “hyvästä” kristillisestä kasvatuksesta.
Ymmärsin @Anskutin :n viestin siten, että 3 (vahingollinen kristillinen kasvatus) ja 1 (maailman menoon houkutteleminen) asetettiin rinnakkain, mutta nyt tässä on erottelematta vertailtu kohtia 1 ja 4, 2 ja 4, jne. Vaikea enää edes pysyä perässä.
Yritän ensiksi vastata @Henrikki n eiliseen viestiin.
Ensimmäiseen kysymykseen ei voi mielestäni ongelmitta vastata kumminkaan päin. Tietoinen, laskelmoiva yritys manipuloida toinen pois uskostaan on vakava teko, mutta taitaa onneksi olla aika harvinaista. Yleensä “uskosta poispäin vietteleminen” ilmenee vähemmän dramaattisesti ja vaarattomammin. Kristitty, jonka usko on vankalla pohjalla, ei menetä uskoaan ateistikavereiden ihmettelystä tai kriittisistä kysymyksistä. Mutta lapsi, joka ei koskaan ole saanut tilaisuutta rakentaa uskoaan terveelle pohjalle, vaan jolle on annettu vääristynyt ja ahdistava kuva kristinuskosta, menettää myöhemmin helposti tämän uskon, eikä hänelle ole ehkä koskaan mahdollista lähestyä kristillistä totuutta aidosti avoimin mielin.
Aihe herättää itsessäni yllättävän paljon tunteita, ja turhauttaa, etten oikein saa ajatuksiani napakasti sanottua. Osittain tässä kai häiritsee rajanveto “ei-uskovien” ja “uskovien” välillä. Uskon menettäminen on helppo ulkoistaa “ei-uskovien” juonimisen seuraukseksi, vaikka usein syy löytyisikin lähempää, jopa ihan omasta sydämestä. “Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.” Sen sijaan, että pyrittäisiin eristäytymään kaikilta mahdollisilta maailman vaikutuksilta (ja sen myötä houkutuksilta), tulisi minusta keskittyä mahdollisimman terveen ja kestävän uskon rakentamiseen, joka ei kaadu ensimmäisestä eikä sadannestakaan tökkäisystä. Ja se prosessi alkaa kotoa, omien vanhempien opastuksella ja (ennen kaikkea!) heidän esimerkillään.
Kyllä mää ainakin tajusin, että @Henrikki on mun kanssa ihan asiasta eri mieltä. Varmasti kukaan ei tietoisesti valitse kasvattaa lapsiaan huonosti, ja juuri siksi puhuinkin vilpittömien kristittyjen tekemistä virheistä. Tämä on nimittäin ihan todellinen ja tärkeä asia. Taustana eriävään näkemykseen voi olla esim. se, että kaikki eivät ehkä ole yhtä paljon lukeneet ja kuulleet siitä, mitä kaikkea yläkäsitteen “kristillinen kasvatus” alta voi löytyä. Eikä niissä pahimmissa ääritapauksissakaan ole välttämättä kysymys mistään psykopaattivanhemmista, vaan yksi suurimmista syistä ihmisten tehdä pahaa on se, että luulee tekevänsä hyvää.
Toki tapahtuu sitäkin, että ihan asialliset vanhemmat pelkäävät liikaa olevansa liian ankaria, ja lipsahtavat toiseen ääripäähän, jotta lapsi ei katkeroituisi kristinuskoa kohtaan. Ei hyvä juttu sekään, ei tietenkään. Ja jos vanhempien oma uskonelämä on tervettä eikä lakihenkisyyden leimaamaa, on hyvät mahdollisuudet että asia välittyy lapsillekin oikein.
Niin. Ainoa ero hyvän kristillisen kasvatuksen ja ateistisen kasvatuksen välillä on se, etä se jumala-osuus puuttuu ateisesta kasvatuksesta.
Sanot, että “Kristillinen kasvatus perustuu kristinuskoon ja kristillisiin arvoihin.” Ateistinen kasvatus ei perustu niihin.
Vaikka tietysti osa arvoista saattaa olla samoja, vain “kristillisiksi” omittuja arvoja…
Ei siis tarvita “Jeesus tulee surulliseksi, jos…” kasvatusta tai tulijärvillä pelottelua…
Kristillinen kasvatus perustuu totuuteen, muunlainen kasvatus on harhaan opettamista. Minusta on suuri ero siinä, opettaako lapselleen totta vai valhetta.
On vain yksi totuus. Jumalan kiitos, että uskonnollisista asioista melko välinpitämättömät vanhempani kuitenkin katsoivat asiakseen antaa tapakristillisen kasvatuksen minulle.
Äitini suvun suurimmat kirkon ja uskonnon vastustajat tekivät ihan järjestään mielenmuutoksen, kun pääsivät elämänsä kalkkiviivoille.
Aate ei kestänytkään kun ruvettiin odottamaan majanpurkajia.
Jos “käännyttämisellä” viitataan nyt uskoon manipuloimista, niin on sekin jokseenkin kunniatonta. Sillä oletuksella, että kristinusko on totta, lienevät sen vaikutukset vähemmän turmiolliset kuin toiseen suuntaan vievällä manipulaatiolla, mutta ei tarkoitus silti pyhitä keinoja. Uskoisin kuitenkin väittää, ettei merkittävä osa evankelioinnista ole manipulointia siinä merkityksessä, missä kyseistä sanaa lainaamassasi viestissäni käytin, vaan antaa ihmiselle tilaa ja kunnioittaa tämän valinnanvapautta.
Osittain tässä kai häiritsee rajanveto “ei-uskovien” ja “uskovien” välillä. Uskon menettäminen on helppo ulkoistaa “ei-uskovien” juonimisen seuraukseksi, vaikka usein syy löytyisikin lähempää, jopa ihan omasta sydämestä. “Ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee suusta ulos.” Sen sijaan, että pyrittäisiin eristäytymään kaikilta mahdollisilta maailman vaikutuksilta (ja sen myötä houkutuksilta), tulisi minusta keskittyä mahdollisimman terveen ja kestävän uskon rakentamiseen, joka ei kaadu ensimmäisestä eikä sadannestakaan tökkäisystä. Ja se prosessi alkaa kotoa, omien vanhempien opastuksella ja (ennen kaikkea!) heidän esimerkillään.