Mystiikka ortodokseilla ja muilla


#21

Jotkut sanovat, että pyhän Gregorioksen Makrinan nimiin panemat opetukset ovat pyhän Gregorioksen omia ajatuksia eivätkä Makrinan. Jotkut kreikantaitoiset suomalaiset sanovat, että suomennoksessa on paljon käännösvirheitä. En tiedä kummastakaan asiasta, ovatko ne totta.


#22

No juuri siihen, että joskus saatetaan lipsahtaa esimerkiksi sellaiseen puhetapaan, joka ei enää ole sellainen, että se olisi ylösrakentava. Ja tietysti tässäkin asiassa asioiden väärä (esim. turhan kirjaimellinen) tulkinta on voinut johtaa harhaoppeihin ja väärinkäytöksiin. Kuten hyvin monissa muissakin asioissa kaikkialla.

Mielessäni oli esimerkkinä Christian Renatus von Zinzendorf, hernhutilaisuuden perustaja kreivi Nicolas von Zinzendorfin poika, joka tulkitsi liikkeessään erittäin vahvana vaikuttaneen veri- ja morsiusmystiikan varsin kirjaimellisesti, mistä seurasi kai jonkinlainen skandaalikin. - Herrnhutilaista vaikutusta (toki muualtakin tullutta) on se, että meikäläisissäkin herätysliikkeissä on veri- ja morsiusmystiikka ollut hyvin korkealla sijalla, vaikka valistushenkiset uudistajat ovat sitä tietysti yrittäneet siivota pois parhaan kykynsä mukaan. Vanha Sionin Virret näet oli herrnhutilainen laulukokoelma ja sehän oli käytössä niin rukoilevaisuudessa, herännäisyydessä kuin lestadiolaisuudessa pitkät ajat. Herrnhutilaista ilmaisutapaa sinänsä en pidä mitenkään vääränä tai yliampuvana.

Toki tämä nyt ei voi olla ainoa esimerkki.


#23

Kun tänne on jo laitettu hyviä vastauksia koskien tiettyjä historian merkkihenkilöitä ja heidän kirjallista tuotantoaan niin tuon tähän yhden esimerkin morsiusmystiikan ylilyönneistä elävässä elämässä ja käytännöissä.

Jostain 1000-luvulta lähtien naiset jotka ovat halunneet antaa elämänsä Jumalalle, eli ovat halunneet elää elämänsä joko luostarissa tai erakkona (mitä tietenkään yhteiskunnassa ei ole katsottu hyvällä), ovat kuvanneet kutsumustaan voimakkaalla hääsymboliikalla. Se on ymmärrettävää sillä naimisiinmeneminen oli aiempina vuosisatoina merkittävä osa tytön aikuistumista. Varsinkin ylhäistä syntyperää olevan tytön luostariinmenoon liittyi usein dramatiikkaa. Hänet oli ehkä jo luvattu vaimoksi ja hän joutui karkaamaan luostariin. Abbedissat sitten joutuivat vetoamaan alueensa kirkolliseen suojeluun kun vimmastuneet isät ja miespuoliset sukulaiset yrittivät hakea karanneita neitoja kotiin. (Huom, aivan viime aikoihin asti vaimot ja tyttäret ovat olleet aivan kirjaimellisesti joko isän, aviomiehen tai muun miespuolisen sukulaisen “omaisuutta”. Se näkyy myös vielä 70-luvulla käytössä olleissa luostarisäännöissä. Luostarissa asuva nainen on niissä usein kuvattu kirkon omaisuutena, omaisuutena jota valvomaan on asetettu piispa. Jokin aika sitten joku julkaisi tälläkin foorumilla humoristisena anekdoottina lehti-ilmoituksen jossa mies ilmoitti häneltä karanneesta vaimosta. Vanhoissa luostarisäännöissä kuvataan juuri tuohon sävyyn tilanteita joissa nainen päättää lähteä luostarista. Luostaristaan lähtenyt nunna oli muistaakseni jopa jonkinlaisen kirkonkirouksen alla automaattisesti. Ymmärrän että totta kai luostarilupauksen rikkominen on paha juttu myös miehillä, mutta kun kyseessä oli nainen, aiemmin asiaan liittyi myös se että kukaan hyvämaineinen nainen ei voinut lähteä minnekään ilman miespuolisen sukulaisen, tässä tapauksessa kirkollisen suojelijan tarjoamaa suojaa. Omillaan oleva nainen katsottiin jo sinänsä pahennukseksi.)

