Mystiikka ortodokseilla ja muilla


#41

Tarkoitat varmaankin lähdekieltä. Kohdekieltä, sitä johon käännetään, täytyy osata natiivintasoisesti.


#42

Olen joskus tutustunut yhteen Saarikosken kreikasta tekemään käännökseen alkutekstin kanssa (tai siis käyttänyt sitä apuna alkutekstin lukemisessa). Käännös oli usein melko vapaata ja kun kyse oli draamasuomennoksesta, varmaan oli haluttu tehdä siitä näyttämökelpoisempi. Tällöin ei tietysti ole käännösvirheistä vaan kääntäjän ottamista vapauksista tekstin suhteen. Varsinaisia virheitä ei minusta siinä ollut paljonkaan, vaikka jokaisessa käännöksessä sellaisia varmasti on, ja jotkin kohdat ovat tietysti tulkinnanvaraisia ja antiikin teksteissä etenkin.


#43

Näytelmä onkin käännettävä vapaasti, koska sen täytyy sujua näyttämöllä suomeksi.


#44

Mystiikkaa ei mielestäni voi opiskella. Se on kokemus jonka kokee ja jonka voi myös jakaa toisten kanssa.

Mystiikasta voi kirjoittaa mutta se on puhetta mystiikasta puhumisesta, ei puhetta mystiikasta.

Kirjoitin tällaista puhetta mystiikasta puhumisesta, jonka aiheena oli mystinen kokemus.
Tarina on hieman pitkä, joten laitoin sen spoilerin taakse.

Yhteenveto

Pyhä Ignatius Loyola on yksi niistä jotka ovat onnistuneet kiteyttämään yksinkertaisesti mystiikan merkityksen. Hän sanoo hengellisistä harjoituksistaan että niiden tarkoitus on auttaa ihmisiä näkemään Jumalan todellisuus maailmassa ja maailman läpi.

Mystiikka-sana, samoin kuin sakramenttia tarkoittava kreikan mysterion, johtuu kreikan sanasta myeion, sulkea silmät tai huulet. Nähdä silmät kiinni ja puhua suu kiinni.

Koska ihmiset eivät näe selvästi todellisuutta missä elävät, hengellisyyden opettajat ovat auttaneet hengellisyyden harjoittajia havainnollistamalla ja simuloimalla todellisuutta eri tavoin.
Yksi varsin hyvä tapa on luoda rituaali joka simuloi todellisuutta sellaisena kuin se on ihmisen aistimisen ja ymmärryskyvyn rajojen tuolla puolella.
Rituaali koostuu paikasta jossa se suoritetaan, siinä käytettävistä välineistä ja ihmisten osuudesta rituaaliin puhumalla, laulamalla, liikkumalla ja tekemällä asioita.

Kristittyjen on ollut tapana mennä erityiseen kirkkorakennukseen rukoilemaan sillä tavalla jolla apostolit opettivat; rakastamaan teoin ja totuudessa. Eukaristiaa voidaan sanoa rakastamisen lajiksi, koska kirkko-isätkin viittaavat siihen rakkautena ja rakkauden tekona. Jumala on rakkaus, todellisuuden tunteminen on rakkauden tuntemista, maailmankaikkeuden perimmäinen olemus on rakkaus koska Jumala on se jossa maailmankaikkeuden oleminen riippuu.

Jeesus kuvaili rukousta seitsemällä lausekkeella, joita kutsutaan nykyään Isä meidän -rukoukseksi.
Kristityt ovat Jeesuksen opetuksesta lähtien rukoilleet niin kuin Jeesus opetti, he ovat rukoilleet yhteistä rukousta johon apostolit opastivat.
Liturgia on saanut yksinkertaisesta alustaan, Isä meidän -rukouksesta, huolimatta monia muotoja. Tärkein on tietysti eukaristian vietto, ehtoollisjumalanpalvelus. Toinen historiallisesti vanha ja perinteikäs muoto on ajan pyhittäminen, hetkipalvelus. Sitä on rukoiltu perinteisesti psalmein jatkaen Israelin vanhaa tapaa.

Kirkon liturginen elämä on Isä meidän -rukouksen suuri sinfoninen variaatio. Isä meidän -rukousta toistetaan monenlaisissa muodoissa. Vaikkei sen raamatullisia sanoja lausuta, liturgiset vietot rakentavat ihmisten sisäistä todellisuutta Isä meidän -rukouksen rytmissä, joka lopulta on Kristuksen rukous, Kirkon rukous, jumalallista armovoimaa joka läpäisee kaiken luodun. Jeesuksen tärkeä opetus rukouksen toteuttamisesta ja sanoista joita lausutaan, kykenee muuntamaan jumalallisen luomissäteen ihmiselle sopivaksi hartauden harjoittamiseksi ulkonaisesti ja sisäisesti ihmisen järjestymiseksi Jumalan kanssa, jumalallisen todellisuuden kanssa.

Kirkkoonlähtöaamuna noustaan ja muistetaan heti silmät avattua että tänään on Herran päivä. “Isä meidän, joka olet taivaissa.”

Minun Isäni, perheeni Isä, kaikkien kaupungissani ja kotimaassani asuvien isä, kaikkien maapallolla ja maailmankaikkeudessa asuvien isä.
Sinua eivät viisi aistia tavoita mutta olet kaikkialla ja läpäiset kaiken. Asut kaikkien meidän sydämissämme. Se näkyy ja tuntuu luottamuksena sinuun joka pidät maailmankaikkeutta koossa, ymmärryksenä siitä että kaikella on osa sinun luomistyössäsi ja pelastussuunnitelmassasi ja vastuunkantamisena kaikista ja kaikesta, kunnioituksena kaikkea luotua kohtaan.

Herran päivänä, kahdeksantena päivänä, kristitty lähtee kirkkoon katsomaan ja maistamaan (Ps. 34:9) sitä todellisuutta missä elämme, todellisuutta josta käsin löydämme motiivin arkipäiväisimmille toimillemme. Elämä alkaa taivaan todellisuudesta, ja sieltä käsin vuotaa kaikkeen aikaan ja kaikkiin paikkoihin.
Kirkko onkin perinteisesti rakennettu korkealle näkyvälle paikalle koko kylän keskukseksi, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päättyy. (Ps. 133:2-3)
Viimeistään kirkon nähtyään kristitty ristii itsensä. Hän tietää kantavansa Jumalaa ja pyhyyttä itsessään koska on isänsä lapsi. Hän muistaa oman pyhyytensä, toivoo osaavansa kunnioittaa sitä ja oppia joka päivä elämään paremmin arvonsa mukaisesti.

“Pyhitetty olkoon sinun nimesi.”

