Eipäs jää et tainnut lukea koko tekstiä. Lainaus on merkitty loppuun. Ei ole minun tekstiä. Sinä, et taas esitä lähteitä, ja syytät siitä muita.
Lue Yksimielisyyden Ohjeen supistelmasta kohta perisynti, jossa Flaciuksen harha torjutaan. Minulla on myös professori Benten kirjoittama yksityiskohtainen dokumentti tuosta Flaciolaisesta kiistasta. Luterilaisuuden vainoamisen ristiretkesi aina vaan jatkuu näköjään. Tässä alla on spoilerien takana A.E. Koskenniemen kääntämänä ydinosa tuosta Benten dokumentista:
Yhteenveto
FLACIUKSEN AIHEUTTAMA KIISTA
Matthias Illyricus Flacius, tämän aikakauden oppineimpia teologeja, oli luterilaisuuden innokas ja intomielinen puolustaja. Hänen maineikkaaseen nimeensä liittyy kuitenkin tahra, johon jo edellä viitattiin. Hänen elämänsä kaari kohosi korkealle, mutta laski jyrkästi hänen saavutettuaan keski-iän, ja hän kuoli kulkiaimena 1575.
Flaciuksen aiheuttama kiista on tavallaan synergistisen kiistan jälkivaihe. Synergistisen kiistan yhteydessä moni luterilaisuuden puoltaja oli joutunut liukkaalle, mutta Flacius kompastui siinä kokonaan. Hän lausui siinä monta harkitsematonta sanaa, esimerkiksi: »Perisynnin kautta ihminen on muuttunut saatanan kuvaksi.» Mutta yksi sana oli erittäin kohtalokas. Hän väitti, että perisynnin kautta ihmiseltä hänen perusolemuksensa on riistetty: lankeemuksen jälkeen ihmisen perusolemuksena on synti; ihmisen luonto on sama kuin synti; ihmisen kääntymyksessä jumala luo häneen uuden perusolemuksen. Tämä oli aiheena vaikean, perisyntiä koskevan kiistan syntymiseen.
Väitellessään Weimarissa Strigelin kanssa ja Strigelin lausuttua, että perisynti oli vain accidenssi, joka vain ehkäisi vapaan tahdon toimintaa, hän kiivaasti huudahti: »Perisynti ei ole mikään accidenssi, sillä Raamattu nimittää sitä lihaksi, ilkeäksi sydämeksi jne.» Kun Strigel sanoi: »Sinä siis kiellät perisynnin olevan accidenssin», vastasi Flacius: »Luther nimen omaan kieltää sen olevan accidenssin. Minä sanon sekä Raamatun, että Lutherin vakuuttavan, että se on substanssi (perusolemus). Tämän johdosta vastustajat heti leimasivat Flaciuksen manilaiseksi. Flacius olisi voinut sen sijaan, että tarttui ansaan, selviytyä labyrintista seuraavasti: Jos minä myönnän perisynnin olevan accidenssin, niin sinä teet sen johtopäätöksen, minkä minä hylkään, nimittäin sen, että ihmisen turmeltuneeseen tahtoon on jäänyt jäljelle kyky ratkaista myönteisesti, kun on kysymyksessä Pyhän Hengen toiminta. Jos minä taas vastaan, että perisynti ei ole accidens, sellainen, jota te ajattelette, sinä jälleen teet sen johtopäätöksen, jota minä en hyväksy, nimittäin sen, että se, joka lankeemuksessa on menettänyt hengellisiin suuntautuvan tahtomiskykynsä, on itse asiassa menettänyt kokonaan tahtonsa ja sen vapauden. Mutta Flacius pysymättä kiinteästi kiistanalaisessa kysymyksessä - sehän koski ihmisen yhteistoimintaa Jumalan kanssa kääntymyksessä - kietoutui Strigelin heittämään kysymykseen ja kaatui siihen. Ei Flacius myöskään oivaltanut, että Luther itse asiassa ei suinkaan pidä peri syntiä ihmisen substanssina. Sanoohan Luther selvään; mm., että koska perisynti on ihmiseen tullut perästäpäin ja koska se lopulta kokonaan uskovista poistetaan, se on malum separabile, erotettavissa oleva paha. Suureksi onnettomuudekseen Flacius pysyi väitteessään. Hän sanoi Raamatun käyttävän synnistä liha -nimitystä, sanovan ihmisen sydäntä kivisydämeksi, ja Lutherin sanovan perisyntiä »ihmisen luonnoksi, »olemukseksi» jne. Flaciuksen erehdys on siinä, että hän Raamatun ja Lutherin vertauskuvallisiin sanoihin sovelsi Strigelin käyttämän tieteellisen sanonnan.