No, romaanifiktio sikseen, luostareihin kehittyi tapa että lupauksen antamisen juhla tehtiin näyttämään häiltä. Lupauksien antaminen oli neidon hääjuhla Kristuksen kanssa. (Mielestäni nolo tilanne, koko luostarihan on siten tämän yhden yljän vaimoja.)
Ylilyöntejä tässä ovat mielestäni se että joissain paikoissa tyttö puettiin ihan oikeisiin morsiamen vaatteisiin ja kukitettiin niin kuin hän olisi morsian. Tätä tapahtuu vieläkin, mutta nykyään vaatimattomammin. Piispat ovat myös ohjeistaneet että on tehtävä selkeä ero avioliittoon johtavan hääjuhlan ja luostarilupausten antamisen juhlan välillä.

Edelleen luostareissa puhutaan noviiseille kuinka hienoa on elää elämänsä Kristuksen morsiamena. Vanhat nunnat saattavat useinkin kertoa kuinka he ovat saaneet miehekseen parhaimman sulhasen mitä kuvitella saattaa.

Kirkolliset naisluostareiden “huoltajat” eli piispat ovat onneksi jo tajunneet että naiset eivät ole itsessään paheellisia jos ovat omillaan maailmassa ja luostarisäännöt on siltä osin uudistettu.


#24

Totta kai, koska nainenhan ei tietenkään tällaisista voi ajatella mitään, eikä ainakaan ole aiemmin voinut omalla nimellään mitään julkaista.

Toki omien ajatuksien esilletuonti Makrinan suulla olisi Gregoriokselta myös lystikäs ja nokkela kirjoitustaidon kikka.


#25

Tässä on varmaan ollut kulttuureiden välillä eroja. Ristiretkien aikaan kirjoittanut islamilainen historioitsija kuvaa sen aikaista Jerusalemia syvästi ihmetellen, miten frankkien naiset saavat liikkua aivan vapaasti ilman miesseuralaisia.


#26

Frankit näyttäisivätkin olleen sitä vapaamielisempää, eurooppalaista menoa kannattavaa porukkaa, kun taas nykyisen Italian alue ja Iberian niemimaa enemmän sellaista Jerusalem-meininkiä.
Pohjois-eurooppalaiset “barbaarit” sitten varmaan ovat olleet ihan tosi “vapaamielisiä”.
Nuo kuvailemani kohdat Espanjassa kirjoitetusta Tahrattoman Sikiämisen sääntökunnan luostarisäännöstä.
Tämä on hyvä esimerkki siitä miten maalliset arvot sekoittuvat iloisesti kirkollisten käytäntöjen ja kristillisten arvojen kanssa.

Jotta tämä naisasia näyttäisi jotenkin liittyvän mystiikkaan, pidetään mielessä että morsiusmystiikka nousee mielestäni pitkälti naisten asemasta mystifioituna sukupuolena. "Hunnutettu, salaperäinen hahmo, katselemassa linnan donjonin ikkunasta, vaimo, äiti, madonna, neitsyt ja ■■■■■. Ahaa, siis tuota sanaa ei saa näkyä, no viimeinen sana on synonyymi prostituoidulle."
Naisetkin ovat kokeneet Kristukselle antautumisen olevan jotenkin erityisen naisellisen ihanteen mukaista. Antautua suljettavaksi linnan torniin isännän omaisuudeksi ja vain isännän katseltavaksi. Muistetaan että klausuurinunnat eivät nimenomaan saaneet antautua muiden kuin piispan katseille, eikä piispakaan välttämättä nähnyt nunnien kasvoja, monissa klausuurisääntökunnissa oli tapana peittää kasvot hunnulla vielä 1900-luvun puolella. Vierailijoiden ja nunnien välillä oli paksu verho, ja messuissakin nunnat olivat omilla yksityislehtereillään näkymättömissä.
Näillä käytännöillä on mielestäni suora yhteys morsiusmystiikan ylilyönteihin.