Lähestyessään kirkkoa kristitty muistaa mikä maailma oikeastaan onkaan. Se on Isän talo, jossa on monia asuinsijoja. Sijaa eläville, sija kuolleille, sijaa onnettomille ja onnellisille, pyhille ja pahoille. Sen sydämessä on elävä valo, Jumala itse, jumalallinen totuus ja todellisuus, lähde josta elämä saa alkunsa joka hetki. Lähellä sitä asuvat ovat itsekin valoa, jotka valaisevat elämää ympärilleen kaikkiin muihinkin.
Tämän takia Sinun nimesi on pyhä. Kaikki elämä ja kaikki mikä on, mitä näemme ympärillämme on lähtöisin sinusta, sellainen lähteminen saa kaiken pysymään ja silti olemaan alati kasvussa kohti harmonisempaa asettumista sinun luomisvoimasi ympärille, sinun energioidesi ohjaamana. Maailmankaikkeuden tila on pyhä koska se pitää sisällään pyhyyden lähteen, pyhyyden lähde taas on kaikkialla ja läpäisee kaiken.

Tätä kaikkea kristitty opettelee muistamaan ja elämään katsellessaan kirkkoa joka näkyy koko kylään ja kuunnellessaan kelloa joka lähtee yhdestä kohtaa ja kaikuu kaikkialla. (Ps. 19:4-5)
Hän lähestyy kirkkoa, astuu eteiseen, häntä ohjaa sisään pyhä kuva tai pyhä vesi ja hän muistaa tulleensa olevaisuuteen maailmankaikkeuden materian kautta, tullessaan ihmiseksi Kristus on kosminen vesi joka pyhittää, maailman valo joka laskeutuu aineen merenä vellovaan massaan. Vettä tai kuvaa kunnioittaessaan kristitty kunnioittaa Luojaansa ja luomisen tulosta; itseään, ja sitä aineellista alkuperää jota hän on, joka on Jumalan luoma ja jonka kautta hän tulee osaksi Jumalaa. Ristiessään itsensä pyhään veteen kastetuin sormin kristitty tunnustaa Jumalan voimin olemassaolevan ja Jumalan ohjaamana toimivan maailmankaikkeuden itsessään.
Tätä luomakunnan jatkuvaa luomista ja pyhittymistä simuloivat myös kirkkoon tuodut kukat jotka kristitty näkee astuessaan sisään. Samoin leipä ja viini joita valmistellaan alttarille laitettavaksi ovat osana tätä kosmista näytelmää. Ne ovat Jumalan luoman luomakunnan, ihminen työvälineenään, kasvattamia aineita, ne ovat lähtöisin Jumalan luovasta armovoimasta, ja ne tulevat ihmisen työn kautta pyhyyden lähteeksi itsekin.
Ne ovat kuin mehiläisten tekemä vaha joka on Luojan kädestä lähtöisin, ja muuttuu luomakunnan kiertokulussa mehiläisten elämäntyönä kukkien siitepölystä vahaksi, vahasta kynttiläksi ja kirkkosalissa, Jumalan todellisuudessa, kaikkeuden järjestyessä harmonisesti paikoilleen Jumalan suunnitelmien mukaan, valoksi valkeudesta.

Kirkkosali on kuin mikrokosmos kylän talojen, tehtaiden, työpajojen ja peltojen keskellä. Se on simulaatio aineen todellisesta rakenteesta, jossa on maallista, aistein havaittavaa ja jumalallista hienovaraista energiaa, armovoimaa, rintarinnan, kerros kerrokselta.
Jos jäät viipyilemään kirkon ovelle, sopivaan kulmaan, niin että näet sekä ulos että sisään, näet paikat jossa teet arkisia askareitasi ja kirkon lasimaalauksineen, kattokruunuineen ja alttarikoristeineen yhtä aikaa. Se on elävä näky siihen todellisuuteen joka on totta.
“Tulkoon sinun valtakuntasi.”

Kirkko on vapaan ihmisen työn tekopaikka. Se on simuloitu maailma jossa ihmisen työskentelee, joskus ahdistuen, joskus iloiten.
Maailman valo on alttarin edustan valaiseva Kristus Pantokrator, kupu josta valo tulvii kirkkosaliin.
Mutta valoa tulee myös muista ikkunoista. Niihin on usein maalattu kuvia, joten valo on monen väristä. Värilliset valotäplät leikkivät kirkon seinillä ja lattialla. Aineellinen, ajallinen maailma ei ole vain tämänpuoleisuutta, tuonpuoleiselta tuntuvat asiat ovat yhtä kokonaisuutta sen pienen osasen kanssa jonka tunnemme maailmana jossa elämme ja teemme työtä. Tilamme ja aikamme läpäisevät lasimaalauksen värjäämän valon lailla erilaiset energiat ja voimat; enkelien ja pyhien rukoukset, eli siis Jumalalta lähtöisin oleva voima joka leviää ympäri luomakuntaa viestinviejien välityksellä. Valo on yksi Jumalan valo, mutta paitsi että se loistaa meihin suoraan Kristuksesta, se lämmittää meitä tullessaan aikojen ja paikkojen halki aineesta ja hengestä muodostettujen olentojen ja esineiden läpi. Kirkkosalissa tuonpuoleinen valo ja tämänpuoleinen tila ovat harmonisesti yhtä. Ei ole ulkomaailmaa ja sisätilaa vaan yksi tila, yksi todellisuus.

Aikaa kuvastaa kirkkosalissa maailmankaikkeuden erilaisia syklejä symboloiva horos, heti Kristus Pantokratorin alla, sillä kun Jumala loi maailman, Kristus oli jo siellä pitämässä maailmaa koossa. Ja vaikka aika lähti kulkemaan alusta, alttari oli jo olemassa, Jumala loi toisen persoonansa kautta, Poikansa kautta, alttari, uhri ja uhrattava olivat maailmankaikkeuden sydämessä sen ensi hetkestä lähtien.
Alttari on usein koristeltu alttarin rakenteisiin upotetuilla pyhien ja enkelien kuvilla. Se kuvastaa sitä kuinka tehtyämme työtä alamme sulautua Jumalan todellisuuteen yhä tiiviimmin kunnes olemme kokonaan osa sitä, niin että voimme lopulta palvella alttarilla, olla siellä missä meidänkin kauttamme uhrataan maailmalle elämän leipää.