Yksimielisyyden ohje opettaa sangen harkitusti tästä asiasta: »Kaikki, mikä on olemassa, on ehdottomasti joko substantiaa, toisin sanoen itsenäisesti olevaa, tai accidensia, toisin sanoen jotakin tilapäistä, joka ei itsenäisenä ole olemassa, vaan joka on jossakin muussa, itsenäisessä, ja joka voidaan siitä erottaa» (s. 465, 54). Ja vielä: »Eittämätön totuus on, että kaikki se, mikä on olemassa, on joko substanssia (perusolemusta) tai accidensia, toisin sanoen: joko sinänsä olevaa tai .jotakin siinä olevaa tilapäistä. - - Jos siis kysytään, onko perisynti substanssi, toisin sanoen jokin sinänsä oleva, jokin, joka ei ole jossakin muussa, vaan jokin, joka on jossakin muussa , itse voimatta sinänsä pysyä ja olla olemassa, täytyy varauksitta myöntää, että perisynti ei ole mikään substanssi, vaan accidens» (s:
-466, 57).
Flacius käsitti nämä sanat toisessa merkityksessä. Hän erotti toisistaan aineellisen ja muodollisen substanssin; jälkimmäinen oli ihmisen todellinen olemus, ihmisen alkuvanhurskaus ja pyhyys. Perisynti, jolla Jumalan kuva (ei ihmisymmärrys eikä tahto sellaisinaan) katosi, ei voi olla pelkkä accidens, vaan jotakin perustavaa langenneessa ihmisessä. Ihminen ei ole kadottanut aineellista substanssiaan, vaan todellisen, muodollisen substanssinsa eli substanssinomaisen muotonsa. Perisynti on siis jotakin meissä olevaa reaalista; se on luonnollisen ihmisen perusolemuksenomainen forma. Perkele ryösti ihmiseltä tämän alkuperäisen muodon, Jumalan kuvan, ja painoi häneen oman perkeleellisen muotonsa, ja luontonsa; siitä sai alkunsa tuo kauhistava muodonvaihdos: niin kuin perkele on Jumalasta, niin on ihminen perkeleestä.
Flaciuksen ystävät pyysivät häntä luopumaan oudosta opistaan, mutta turhaan; ja niin ystävätkin lopulta kääntyivät hänen vastustajikseen. He eivät tahtoneet yhtyä häneen, vaikkakin hyväksyivät hänen tavoitteensa: ihmistahdon täydellisen raunioittamisen Strigelin vapaan tahdon opin kukistamiseksi. Lopulta Flacius joutui kokonaan eristetyksi, tärkeiden taistelujen ulkopuolelle.
Mitä Yksimielisyyden ohje sanoo kaikesta tästä? Täydellisessä selityksessä (s. 459, 16) sanotaan: »Tämä [perisynnin] oppi on säilytettävä ja varjeltava niin, ettei se poikkea pelagiolaiseen eikä manilaiseen suuntaan. Siksi on lyhyesti mainittava, mitkä tämän uskonkohdan kanssa ristiriitaiset opit paljastetaan ja hyljätään». Sitten seuraavat ne perusteet, joilla manilainen harha hyljätään (s. 460, 26 ss.). Flaciuksen oppi on kaiken taustana. »Epäkristillistä ja inhoittavaa on kuulla mm. sellaista puhetta, että perisynti olisi kastettu pyhän kolminaisuuden nimeen, pyhitetty ja autuutettu; sellaisella emme tahdo pahentaa yksinkertaisia ihmisiä» (45.). Toisaalta taas Ohje ei mitenkään tahdo miedontaa perisynnin aiheuttamaa turmelusta. Se tosin sanoo perisyntiä accidensiksi, mutta ajatteluamme tässä, enempää kuin muuallakaan, ei saa ohjata inhimillinen järki, vaan Jumalan sana. »Kaikki ymmärrys ja selitys ammennettakoon ainoastaan Pyhästä Raamatusta. Ja se todistaa perisynnin sanomattomaksi vaurioksi, niin suureksi inhimillisen luonnon turmelukseksi, ettei tähän eikä mihinkään sen sisäisiin paremmin kuin sen ulkonaisiinkaan kykyihin ole jäänyt mitään puhdasta, mitään hyvää: kaikki on siinä määrin kerrassaan turmeltunutta, että ihminen todellakin perisynnin vaikutuksesta on Jumalan edessä hengellisesti kuollut, kaikkine kykyineen hyvälle kuollut» (s. 466, 60).
