Riitta ja Seppo A. Teinosen kirjassa Keskustelua mystiikasta tarjotaan eräänlaiseksi mystiikan minimimääritelmäksi seuraavaa: “Kaikki mystikot ovat yhtä mieltä siitä, ettei ihmisen luonnostaan tuntema minä ole hänen todellinen minänsä, joka paljastuu vasta mystiikassa. Pyhä Teresa selitti, ettei ihminen voi tuntea Jumalaa tuntematta omaa itseään mutta ettei hän tunne omaa itseään, ellei hän tunne Jumalaa.”
Tuossa lähtökohtana on läntinen perinne. Kuten toisaalla kerroin, haluni olisi tuhlata kesäni aiheen tarkempaan läpikäymiseen, mutta häpeilemättömän ekumeenisella otteella. Ortodoksina olen jo joitain oman kirkkokuntani mystikkoja lueskellutkin. Esim. Raimo Sissosen artikkelissa on erinäisistä yhteyksistä tuttuja nimiä, mutta vasta 11 vuotta Kirkon jäsenenä oltuani olen hädin tuskin alkuun päässyt tässäkään asiassa.
Onko läntisellä ja itäisellä mystiikalla mielestänne yhteisiä piirteitä sikäli mikäli tunnette molempia perinteitä?
Onko niillä joitain aivan oleellisia eroavaisuuksia?
Onko teillä joitain lemppariajattelijoita idän perinteessä, joita suosittelisitte kenelle tahansa?
Vai onko niin, että ortodoksinen elämäntapa on mielestänne kaikkinensa mystiikan tie, niin papeille, munkeille kuin maallikoillekin? Tapanahan on korostaa ortodoksista teologiaa “mystisempänä” kuin läntisiä perinteitä.
Tuossa Sissosen artikkelissa ja erinäisissä muissakin löytämissäni “pikaoppaissa” ja laajemmissakin esityksissä on toki jo monia vastauksia, mutta minua kiinnostaa tietää, mitä porukat täällä aiheesta ajattelevat.
kohtaan voi sanoa ainakin sen, että läntisten mystikkojen puhe Jumalasta on usein häiritsevän erotisoitunutta. Tarkoitan sitä, että rakkaudesta Jeesukseen puhutaan käytännössä samoin kuin mistä tahansa lihallisesta rakkaudesta. Tämä on saanut minut keskeyttämään monen läntisen mystikon kirjojen lukemisen. Itäisten mystikoiden teoksissa tällaista ei tapaa.
Mitenkään puolustelematta tuota erotisoitunutta puhetta - siihen rahkeeni eivät juuri nyt riitä - on pidettävä mielessä, että meidän päiviemme käsitys eroottisuudesta ei välttämättä täysin sovi läntisten mystikkojen tapaan ymmärtää eroottisuus hengellisessä asiayhteydessä.
Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka (s.45): “Platonin Pidoissa Diotiman puhe, joka oli kaipaavan rakkauden, eroksen, ylistys, kristallisoi nämä käsitykset. Myyttinen Eros oli Platonin mukaan runsauden jumalan Poruksen ja puutteen Penian lapsi. Se oli kaipauksensa myötä täydellistymiselle altistavaa rakkautta ja halua päästä pysyvästi osalliseksi Kauneudesta, joka oli samalla sekä rakkauden päämäärä että se voima, joka synnytti rakkauden.”
Tällä ajattelulla olisi oma vaikutushistoriansa läntisessä kristillisessä mystiikassa mm. näin: “Kristittyjen keskuudessa Laulujen laulun rakastavaisten nähtiin puolestaan ensisijaisesti esittävän Jumalaa ja yksittäisen kristityn sielua. Kristillisen mystiikan kieli hyödynsi Laulujen laulun eroottista sanastoa: Laulujen laulun rakastavaisten tavoin mystikko koki olevansa rakkaussuhteessa Jumalaan. Tämä vertauskuvallinen luenta heijasti osaltaan antiikin filosofian käsitystä eroottisen rakkauden henkisistä ulottuvuuksista ja toisaalta henkisen rakkauden eroottisesta pohjavireestä. Mystiikassa Jumalan tunteminen oli hänen tietämistään lihallisella ja omakohtaisella tavalla. Siihen kuului palava kaipuu, hyväilyt ja suuteleminen, intiimi aistillinen läheisyys.” (ibid. s.72-73)
Itseänikin moinen kielenkäyttö hämmentää, koska se voi avata oven sangen oudoille Kristuksen läsnäolemisen kokemuksille.