Katselessamme kirkkosalia kerromme sanoin uskostamme ja laulamme Jumalan kunniaa.
(Ps. 93)

Olemme tulleet sisään kirkkoon useista ovista, ja osa meistä jatkaa ovista sisään menoa, sillä kohtaamme Jumalan eri kulmista, henkilökohtaisten lähtökohtiemme mukaan. Ovet kuvaavat kauniisti sitä että emme ole erilaisina yksilöinä erilaisuuden erottamia, olemme samassa rakennuksessa vaikka kuljemme eri ovista. Jumala ja me olemme olemassa samoissa sisäkkäisissä todellisuuksissa.

Seisomme kukin paikoillamme, katselemme ympärillemme, hahmotamme näkemäämme ja luulemme näkevämme hyvin, mutta vain uhratessamme arkisen varmuutemme sydämemme suitsutusalttarille, alamme näkemään paremmin kuinka sisimmästä ovesta tulee keskellemme kullan kaltaisesti loistava Sana ja alamme kuulla mikä on maailman ja olemisen tarkoitus, mitä tapahtuu ja miten täällä asiat tapahtuvat.

“Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.”
Sinun tahtosi on yksi, aikoja ja paikkoja on paljon.
Yhtä kirjaa, sen yhtä lukua luetaan, mutta kaikki voivat kokea sen sanoman henkilökohtaiseksi rakennuksekseen, juuri omassa elämäntilanteessaan. Sana uppoaa sieluun kuin sen rinnalla kannettujen kynttilöiden valo. Jokainen näkee sen valossa tehdä työtään.
Istumme rintarinnan kuuntelemassa, yhdessä, vaikka jokaisella on eri työ, jokaisella sana vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen asiaan. Samoin kuin valo voi vaikuttaa kaikkiin meihin yhtäaikaa, valon valaisemana tehty työ vaikuttaa tekijänsä ulkopuolelle, olemme toinen toisillemme valon kantajia, rukoilemme olemuksellamme ja teoillamme toinen toistemme puolesta.

Kuunnellessamme eri paikkojen ja aikojen kokemuksia yhteydestä Kristuksessa ja rukoillessamme toistemme puolesta saatamme kokea kuinka edelleen luomakunta rakentuu osasikseen ponnistaen kaiken yhteydestä Kristuksessa, niin kuin luomisen päivät huipentuvat ensimmäisen ihmisen luomiseen ja kaiken luodun nimeämiseen.
Kristuksessa olemassaolonsa saavasta luomakunnasta luodaan ensimmäinen ihminen johon liitetään koko ihmisen suku jonka kaiken elämän äiti otetaan ensimmäisen ihmisen kyljestä.
Sen kyljen kautta Elämä, joka oli Jumalan voimaa, sidottiin samaan kimppuun luomakunnan kanssa.

“Anna meille tänä päivä jokapäiväinen leipämme.”
“Tämä on iäti minun lepopaikkani, täällä minä asun, sillä tämän minä valitsin. Se saa minun siunaukseni: Siltä ei ravintoa puutu, sen köyhät minä ruokin leivillä.” (Ps.132:14-15)

Elämä, leipä joka voidaan pilkkoa kuinka moneksi osaksi tahansa ja aina sitä jää jaettavaksi.
Se saa alkunsa Jumalasta eikä koskaa katoa. Se kasvaa luomakunnan niityillä ja tuodaan alttarille, se jaetaan uudestaan luomakuntaan.
Kristus on yksi, alttari, uhri ja uhraaja.
Ihminen tuo itsensä, itsessään itselleen annettavaksi.
Tuo itsensä itsessään ja muissa itselleen ja muille annettavaksi. Hän ei voi muuta sillä hänen olemassaolonsa on Kristuksessa joka on alttari, uhri ja uhraaja.

Saamme sukumme perintönä heikkouksia, traumojen jälkeensä jättämiä sairastuttavia uskomuksia, vahvuuksia, taipumuksia ja kykyjä. Työstämme niitä itsessämme, emme syytä, emme puhu pahaa tai herjaa. Annamme ympärillämme tapahtuvan elämän nostaa esille omaa sisäistä perintöämme ja voimme valita miten niitä työstämme, jatkammeko kuolemisen kulttuuria olemalla katkeria ja kostonhimoisia, vai kannammeko yhä uudelleen eteen elämää, hyväksyntää, itsetuntemuksen kasvua, anteeksiantoa.

Annammeko sisäisen temppelimme nousta maan rajasta, maan kamaraa raskaasti painaen, maan vetovoiman tuntien, mutta tietäen että samasta maasta louhittu kivi kykenee myös nousemaan vahvoina pylväinä, jotka kantavat seiniä, joiden väliin rakennetaan Jumalan todellisuutta läpäisevät ikkunat, jotka kannattavat kattoa, suojaavia voimia ja rukouksia ja viimein, valoa tulvivaa kupolia jonka ylin kivi on se joka pitää koko holvin muodossaan.

“Ja anna meille anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”

Ei voi pylvään toiseksi ylin kivi syyttää alempaansa ilman että itsekin putoaa. Se voi vaan kiittää holvin ylintä kiveä kun se uskollisesti pysyy paikallaan ja pitää kaikkea koossa. Miten se voisikaan muuta sillä holvin sisällä tilan valaisee valo joka tulvii holvin alle ulkopuolisesta kirkkaudesta. Siellä, luomakunnan ja Jumalan yhtymäkohdassa, ylin kivi tuntee sekä alempien kivien epävakauden, vaaran livetä koko ajan rakennuksessa tasapainossa pysyvän jakautuvan painon alta niin kuin myös korkeudessa loistavan valon joka täyttää alapuolella olevan tilan. Valon, joka tuntuu olevan kuin ilmaa, kykenemätöntä pitämään holveja pystyssä, mutta se on juuri valo joka täyttäessään holvit, pitää rakennusta yllä.

“Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi.
Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.” (Ps. 121:7-8)

Me seisoimme pihoillasi, oi Jerusalem.
Jerusalem, sinut on rakennettu kaupungiksi, jossa kaikki liittyvät toisiinsa. Sillä tänne nousivat heimot, Herran heimot, todistukseksi Israelille, ylistämään Herran nimeä.
Sillä täällä jakoivat oikeutta tuomioistuimet, Daavidin suvun valtiaat.
Pyytäkää siis rauhaa Jerusalemille, menestystä niille, jotka rakastavat sinua.
Vallitkoon rauha varustuksissasi ja hyvinvointi linnoissasi. Veljieni ja läheisteni tähden minä toivotan sinulle rauhaa.
Herran, Jumalamme, temppelin tähden minä tahdon sinun parastasi. (Psalmi 122, käännös Septuagintan mukaan)

“Äläkä saata meitä kiusaukseen.”

Toiseksi alin kivi ei ehkä näe sitä tasapainoa, harmoniaa ja komeutta joka välittyy koko rakennuksen läpi.
Silti se voi tuntea voiman virtaavan lävitseen kun se painautuu vierellään oleviin kiviin.