#27

Luostarin jättävä on valanrikkoja, ja rinnastuu sellaisena kaikkein rankimpiin rikollisiin, oliko peräti murhaajiin ja epäjumalanpalvojiin? (En pääse nyt tarkistamaan.) Eikä tässä sukupuolella ole väliä, vaan samoin suhtaudutaan valansa rikkoneisiin munkkeihin.


Luostari- ja erakkokilvoittelu
#28

Arvasin että sinä tai joku muu otatte tämän esille.
Joo, totta kai näin on ollut, mutta naisen kohdalla on ollut myös lisänä se että on ollut pahennusta aiheuttavaa jos nainen on liikkunut ilman perheen suojaa luostarista lähdettyään. Miesten kohdalla ei ole ollut näin.
Olen sitä paitsi sitä mieltä että luostarin jättänyttä ei todellakaan tule kohdella kuten murhamiestä tai muuta rikollista. Toki niin että seuraavan kerran ehtoollista lähestyessään hänen tulee ripittäytyä, mutta missään nimessä minkään maallisen esivallan ei tule suhtautua luostarin jättäneeseen rikollisena.
Samoin pidän terveenä, kirkollisena kehityksenä sitä että luostarin jättäneiden munkkien ja nunnien ei tarvitse häpeillä kirkkokansan edessä vaan voivat osallistua kirkolliseen elämään siinä missä muutkin.


#29

Arkkipiispa Paavali harkitsi aikoinaan luostarikilvoituksesta luopumista ja puhui siitä myöhemmin näin:

“Sama sodanjälkeisessä tilanteessa muuttunut asemani ja olosuhteiden epämääräisyys lienevät osaltaan vaikuttaneet siihen, että aloin horjua luostarivakaumuksessani. Veljestöstä luopuminen ja oman perheen perustaminen näyttivät tavoitteilta, jotka olisivat saavutettavissa maallisen tehtävän yhteydessä. Kuitenkin pelkästään jo tällaisen ajatuksen hyväksyminen ja siihen taipuminen merkitsi munkkiuteen vihkiytyneelle sisäistä lankeemusta. Toteutettuna tuo aikomus olisi merkinnyt ikäni loppuun kestävää onnettomuutta. Jumalan johdatus oli kuitenkin toinen.”

LISÄYS: Meillä on luostarista lähtenyt pappismunkki erään seurakunnan kirkkoherrana ja toinen erään ortodoksisen järjestön toiminnanjohtajana.


#30

@IDA:n viestissä on kyse ihan yleisesti ristiretkeläisistä, joita tuli monista Länsi-Euroopan maista ja joita kaikkia muslimit kutsuivat erotuksitta “frankeiksi”. Ilmaisu ei siis tässä yhteydessä tarkoita vain ranskalaisia vaan se kattaa myös italialaiset, britit, saksalaiset ja espanjalaiset; no, näitä viimeksi mainittuja ei tosin tainnut Pyhän Maan ristiretkiin juurikaan osallistua, koska omassa reconquistassa oli tarpeeksi tekemistä.

Mutta kyseisen muslimihistorioitsijan ihmettelyn kohde oli siis länsimaisten (katolilaisten) kristittyjen naisten vapaus. Toki on selvää, että ihmettely kertoo yhtä paljon tai enemmänkin keskiaikaisen musliminaisen kuin hänen samanaikaisen länsimaisen sisarensa asemasta; lisäksi myönnän kernaasti, että keskiajalla (ja kauan sen jälkeenkään) ei naisen asema lännessäkään ollut likimainkaan vuoden 2018 pohjoismaisella tasolla, mikä tietenkin on universaali ja ajaton normi koko ihmiskunnalle.:stuck_out_tongue_winking_eye:


#31

Kohdellaanko heitä jossakin kuin murhamiestä tai muuta rikollista? Luostarilupausten rikkominen on vakava asia, mutta maallisilla viranomaisilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Luostarilupaukset on annettu Jumalan edessä, ja Hänelle niiden rikkomisesta tehdään tiliä.