Mystiikka kuuluu kr. uskoon lähtökohtaisesti siinä mielessä, että niin moni asia jää meille pohjimmiltaan mysteeriksi. En oikein ymmärrä, mitä mystiikalla tarkoitetaan silloin kun se eriytetään tavanomaisesta kirkollisesta elämästä erilliseksi omaksi saarekkeekseen.
Tämän näkemyksen tunnen oikein hyvin enkä sitä pääpiirteissään kiistäkään. Mutta silti omasta puolestani minun on vaikea nähdä, että esim. sellainen henkilö, joka lukee kaiken käsiinsä saaman hesykasmia käsittelevän kirjallisuuden ja jopa pyrkii sitä harjoittamaan elämässään, ei toimisi tietyn ortodoksisen hengellisen osa-alueen - “saarekkeen” - puitteissa. Asioilla on painotuksensa. Yksi painottaa yhtä, toinen toista.
Omaa nykyistä kiinnostuneisuuttani näihin asioihin voisi luonnehtia akateemisluonteiseksi, paitsi etten olen akateeminen henkilö, en ole laatimasssa tutkielmaa tai opinnäytettä.
Vaikuttaa siltä, että timo_k on lukenut läntisiä naismystikoita sitten toisaalta idän taattoja. Eli hänen mainitsemansa kielenkäytön erot voivat heijastaa enemmän sukupuolta kuin lännen ja idän eroja.
Eikö kirkko ihan taantumuksellisen legalistisesti ja dogmaattisestikin ole Kristuksen mystinen ruumis?
Puuttumatta muuten keskusteluun mainitsen, että Suomen Bysanttikomitea ry:n vuonna 2002 julkaisemassa teoksessa Juuret Bysantissa. Puhuttua ja kirjoitettua vuosina 2000 - 2002 on professori, pappismunkki Serafim Seppälän artikkeli: Mystisen kokemuksen kuvauksesta ja tulkinnasta.
Myös isä Serafimin väitöskirja käsitteli mystiikkaa:
Ei tarvitse mennä edes mystiikkaan. Luet vain hyvien naiskirjailijoiden teoksia niin huomaat kyllä kielenkäytön erot naisten ja miesten välillä. Tosin en vaadi sinua tekemään sitä, vaan voit vapaasti säilyttää toksisen maskuliinisen asenteesi kirjallisuutta kohtaan.
Jos valitukseen länkkärimystikkojen eroottisuudesta vastataan selittämällä asia kirjoittajien sukupuolella, niin selitys varmaankin viittaa kirjoittajien sukupuoleen. Voidaan tietysti olettaa, että selitys viittaa kääntöpiiriin, Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, kirjoitusajankohdan vuodenaikaan tai kirjoittajan naapurin päivän ruokaan, mutta selitys puhui kyllä sukupuolesta.
No ei se ihan noinkaan ole. Jos vertaa suurin piirtein saman aikakauden kirjailijoita Aleksis Kiveä ja Minna Canthia, niin Kiven teksti on sinne tänne ryöpsähtelevää, tunteikasta ja kertakäyttösanoja sisältävää, kun taas Canthin teksti on analyyttistä, täsmällistä, ajatonta. On hämmästyttävää, kuinka modernilta Canthin kieli vaikuttaa. Kiven tekstistä tulee välittömästi vaikutelma arkaaisesta, vanhahtavasta kielestä.