“Vaan päästä meidät pahasta.”

Olemme kirkossa muistuttaneet mieliimme että olemme eläviä olentoja jotka kuuluvat saumattomasti tähän kokonaisuuteen jota kutsumme maailmankaikkeudeksi. Emme ole itsemme tai ympäristömme vankeja vaan merkittäviä osuuksia kokonaisuudesta jossa meillä on jokaisella oma henkilökohtainen työmme tehtävänä.

Tulemme ulos kirkosta ja muistamme nähdä maailman ainakin muutaman päivän sellaisena kuin maailmankaikkeussimulaatio kirkossa muistutti mieleemme, ja toimia elämässämme sen mukaan. Muistaa että rakennuksemme pysyy kasassa koska siellä puhaltelee ilma joka tulee sinne pyhistä ovista ja puhaltaessaan rakennuksen tilan täyteen pyhää tuulta pitää rakenteen suorassa ja koska siellä on valoa joka pitää tilan sopivasti ryhdikkäänä joka suuntaan niin ettei seiniin tule säröjä.
Vaikka kirkon seinät häviävät ympäriltämme sieltä poistuttuamme, tiedämme että ne ovat koko ajan läsnä maailman rakenteessa.

“Kuin Siionin vuori ovat ne, jotka luottavat Herraan, ikinä ei horju se, joka asuu Jerusalemissa. Niin kuin vuoret sen ympärillä, niin ympäröi Herra kansaansa nyt ja aina.” (Ps. 125:1-2)
On todella koskettavaa että Kristuksen tunteminen on ollut Israelin kansassa, juutalaisissa, vaikka he eivät ole nimenneet Jeesusta, näin voin kristittynä rukoilla täysin sydämin samoilla sanoilla kuin Israel on rukoillut jo tuhansissa laskettavia vuosia ennen Kristuksen tuntemista kristityin sanoin.


#45

Luin Johannes Viiniköynnöstä. Mielenkiintoista. Morsiusmystiikkaakin on kirjoituksissa. Ehkä dogamaatikkominäni voisi sanoa monissa asioissa jotain, mutta minä en osaa lukea mystikkojen kirjoituksia tiukan seulan läpi, vaan esityksien välitön ilmaisu viehättää ja antaa anteeksi paljon.


#46

Olen lukenut Pyhiinvaeltajan keromuksia. Joskus aiemmin olen esittänyt siitä varsin kriittisiä ajatuksia. Ihan vailla kritiikkiä se ei nytkään jää, mutta uuden lukemisen myötä kokonaiskuva on muodostunut huomattavasti myönteisemmäksi. Varmaan on niin, että tällaiset klassikot tarjoavat monenlaisia ajatuksia ja niiden kanssa voi löytää uusia ajatuksia.


#47

Mitä kirkkoa muuten Johannes Viiniköynnös edustaa? En ole aivan varma, oliko hän ortodoksi, orientaaliortodoksi vai nestoriolainen. Vai liekö sitä aikaa, kun erot eivät olleet vielä vakiintuneet.


#48

Lähinnä kai “nestoriolainen”. 600-700-luvulta kirjoittanut. Kääntäjä tuo esiin vaikutusta sufilaisuuteen, mikä on monella tapaa mielenkiintoista. Minulle pisti huomioon se, että (kääntäjän apparaatin mukaan) paljon yhteistä on Euagrios Pontoslaisen ajatteluun, joka käsittääkseni on ollut “nestoriolaisten” ja muiden suosiossa, mutta ortodoksisella (jakamattomattomalla— katolisella) puolella vähän hyöljeksitty, ihan konsiilitasolla, vaikka Filokaliassa onkin sitten mukana, kuten muitakin ei-ortodoksisia isiä…
Nestoriolaisuus ei tökkinyt muistaakseni juuri missään, vaan mahdolliset ongelmat olivat muualla. Ihan kuin meikäläisten mystikkojen kirjoituksia olisi lukenut! Toki oli monia kohtia, joissa ilmaisun tapaa vähän vierasti, mutta kuten sanoin, tämankaltaisessa kirjallisuudessa se ei ole niin kamalaa. Ihan voisi suositella parhaitten reininmaalaisten mystikoiden rinnalle luettavaksi.


#49

Kirjassa ei puhuta opeista vaan hyvin syvällisesti kilvoittelusta.


#50

Vaikka sitä on tietysti mahdotonta varmasti sanoa kun en silloin elänyt niin uskoisin että sitä aikaa jolloin mainitsemiesi kirkkojen eroja ei alleviivattu ihan samalla tapaa kuin nykyään.

Olenhan minä ennenkin foorumilla kiivaillut sen puolesta että koko Idän kirkon (Tarkoitan tällä nyk. Irakin, Iranin ja Kaukasian alueella toiminutta ja edelleen toimivaa apostolista kirkkoa, jonka soisin mainittavan sekä historiallisten patriarkaattien että ortodoksisen ja katolisen kirkon rinnalla historiallisesti tasavertaisena. Harhaanjohtavaa tietysti kun tällä foorumilla yleisesti puhutaan ortodoksisesta ja katolisesta kirkosta idän ja lännen kirkkona.) pitäminen nestoriolaisena harhaoppisena vain sen takia että tietyt teologit tuomittiin kirkolliskokouksissa, on aika mahtipontisen yksipuolista.
Idän kirkon edustus kirkolliskokouksissa ei ollut sieltä lukuisammasta päästä. Syitä en tiedä, ehkä pitkät matkat aiheuttivat sen että Rooman ydinalueiden hiippakunnat eivät jaksaneet kiinnostua Idän kirkosta osana maailmanlaajuista kirkkoa. Myöhemmin tietysti muslimien valloitukset ja jatkuva muslimien ja lännen välinen sotatila piti Idän kirkon rintamalinjan takana, erossa muista. Tätä pidän yhden Kristuksen kirkon suurimpana tragediana, Suuren Skisman lisäksi. Oikeasti kirkko on jakautunut itään ja länteen jo kauan ennen kuin alettiin puhua ortodokseista ja katolilaisista; oikeasta idästä erottautuminen rampauttaa sekä ortodokseja että katolilaisia.

Johannes Viiniköynnös on kyllä sympaattinen ja syvällinen kirjoittaja. Evagrios kolahtaa minuun myös.
Nauratti Cymbuksen puhe parhaista reininmaalaisista mystikoista. Tottahan se on että heitä on. Jotenkin itse tunnen aina eniten vetoa näihin Johannes Viiniköynnöksen, Evagrioksen ja Iisak Niniveläisen kaltaisiin kirjoittajiin -ja heidän rinnallaan 1900-luvun katolisiin mystikoihin, ja pariin edelleen elossa olevaan katoliseen kirjoittajaan.