#32

Jotkut sanovat, että pyhän Gregorioksen Makrinan nimiin panemat opetukset ovat pyhän Gregorioksen omia ajatuksia eivätkä Makrinan.

Tämä ei olisi yllättävää, jos näin olisi. Mutta kuitenkin se kertoo Makrinan arvostuksesta ajattelijana ainakin veljensä silmissä.

Jotkut kreikantaitoiset suomalaiset sanovat, että suomennoksessa on paljon käännösvirheitä. En tiedä kummastakaan asiasta, ovatko ne totta.

En minäkään kreikkaa osaa. Marke Ahonen sai kuitenkin J. A. Hollon palkinnon Diogenes Laertioksen teoksen Merkittävien filosofien elämät ja opit käännöksestä.


#33

Tuota suomennosta en ole lukenut enkä alkuteostakaan, joten en tähän erityiskysymykseen ota kantaa. Filologien tekemissä käännöksissä voi joskus olla ongelmana teologian liian vähäinen tuntemus, jolloin käännökseen voi tulla sitä kautta ongelmia. Vastaavasti teologien käännöksissä voi olla vastakkaisia ongelmia. Ja tietysti käännöksissä on aina omat kommervenkkinsä alkaen tekstin omista ongelmista.


#34

On huomioitava sekin, että aatelisten asema oli aivan erilainen kuin kuuluisien “tavallisten ihmisten”. Tuskin hevosenkengittäjän, kauppamiehen, tai maanviljelijän oli tarpeen olla sukunsa tekemisistä niin tarkka kuin jonkun hallintoaatelisen.


#35

Puhumattakaan siitä, että “historia” on aika suuri vieras maa. Aika paljon mahtuu vaihtelua naisen asemaan eri ajankohtien, kansojen ja sosiaaliryhmien kesken.


#36

Filologien tekemissä käännöksissä voi joskus olla ongelmana teologian liian vähäinen tuntemus, jolloin käännökseen voi tulla sitä kautta ongelmia.

Hyvä pointti. Ahosen antiikin kirjallisuuden käännökset on kyllä ryyditetty lukuisilla hyödyllisillä viitteillä ja selityksillä, mutta ote on puhtaan yleisakateeminen. Ahonen harrastaa käsittääkseni myös dekkareiden ja vampyyrifiktion kääntämistä.


#37

Nykyinen naismystikkoihin kohdistuva kiinnostus liittynee siihen yleisempään naisten “esillenousuun” paitsi teologian myös yleisemmän aatehistorian piirissä.

Lainaan jälleen Lehmijoki-Gardneria (on minulla muitakin lähteitä, mutta hänen kirjansa nyt sattuu olevan sopivasti käsillä): “Viime vuosina naistutkimus on onnistuneesti luonut uusia näkökulmia mystiikan tutkimukseen. Kun Grace Jantzen vielä 1995 ilmestyneessä kirjassaan Power, Gender and Christian Mysticism (Cambridge 1995) valitti mystiikan kaanonin mieskeskeisyyttä, ilmiö oli jo todellisuudessa kääntymässä päälaelleen. Tällä hetkellä monet tutkituimmat ja keskusteluimmat mystikot ovat naisia. Mystiikan käsitteen voi jopa sanoa naisistuneen”. (Kristillinen mystiikka, s. 25-26)

Aistin tässä lievää anakronismia. Toki voidaan puhua siitä, että teologian- ja historiankirjoitus on sadat ja tuhannet vuodet ollut pitkälti miesten kirjoittamaa, mutta jos erityisesti läntiset naismystikot olisivat totaalisesti olleet marginaalissa, niin emme tietäisi heistä mitään. Mutta mehän tiedämme: mm. Avilan Teresan, Hildegard Bingeniläisen, Katariina Sienalaisen, Julian Norwichlaisen ja vaikkapa tuon outulinnun Margery Kempen ym. monia muita.