Edit. Mitä alkuperäiseen väitteeseeni tulee, niin minä en ajatellut sitä sukupuolikysymyksenä. Muistaakseni olen törmännyt tuohon “erotisoituun” kieleen myös miespuolisten läntisten mystikkojen kirjoissa. En nyt osaa sanoa mitään täsmällistä esimerkkiä, kun en ole vuosiin lukenut läntistä teologiaa ja nimimuistini on huono. Tällainen vaikutelma minulle kuitenkin on syntynyt jo n. 10 vuotta sitten, eli niihin aikoihin, kun vielä luterilaisena tarkastelin kristillistä kirjallisuutta. Mutta jokainen arvioikoon itse, onko tuollaista eroa olemassa ja jos on, niin onko siitä mitään haittaa/hyötyä.
Voihan se olla, että osa läntisistä mystikoista on ottanut kirjalliseen ilmaisuunsa esimerkkiä esim. Laulujen laulusta, eli runoelmasta, jonka Salomon kirjoitti yhdelle vaimoistaan.
Naisista ja morsiusmystiikasta sen verran, että koska Jumala on tietyllä tavalla miespuolinen (vaikka toisaalta kaikenlaisten sukupuolikäsitteiden yläpuolella) ja useimmat ihmiset ainakin voittopuolisesti heteroita, niin tottakai naisille on usein helpompaa - hyvässä ja pahassa - fiilistellä Jumalan rakkautta eroottisten käsitteiden kautta. Negatiivista siinä on se, että Jeesuksesta voikin varsinkin sinkkunaiselle tulla eräänlainen eroottinen satuprinssi. Tähän liittyy mm. se tietty vapaasuuntaisten ylistyslaulujen kategoria, josta kriitikot käyttävät nimitystä “Jesus my boyfriend” ja jonka sanoituksia voi kontekstistaan irrotettuna olla vaikea erottaa romanttisesta kioskikirjallisuudesta. Ajattelen myös, että morsiusmystiikka ja seksuaalisuuden ja hengellisyyden yhtymäkohtien hakeminen voi aiheuttaa vääränlaisia odotuksia seksistä. Seksi kun on loppujen lopuksi varsin fyysinen toimitus eikä ollenkaan sellaista olemuksellista yhteensulautumista, jota eroottis-hengelliseen kielikuvastoon tutustunut olisi voinut loogisella päättelyllä olettaa. Mutta kaikesta huolimatta Jumalan ja kristityn/seurakunnan suhteen kuvaaminen eroottisen rakkauden kielikuvilla on ihan raamatullista ja sellaisena kaikin puolin hyväksyttävää. Hienoa, jos jokin kirkkokunta on onnistunut sen hyödyntämisessä ilman mainitsemiani potentiaalisia ongelmia.
On tietty jonkinlaisen väännön aihe, mitä milloinkin luonnehditaan itäiseksi perinteeksi. Mutta Gregorios Nyssalaisen kirja Sielusta ja ylösnousemuksesta esittäytyy keskusteluna hänen siskonsa Makrinan kanssa. Kirja näyttäisi argumentoivan mm. universaalisen ennalleen saattamisen puolesta. Mikä on Gregorioksen ja mikä Makrinan ajattelua, jää historian hämärään.
Kirjan on kääntänyt palkittu kääntäjä Marke Ahonen (Kirjapaja, 2006).
Eivät miehet sen tunteettomampia ole kuin naiset. Naisilla on vain ( keskimäärin ) omanlaisensa tapa kuvailla tunteita ja tapahtumia. Ei tule nyt Suomesta esimerkkejä mieleen, mutta vaikkapa Lawrence Durrell ja Anais Nin kirjoittivat täysin samoista tapahtumista. Heitä vertailemalla saa ehkä kiinni siitä mitä ajan takaa.
Itselleni tuli tuo mieleen koska läntiset naismystikot ovat Suomessa olleet enemmän esillä ja heitä on ilmeisesti suomennettukin enemmän. Koko juttu erotisoivasta kielestä perustuu aika pitkälle yhteen kohtaan Avilan Teresan Elämäni - teoksesta, tai ainakin se on se keskikohta, josta asian huomioiminen ilmeisesti on lähtenyt laajenemaan. Kannattaa vastapainoksi lukea vaikka samoihin aikoihin kirjoitettu Ignatius Loyolan Pyhiinvaeltajan kertomus.