#51

Hienoa Lectio Divina -opetusta Johannes Viiniköynnökseltä.

https://sayingsoftheorthodoxfathers.wordpress.com/category/john-of-dalyatha-2/


#52

7 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Kristologisten kiistojen sovittelu


#53

Tähän aiemmin kirjoittamaani liturgiamystiikkaa pohdiskelevaan tekstiin lisäisin vielä vähän sakramenttimystiikan pohdiskelua.
Mystiikkaa siis edelleen pidän tässä yhteydessä asiana joka näyttää Jumalan todellisuutta maailmassa ja maailman läpi, seuraten tässä p. Ignatius Loyolan hengellisiä harjoituksia.

Aiemman viestini mystiikkapohdinta liturgiasta

Pyhä Ignatius Loyola on yksi niistä jotka ovat onnistuneet kiteyttämään yksinkertaisesti mystiikan merkityksen. Hän sanoo hengellisistä harjoituksistaan että niiden tarkoitus on auttaa ihmisiä näkemään Jumalan todellisuus maailmassa ja maailman läpi.

Mystiikka-sana, samoin kuin sakramenttia tarkoittava kreikan mysterion, johtuu kreikan sanasta myeion, sulkea silmät tai huulet. Nähdä silmät kiinni ja puhua suu kiinni.

Koska ihmiset eivät näe selvästi todellisuutta missä elävät, hengellisyyden opettajat ovat auttaneet hengellisyyden harjoittajia havainnollistamalla ja simuloimalla todellisuutta eri tavoin.
Yksi varsin hyvä tapa on luoda rituaali joka simuloi todellisuutta sellaisena kuin se on ihmisen aistimisen ja ymmärryskyvyn rajojen tuolla puolella.
Rituaali koostuu paikasta jossa se suoritetaan, siinä käytettävistä välineistä ja ihmisten osuudesta rituaaliin puhumalla, laulamalla, liikkumalla ja tekemällä asioita.

Kristittyjen on ollut tapana mennä erityiseen kirkkorakennukseen rukoilemaan sillä tavalla jolla apostolit opettivat; rakastamaan teoin ja totuudessa. Eukaristiaa voidaan sanoa rakastamisen lajiksi, koska kirkko-isätkin viittaavat siihen rakkautena ja rakkauden tekona. Jumala on rakkaus, todellisuuden tunteminen on rakkauden tuntemista, maailmankaikkeuden perimmäinen olemus on rakkaus koska Jumala on se jossa maailmankaikkeuden oleminen riippuu.

Jeesus kuvaili rukousta seitsemällä lausekkeella, joita kutsutaan nykyään Isä meidän -rukoukseksi.
Kristityt ovat Jeesuksen opetuksesta lähtien rukoilleet niin kuin Jeesus opetti, he ovat rukoilleet yhteistä rukousta johon apostolit opastivat.
Liturgia on saanut yksinkertaisesta alustaan, Isä meidän -rukouksesta, huolimatta monia muotoja. Tärkein on tietysti eukaristian vietto, ehtoollisjumalanpalvelus. Toinen historiallisesti vanha ja perinteikäs muoto on ajan pyhittäminen, hetkipalvelus. Sitä on rukoiltu perinteisesti psalmein jatkaen Israelin vanhaa tapaa.

Kirkon liturginen elämä on Isä meidän -rukouksen suuri sinfoninen variaatio. Isä meidän -rukousta toistetaan monenlaisissa muodoissa. Vaikkei sen raamatullisia sanoja lausuta, liturgiset vietot rakentavat ihmisten sisäistä todellisuutta Isä meidän -rukouksen rytmissä, joka lopulta on Kristuksen rukous, Kirkon rukous, jumalallista armovoimaa joka läpäisee kaiken luodun. Jeesuksen tärkeä opetus rukouksen toteuttamisesta ja sanoista joita lausutaan, kykenee muuntamaan jumalallisen luomissäteen ihmiselle sopivaksi hartauden harjoittamiseksi ulkonaisesti ja sisäisesti ihmisen järjestymiseksi Jumalan kanssa, jumalallisen todellisuuden kanssa.

Kirkkoonlähtöaamuna noustaan ja muistetaan heti silmät avattua että tänään on Herran päivä. “Isä meidän, joka olet taivaissa.”

Minun Isäni, perheeni Isä, kaikkien kaupungissani ja kotimaassani asuvien isä, kaikkien maapallolla ja maailmankaikkeudessa asuvien isä.
Sinua eivät viisi aistia tavoita mutta olet kaikkialla ja läpäiset kaiken. Asut kaikkien meidän sydämissämme. Se näkyy ja tuntuu luottamuksena sinuun joka pidät maailmankaikkeutta koossa, ymmärryksenä siitä että kaikella on osa sinun luomistyössäsi ja pelastussuunnitelmassasi ja vastuunkantamisena kaikista ja kaikesta, kunnioituksena kaikkea luotua kohtaan.

Herran päivänä, kahdeksantena päivänä, kristitty lähtee kirkkoon katsomaan ja maistamaan (Ps. 34:9) sitä todellisuutta missä elämme, todellisuutta josta käsin löydämme motiivin arkipäiväisimmille toimillemme. Elämä alkaa taivaan todellisuudesta, ja sieltä käsin vuotaa kaikkeen aikaan ja kaikkiin paikkoihin.
Kirkko onkin perinteisesti rakennettu korkealle näkyvälle paikalle koko kylän keskukseksi, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päättyy. (Ps. 133:2-3)
Viimeistään kirkon nähtyään kristitty ristii itsensä. Hän tietää kantavansa Jumalaa ja pyhyyttä itsessään koska on isänsä lapsi. Hän muistaa oman pyhyytensä, toivoo osaavansa kunnioittaa sitä ja oppia joka päivä elämään paremmin arvonsa mukaisesti.

“Pyhitetty olkoon sinun nimesi.”

Lähestyessään kirkkoa kristitty muistaa mikä maailma oikeastaan onkaan. Se on Isän talo, jossa on monia asuinsijoja. Sijaa eläville, sija kuolleille, sijaa onnettomille ja onnellisille, pyhille ja pahoille. Sen sydämessä on elävä valo, Jumala itse, jumalallinen totuus ja todellisuus, lähde josta elämä saa alkunsa joka hetki. Lähellä sitä asuvat ovat itsekin valoa, jotka valaisevat elämää ympärilleen kaikkiin muihinkin.
Tämän takia Sinun nimesi on pyhä. Kaikki elämä ja kaikki mikä on, mitä näemme ympärillämme on lähtöisin sinusta, sellainen lähteminen saa kaiken pysymään ja silti olemaan alati kasvussa kohti harmonisempaa asettumista sinun luomisvoimasi ympärille, sinun energioidesi ohjaamana. Maailmankaikkeuden tila on pyhä koska se pitää sisällään pyhyyden lähteen, pyhyyden lähde taas on kaikkialla ja läpäisee kaiken.