Kiinnostus heihin on toki lisääntynyt valtavasti viimeisten vuosikymmenien aikoina, mutta jo heidän omana elinaikanaan heitä kuunneltiin. Osa osasi taitavasti luovia miesvaltaisen kulttuurin olosuhteissa, osa julistettiin kerettiläisiksi. Yhtä kaikki, monet heistä huomattiin.

(Sulkeisiin pieni off-topic naisen kokemusmaailman käsittelystä perinteisessä - minulle siis ortodoksisessa - kristinuskossa:

Silloin tällöin - ja aika useinkin - kuulee, että kristinusko sen perinteisissä muodoissaan on kovin patriarkaalista. Esim. pappeus kuuluu vain miehille ym. Mutta ainakin ortodoksisessa kirkossa kirkkovuoden kuluessa muistellaan lukuisia pyhiksi koettuja naisia. Yhdessä ääripäässä on keisarinnoja ja toisessa entisiä prostituotuja - ja kaikkea siltä väliltä. Ja sitten on tietysti kaikkein ensimmäisenä Jumalansynnyttäjä: esikuva, esirukoilija ja ennen kaikkea Äiti.

En tiedä kuinka monta naista tarkalleen ottaen mainitaan esim, Synaksarioneissa ja Kirkon palveluksissa, mutta uskoisin, että koko naisena olemisen todellisuus läpi vuosisatojen heijastuu näiden lukuisten pyhien kokemuksissa. Sitä ei poista se, että miehille on annettu tietyt erityiset tehtävät seurakuntaelämässä.)


#38

Näppituntumalta arvioituna sanoisin, että ort. kalenterissa mainittavien pyhien suhdeluku on n. 2/3 miehiä, 1/3 osa naisia.


#39

Ehkäpä hän ei tunne kristillisiä käsitteitä. Tai ehkä palkitsijat arvostavat enemmän käännöksen sujuvuutta kuin sen vastaavuutta alkutekstin kanssa. Olihan Pentti Saarikoskikin arvostettu kääntäjä, vaikka monet hänen suomennoksensa vilisevät käännösvirheitä.


#40

Saarikosken glooria kääntäjänä on kyllä karissut sitä mukaa kun hänen suomentamiensa kirjojen alkukielten tuntemus on meillä lisääntynyt.

Anekdootin mukaan Saarikosken Irlannin-matka oli vähällä tyrehtyä Englannin tulliin. Tullimiehet näet tivasivat beatnikin näköiseltä nuorelta bardilta tämän matkan määränpäätä ja tarkoitusta. Kun Saarikoski mongersi (juuri ja juuri ymmärrettävästi) olevansa matkalla Dubliniin tekemään taustatyötä James Joycen Ulysses-romaanin suomennostaan varten, niin tullimiehet eivät oikein tahtoneet ottaa uskoakseen, siinä määrin heikkoa Saarikosken ulosanti oli.

No, kääntäjän ei tokikaan tarvitse osata kohdekieltä lähdekieltä natiivintasoisesti, mutta kyllä sillä pitäisi kyetä jotakuinkin ymmärrettävästi kommunikoimaan. Saarikosken englanti oli surkeaa, mutta silti hänen Joyce- ja Salinger-suomennoksiaan meillä aikoinaan kiiteltiin. Ei kyllä kiitellä enää. Toisaalta Saarikoski oli klassisen lyseon kasvatti ja kai yliopistossakin luki klassisia kieliä, niin että hän osasi vanhaa kreikkaa todennäköisesti paremmin kuin englantia. Hänen suomennoksensa antiikinaikaisista teksteistä saattavat siis olla nykykielistä käännettyjä kirjoja parempia, vaikka mitäpä minä tiedän.