Minä oletan ensimmäiseksi, että koska kirjoittavat, tunnetut naismystikot ovat suhteellisen rajattu porukka, niin kyseessä on jokin tämän porukan (kenties hiukan kärjistetty) ominaispiirre. Lieneekö tämä jotenkin omituinen suhtautumistapa…
Mutta IDAhon vastauksesta päätellen te tosiaan ajattelette asioita suunnilleen samalla aaltopituudella, joten minä siirryn sivuun suotta asioita hämmentämästä.
Jep, mutta morsiusmystiikan näkeminen ( oletetusti ) erotisoituneena on kaiketi uudempi ilmiö. Tai ehkä tarkempaa olisi varmaan sanoa lihallisena tai lihallisellisesti erotisoituneena.
Jo mainittu Laulujen laulu (Korkea veisu) on yksi kristillisen mystiikan tärkeimpiä raamatullisia esikuvia. Kyseinen teos on alun perin ilmeisesti ollutkin puhtaasti maallinen rakkausruno, joka on syystä tai toisesta omaksuttu VT:n kaanoniin. Laulujen laulun kieli on niin eroottista, että sitä on ollut pakko tulkita symbolisesti. Koska näin on kuitenkin tehty ja koska Raamatun kaanonilla on tukenaan Pyhän Hengen “imprimatur” tai “nihil obstat”, niin selvästikin tällainen “erotisoitu mystiikka” on Jumalalle mieluista.
Itseäni ei mystiikka (ei itäinen eikä läntinen) erityisemmin kiinnosta eikä minulla siten ole intohimoja tämän teeman suhteen suuntaan tai toiseen. Pyhää Teresaa (Avilalaista siis) tuli kyllä nuorempana lueskeltua, mutta ei hän minua erityisemmin rakenna. En kuitenkaan muista, että olisin Sisäistä linnaa tai Vidaa lukiessani saanut vaikutelmaa Teresan erityisestä eroottisuudesta. Monet kuitenkin näkevät asian toisin. Esim. Berninin teos “Pyhän Teresan hurmio” ei jätä paljoakaan arvailun varaan; voi tietysti miettiä, kertooko veistos enemmän Berninin omasta mielikuvituksesta kuin Teresan kokemuksista:
P. Teresasta vallitsevaan kuvaan saattaa juuri tuo veistos olla suurempi vaikuttaja kuin hänen kirjansa, joita ei niin kovin moni ole tainnut lukea.
Tosiaankin morsiusmystiikan yksi tärkeä taustateksti on Korkea veisu, mutta sen tulkintaa hengellisenä allegoriana on ollut ohjaamassa muu Raamattu ja siksi juuri on oikein pitää morsiusmystiikkaa raamatullisena. Tosin kysymys siitä, miten siirrytään Kirkko - Kristus-suhteesta kristitty - Kristus-suhteeseen on kiinnostava. Siihenkin voidaan löytää joitaikin mahdollistajia Raamatusta, mutta suuremmin se on ensiksi mainittua myöhäisempi ilmiö, jonka tarkkoja ensiesiintymisiä en nyt osaa muistaa, vaikka väittäisin siitä joskus jotain lukeneeni.
Koska Korkea Veisu on näin tulkittu ja yleensäkin Raamatussa esiintyy useassa kohden suorasanaisestikin morsian-ylkä/vaimo-aviomies-suhde kuvauksena Israelin lapset - Jumala / Kirkko - Kristus / (Sielu - Kristus) - suhteesta, ja aviosuhde on lähtökohdistaan eroottinen, yhteydet voidaan havaita. Oikeampaa olisi muutenkin sanoa, että maallinen avioliitto on kuva tuosta Kirkon ja Kristuksen suhteesta, eikä toisin päin. Avioliitto on asetettu juuri olemaan tuollainen kuva ja sen takia se on suuri sakramentti ja korkea instituutio.(Res ja signum!)
Eli hänen mainitsemansa kielenkäytön erot voivat heijastaa enemmän sukupuolta kuin lännen ja idän eroja.