Tätä kaikkea kristitty opettelee muistamaan ja elämään katsellessaan kirkkoa joka näkyy koko kylään ja kuunnellessaan kelloa joka lähtee yhdestä kohtaa ja kaikuu kaikkialla. (Ps. 19:4-5)
Hän lähestyy kirkkoa, astuu eteiseen, häntä ohjaa sisään pyhä kuva tai pyhä vesi ja hän muistaa tulleensa olevaisuuteen maailmankaikkeuden materian kautta, tullessaan ihmiseksi Kristus on kosminen vesi joka pyhittää, maailman valo joka laskeutuu aineen merenä vellovaan massaan. Vettä tai kuvaa kunnioittaessaan kristitty kunnioittaa Luojaansa ja luomisen tulosta; itseään, ja sitä aineellista alkuperää jota hän on, joka on Jumalan luoma ja jonka kautta hän tulee osaksi Jumalaa. Ristiessään itsensä pyhään veteen kastetuin sormin kristitty tunnustaa Jumalan voimin olemassaolevan ja Jumalan ohjaamana toimivan maailmankaikkeuden itsessään.
Tätä luomakunnan jatkuvaa luomista ja pyhittymistä simuloivat myös kirkkoon tuodut kukat jotka kristitty näkee astuessaan sisään. Samoin leipä ja viini joita valmistellaan alttarille laitettavaksi ovat osana tätä kosmista näytelmää. Ne ovat Jumalan luoman luomakunnan, ihminen työvälineenään, kasvattamia aineita, ne ovat lähtöisin Jumalan luovasta armovoimasta, ja ne tulevat ihmisen työn kautta pyhyyden lähteeksi itsekin.
Ne ovat kuin mehiläisten tekemä vaha joka on Luojan kädestä lähtöisin, ja muuttuu luomakunnan kiertokulussa mehiläisten elämäntyönä kukkien siitepölystä vahaksi, vahasta kynttiläksi ja kirkkosalissa, Jumalan todellisuudessa, kaikkeuden järjestyessä harmonisesti paikoilleen Jumalan suunnitelmien mukaan, valoksi valkeudesta.

Kirkkosali on kuin mikrokosmos kylän talojen, tehtaiden, työpajojen ja peltojen keskellä. Se on simulaatio aineen todellisesta rakenteesta, jossa on maallista, aistein havaittavaa ja jumalallista hienovaraista energiaa, armovoimaa, rintarinnan, kerros kerrokselta.
Jos jäät viipyilemään kirkon ovelle, sopivaan kulmaan, niin että näet sekä ulos että sisään, näet paikat jossa teet arkisia askareitasi ja kirkon lasimaalauksineen, kattokruunuineen ja alttarikoristeineen yhtä aikaa. Se on elävä näky siihen todellisuuteen joka on totta.
“Tulkoon sinun valtakuntasi.”

Kirkko on vapaan ihmisen työn tekopaikka. Se on simuloitu maailma jossa ihmisen työskentelee, joskus ahdistuen, joskus iloiten.
Maailman valo on alttarin edustan valaiseva Kristus Pantokrator, kupu josta valo tulvii kirkkosaliin.
Mutta valoa tulee myös muista ikkunoista. Niihin on usein maalattu kuvia, joten valo on monen väristä. Värilliset valotäplät leikkivät kirkon seinillä ja lattialla. Aineellinen, ajallinen maailma ei ole vain tämänpuoleisuutta, tuonpuoleiselta tuntuvat asiat ovat yhtä kokonaisuutta sen pienen osasen kanssa jonka tunnemme maailmana jossa elämme ja teemme työtä. Tilamme ja aikamme läpäisevät lasimaalauksen värjäämän valon lailla erilaiset energiat ja voimat; enkelien ja pyhien rukoukset, eli siis Jumalalta lähtöisin oleva voima joka leviää ympäri luomakuntaa viestinviejien välityksellä. Valo on yksi Jumalan valo, mutta paitsi että se loistaa meihin suoraan Kristuksesta, se lämmittää meitä tullessaan aikojen ja paikkojen halki aineesta ja hengestä muodostettujen olentojen ja esineiden läpi. Kirkkosalissa tuonpuoleinen valo ja tämänpuoleinen tila ovat harmonisesti yhtä. Ei ole ulkomaailmaa ja sisätilaa vaan yksi tila, yksi todellisuus.

Aikaa kuvastaa kirkkosalissa maailmankaikkeuden erilaisia syklejä symboloiva horos, heti Kristus Pantokratorin alla, sillä kun Jumala loi maailman, Kristus oli jo siellä pitämässä maailmaa koossa. Ja vaikka aika lähti kulkemaan alusta, alttari oli jo olemassa, Jumala loi toisen persoonansa kautta, Poikansa kautta, alttari, uhri ja uhrattava olivat maailmankaikkeuden sydämessä sen ensi hetkestä lähtien.
Alttari on usein koristeltu alttarin rakenteisiin upotetuilla pyhien ja enkelien kuvilla. Se kuvastaa sitä kuinka tehtyämme työtä alamme sulautua Jumalan todellisuuteen yhä tiiviimmin kunnes olemme kokonaan osa sitä, niin että voimme lopulta palvella alttarilla, olla siellä missä meidänkin kauttamme uhrataan maailmalle elämän leipää.

Katselessamme kirkkosalia kerromme sanoin uskostamme ja laulamme Jumalan kunniaa.
(Ps. 93)

Olemme tulleet sisään kirkkoon useista ovista, ja osa meistä jatkaa ovista sisään menoa, sillä kohtaamme Jumalan eri kulmista, henkilökohtaisten lähtökohtiemme mukaan. Ovet kuvaavat kauniisti sitä että emme ole erilaisina yksilöinä erilaisuuden erottamia, olemme samassa rakennuksessa vaikka kuljemme eri ovista. Jumala ja me olemme olemassa samoissa sisäkkäisissä todellisuuksissa.

Seisomme kukin paikoillamme, katselemme ympärillemme, hahmotamme näkemäämme ja luulemme näkevämme hyvin, mutta vain uhratessamme arkisen varmuutemme sydämemme suitsutusalttarille, alamme näkemään paremmin kuinka sisimmästä ovesta tulee keskellemme kullan kaltaisesti loistava Sana ja alamme kuulla mikä on maailman ja olemisen tarkoitus, mitä tapahtuu ja miten täällä asiat tapahtuvat.

“Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.”
Sinun tahtosi on yksi, aikoja ja paikkoja on paljon.
Yhtä kirjaa, sen yhtä lukua luetaan, mutta kaikki voivat kokea sen sanoman henkilökohtaiseksi rakennuksekseen, juuri omassa elämäntilanteessaan. Sana uppoaa sieluun kuin sen rinnalla kannettujen kynttilöiden valo. Jokainen näkee sen valossa tehdä työtään.
Istumme rintarinnan kuuntelemassa, yhdessä, vaikka jokaisella on eri työ, jokaisella sana vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen asiaan. Samoin kuin valo voi vaikuttaa kaikkiin meihin yhtäaikaa, valon valaisemana tehty työ vaikuttaa tekijänsä ulkopuolelle, olemme toinen toisillemme valon kantajia, rukoilemme olemuksellamme ja teoillamme toinen toistemme puolesta.

Kuunnellessamme eri paikkojen ja aikojen kokemuksia yhteydestä Kristuksessa ja rukoillessamme toistemme puolesta saatamme kokea kuinka edelleen luomakunta rakentuu osasikseen ponnistaen kaiken yhteydestä Kristuksessa, niin kuin luomisen päivät huipentuvat ensimmäisen ihmisen luomiseen ja kaiken luodun nimeämiseen.
Kristuksessa olemassaolonsa saavasta luomakunnasta luodaan ensimmäinen ihminen johon liitetään koko ihmisen suku jonka kaiken elämän äiti otetaan ensimmäisen ihmisen kyljestä.
Sen kyljen kautta Elämä, joka oli Jumalan voimaa, sidottiin samaan kimppuun luomakunnan kanssa.

“Anna meille tänä päivä jokapäiväinen leipämme.”
“Tämä on iäti minun lepopaikkani, täällä minä asun, sillä tämän minä valitsin. Se saa minun siunaukseni: Siltä ei ravintoa puutu, sen köyhät minä ruokin leivillä.” (Ps.132:14-15)

Elämä, leipä joka voidaan pilkkoa kuinka moneksi osaksi tahansa ja aina sitä jää jaettavaksi.
Se saa alkunsa Jumalasta eikä koskaa katoa. Se kasvaa luomakunnan niityillä ja tuodaan alttarille, se jaetaan uudestaan luomakuntaan.
Kristus on yksi, alttari, uhri ja uhraaja.
Ihminen tuo itsensä, itsessään itselleen annettavaksi.
Tuo itsensä itsessään ja muissa itselleen ja muille annettavaksi. Hän ei voi muuta sillä hänen olemassaolonsa on Kristuksessa joka on alttari, uhri ja uhraaja.

Saamme sukumme perintönä heikkouksia, traumojen jälkeensä jättämiä sairastuttavia uskomuksia, vahvuuksia, taipumuksia ja kykyjä. Työstämme niitä itsessämme, emme syytä, emme puhu pahaa tai herjaa. Annamme ympärillämme tapahtuvan elämän nostaa esille omaa sisäistä perintöämme ja voimme valita miten niitä työstämme, jatkammeko kuolemisen kulttuuria olemalla katkeria ja kostonhimoisia, vai kannammeko yhä uudelleen eteen elämää, hyväksyntää, itsetuntemuksen kasvua, anteeksiantoa.

Annammeko sisäisen temppelimme nousta maan rajasta, maan kamaraa raskaasti painaen, maan vetovoiman tuntien, mutta tietäen että samasta maasta louhittu kivi kykenee myös nousemaan vahvoina pylväinä, jotka kantavat seiniä, joiden väliin rakennetaan Jumalan todellisuutta läpäisevät ikkunat, jotka kannattavat kattoa, suojaavia voimia ja rukouksia ja viimein, valoa tulvivaa kupolia jonka ylin kivi on se joka pitää koko holvin muodossaan.

“Ja anna meille anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.”

Ei voi pylvään toiseksi ylin kivi syyttää alempaansa ilman että itsekin putoaa. Se voi vaan kiittää holvin ylintä kiveä kun se uskollisesti pysyy paikallaan ja pitää kaikkea koossa. Miten se voisikaan muuta sillä holvin sisällä tilan valaisee valo joka tulvii holvin alle ulkopuolisesta kirkkaudesta. Siellä, luomakunnan ja Jumalan yhtymäkohdassa, ylin kivi tuntee sekä alempien kivien epävakauden, vaaran livetä koko ajan rakennuksessa tasapainossa pysyvän jakautuvan painon alta niin kuin myös korkeudessa loistavan valon joka täyttää alapuolella olevan tilan. Valon, joka tuntuu olevan kuin ilmaa, kykenemätöntä pitämään holveja pystyssä, mutta se on juuri valo joka täyttäessään holvit, pitää rakennusta yllä.

“Herra varjelee sinut kaikesta pahasta, hän varjelee sinun sielusi.
Herra varjelee sinun lähtemisesi ja tulemisesi, nyt ja iankaikkisesti.” (Ps. 121:7-8)

Me seisoimme pihoillasi, oi Jerusalem.
Jerusalem, sinut on rakennettu kaupungiksi, jossa kaikki liittyvät toisiinsa. Sillä tänne nousivat heimot, Herran heimot, todistukseksi Israelille, ylistämään Herran nimeä.
Sillä täällä jakoivat oikeutta tuomioistuimet, Daavidin suvun valtiaat.
Pyytäkää siis rauhaa Jerusalemille, menestystä niille, jotka rakastavat sinua.
Vallitkoon rauha varustuksissasi ja hyvinvointi linnoissasi. Veljieni ja läheisteni tähden minä toivotan sinulle rauhaa.
Herran, Jumalamme, temppelin tähden minä tahdon sinun parastasi. (Psalmi 122, käännös Septuagintan mukaan)

“Äläkä saata meitä kiusaukseen.”

Toiseksi alin kivi ei ehkä näe sitä tasapainoa, harmoniaa ja komeutta joka välittyy koko rakennuksen läpi.
Silti se voi tuntea voiman virtaavan lävitseen kun se painautuu vierellään oleviin kiviin.

“Vaan päästä meidät pahasta.”

Olemme kirkossa muistuttaneet mieliimme että olemme eläviä olentoja jotka kuuluvat saumattomasti tähän kokonaisuuteen jota kutsumme maailmankaikkeudeksi. Emme ole itsemme tai ympäristömme vankeja vaan merkittäviä osuuksia kokonaisuudesta jossa meillä on jokaisella oma henkilökohtainen työmme tehtävänä.

Tulemme ulos kirkosta ja muistamme nähdä maailman ainakin muutaman päivän sellaisena kuin maailmankaikkeussimulaatio kirkossa muistutti mieleemme, ja toimia elämässämme sen mukaan. Muistaa että rakennuksemme pysyy kasassa koska siellä puhaltelee ilma joka tulee sinne pyhistä ovista ja puhaltaessaan rakennuksen tilan täyteen pyhää tuulta pitää rakenteen suorassa ja koska siellä on valoa joka pitää tilan sopivasti ryhdikkäänä joka suuntaan niin ettei seiniin tule säröjä.
Vaikka kirkon seinät häviävät ympäriltämme sieltä poistuttuamme, tiedämme että ne ovat koko ajan läsnä maailman rakenteessa.

“Kuin Siionin vuori ovat ne, jotka luottavat Herraan, ikinä ei horju se, joka asuu Jerusalemissa. Niin kuin vuoret sen ympärillä, niin ympäröi Herra kansaansa nyt ja aina.” (Ps. 125:1-2)
On todella koskettavaa että Kristuksen tunteminen on ollut Israelin kansassa, juutalaisissa, vaikka he eivät ole nimenneet Jeesusta, näin voin kristittynä rukoilla täysin sydämin samoilla sanoilla kuin Israel on rukoillut jo tuhansissa laskettavia vuosia ennen Kristuksen tuntemista kristityin sanoin.

Ja sitten uusiin näkökulmiin asiasta.

Tähän liturgiseen pohdiskeluun liitän yleensä pohdiskeluja itse liturgisista toimituksista.
Kun kristilliset sakramentit käsittää niin että ne ovat Jumalan armovoimaa vaikuttamassa maailmankaikkeudessa, tulee miettineeksi mikä se armovoima oikein on ja missä se vaikuttaa.
Minua viisaammat kirkon opettajat ovat opettaneet sakramenteissa vaikuttavasta aineesta ja sakramenttien toimitustavan tärkeydestä.

Minä olen katsellut ikoneja liittyen sakramentteihin, ja ne mielestäni opettavat siitä miten sakramenttien jumalallinen voima on olemassa maailmankaikkeudessa. Ne joko virtaavat sinne kirkollisten sakramenttien kautta tai sitten ne ovat siellä jo luotuisuudesta lähtien ja muodostavat voimaannuttavan yhtymäkohdan kirkollisia sakramentteja toimitettaessa.

Kun olen miettinyt miten sakramentit toimitetaan ja mitä niihin liittyy, olen huomannut miten kaikissa on samankaltainen dynaaminen rakenne. On olemassa oleva luotu tila jossa tilan Luoja on läsnä. Otetaan luotua ainetta joka Jumalan läsnäolevuuden pyhittämänä saa itseensä lisää ominaisuuksia: leipä ei ainoastaan ravitse ruumista vaan pyhittää itse ruumiin Kristuksen ruumiiksi, vesi ei ainoastaan sammuta janoa ja puhdista vaan alkaa välittää Jumalallisia voimia Jumalasta veteen, vedestä ihmiseen ja ihmisistä toiseen, öljy ei vain pehmitä ja hoida vaan imeyttää itseensä jumalallista energiaa ja imeyttää sen ihmiseenkin imeytyessään ihoon.
Sakramenteissa luodut aineet syödään, juodaan, niillä pestään ihon pintaa ja niitä imeytetään ihon läpi. Tässä on täydellinen esimerkki siitä miten Jumala armovoimat liikkuvat maailmankaikkeudessa. Liturgia näyttää täydellisen mallin todellisuudesta, mutta vaikeaa sen kokemisesta on kertoa niin kokonaisvaltaisesti kuin miten liturgia itse asian välittää.

Vastikään linkitin foorumille kuvan Jeesuksen kaste -ikonista.
Siinä on maailmankaikkeus, siitä otetuista aineista syntynyt Kristuksen ihmisruumis. Hän on maailmassa olevista aineista kokoonpantu mutta kantaa sisällään myös jumalalista henkeä.
Näinhän luomiskertomus kertoo Aatamista. Hänet muovailtiin maan tomusta mutta sisällä hänellä oli Jumalan henki.

Jos inkarnaation ihme olisi maailmankaikkeuden kaste itsessään, me tulisimme kastetuiksi kohdatessamme Jeesuksen maailmankaikkeuden tapahtumissa ja ilmiöissä, varmasti vähän samaan tapaan kuin opetuslapset alkoivat ylösnousemuksen jälkeen kohdata Kristuksen vaikka eivät heti häntä tunteneetkaan.
Maailma kastettiin kokonaisuudessaan Jeesuksen jumalallisuuden tullessa ihmisruumiiseen, osaksi maailmaa tuli ihmisruumis kokonaainen Jumala sisäällään. Koska kaikki luodun aineen osaset ovat yhteydessä toisiinsa, Jumalan hengen “inkarnaatiokaste” aineeseen saa aikaan kasteen aineessa sisältäpäin.

Jeesus myös käveli maailmankaikkeudessa ja tuli kosketukseen kaiken kanssa ulkoisesti, ja sen näkivät kaikki miten se kohtaaminen pyhitti maailmaa. Silti se oli maailmasta otettu aine, hänen oma ihmisruumiinsa, jonka kautta Jeesuksessakin pyhittyminen levisi hänen ympärilleen; maailma oli luotu kosmisen Kristuksen kasvaessa kiinni luodussa ja pyhitys eteni laittamalla Henki aineen sisään Aatamin luomisessa ja sai huipentumansa kun maailman luotu aine nousi Jeesuksen taivaaseenastumisessa Jumalan hengen “sisälle”, taivaaseen.
Tästä kaikesta tulee mieleen valtava maatuska, sisäkkäiset todellisuudet, kuin kristologiset totuudet kahdesta luonnosta harmonisesti yhdistyneenä yhdeksi, niin yhdessä henkilössä kuin kosmisessa todellisuudessa.

Sakramentit ovat syvällisiä totuuksia todellisuuden alkuperästä ja rakenteesta. Niiden nimikin, niin kuin uskontunnustuksen esittämän totuuden nimikin, on mysteeri, todellisuus joka nähdään näkemättä, katsoa silmät kiinni.

Näihin mietintöihin minua on innoittanut muutama Irenaeuksen ja Augustinuksen teksti eukaristiasta, kaivelen ne tähän hetken kuluttua.

http://www.newadvent.org/fathers/0103417.htm

http://www.newadvent.org/fathers/0103418.htm

http://www.earlychurchtexts.com/public/augustine_sermon_272_eucharist.htm