Toisaalta taas Ohje, niin ikään Täydellisen selityksen puolella (460, 21 ss.) kerrassaan tuomitsee ja hylkää Strigelin ja puolipelagiolaisten opin, sen, että »perisynti muka on vain pinnallinen, ulkopuolinen, vähäpätöinen, vähän merkitsevä pirskahtanut täplä eli lennähtänyt tahra, ainoastaan näiden inhimillisen luonnon tilapäisten ominaisuuksien turmeltumus, jonka rinnalla kuitenkin luonnolla on ja se säilyttää kelpoisuutensa ja voimansa hengellisissäkin asioissa. »Samoin hyljätään ne, jotka opettavat, että luonto lankeemuksen johdosta tosin on hyvin heikentynyt ja turmeltunut, mutta että se ei kuitenkaan kokonaan ole menettänyt kaikkea jumalallisissa ja hengellisissä asioissa kysymykseen tulevaa kelpoisuuttaan, ja ettei myös, niin kuin seurakunnissa veisataan, ‘ihmisen luonto ja olemus Aadamin lankeemuksen kautta’, ole ‘kokonaan turmeltu’, vaan että sillä vielä luonnollisen syntymän voimasta ja sen perusteella on jotakin hyvää, olkoon tämä kuinka pientä, vähäistä ja vähäarvoista hyvänsä, esimerkiksi hengellisissä asioissa aloitteen tekemisen, toimimisen ja myötätoimimisen kyky, taito, kunto ja voima.» Toista on sitten, kun Jumala alkaa toimia ihmisessä. Siitä Ohjeessa sanotaan vapaata tahtoa eli inhimillisiä kykyjä käsiteltäessä: »Samalla kun jumala vanhurskaan, ankaran tuomiopäätöksensä mukaan kokonaan, ikiajoiksi on hyljännyt langenneet, pahat henget, hän kuitenkin on erikoisesta, sulasta laupeudestaan tahtonut, että kurja, langennut, turmeltunut ihmisluonto jälleen olisi mahdollinen kääntymykseen, Jumalan armoon ja iankaikkiseen elämään, ei oman, luonnonomaisen valmiutensa, kuntonsa tai kyvykkäisyytensä perustuksella - se kaikki on vastahakoisuutta ja vihollisuutta Jumalaa kohtaan -vaan sulasta armosta, Pyhän Hengen armollisen, voimallisen vaikutuksen kautta. Juuri tästä tohtori Luther käyttää capacitas -sanaa, jonka hän selittää seuraavasti: - - Isät puolustaessaan vapaata tahtoa puhuvat siitä niin, että se kykenee vapauteen sillä tavoin, että se Jumalan armon kautta käännetään hyvään, todella tullen vapaaksi, ja siihen se alun perin on luotu» (473, 22 s.).
A. E. Koskenniemi, Tunnustuskirjat, Johdanto, s. 47-50.
Mutta miten tällainen hyökkäyksesi sopii tuohon mistä ylempänä oli puhe, että pyrimme ymmärtämään toisiamme ekumenian hengessä?Sitä paitsi viestisi on totaalisen väärässä ketjussa, mutta oli pakko vastata tällaiseen hyökkäykseen.
Puhut nyt eri asioista. Minä en ole puhunut tunnustuskirjojen formuloinnista mitään. Tämän takia sekoitat asiat. Kysymys oli Lutherin teksteistä, jonka oli myöhemmälle luterilaisuudelle vaikea, eikä kyennyt seuraamaan reformaattorin tulkintaa. 
Muistaakseni Jussi Talasmiehen lisensiaatti kirjassa on saman suuntainen ajatus ihmisesta saatanan kuvana. Tässä hän tutkii Christian Scriver teologiaa.Myös Arto Seppäsen väitöskisjassa UNIO CHRISTI jossa hän tutkii Anders Nohrborgin postilloja esiintyy sama ajatus ihminen lankeemuksen jälkeen saatanan kuvana ( sivu 95>, Seppänen). Arto Oli muuten Sley aikoinaan Afrikassa lähetystyössä.
Koet usein, että sinua vastaan hyökätään, eihän siitä nyt ole kysymys vaan mitä kukin opettaa. Voisiko tämä johtua siitä taustayhteisöstä jossa olet vuosia elänyt?
Mutta missä ovat viitteet Lutherin teksteihin noissa lainaamissasi kirjoituksissa??? Ne loistavat poissaolollaan, ei yhtäkään sitaattia häneltä aiheesta!???
Enkä koe, vaan koen, että hyökkäät luterilaista tunnustusta vastaan. Antaisit jo olla?
Martikaisen extreme-tulkinta Jumalan kuvan vaihtumisesta Saatanan kuvaksi on tuttu. Lutherin tekstit ovat sellaisia kärjistyksiä täynnä, että niistä voi rakennella sopivilla sitaattivalikoimilla monenlaisia vaihtoehtoja. Muistelen, että Martikaisellakin on vaihtelevia painotuksia. En nyt muista lonkalta, missä artikkelissa.
Jouduin joskus opastamaan tuttua pastoria vähän maltillisemmalla linjalle, kun Martikainen oli opettanut Espoon pastoraalikurssilla jonkinlaista Jumalan kuvan totaalituhoa.
Joku reformaation jälkeisen teologian tuntija osanneet sanoa suuremmalla varmuudella, edustiko edes Flacius, joka korosti lankeemuksen syvyyttä ja jonkinlaista olemuksellista muutosta, Jumalan kuvan totaalituhoa.
Luterilaisuudessa ei syntynyt stabiilia vaihtoehtoa luomisen ja lankeemuksen suhteen käsittelyyn luonto-yliluonto- ja imago-similtudo-erittelyiden luopumisen jälkeen. Syyt luopumiseen olivat ainakin eksegeettisiä. VT:ia tulkittiin niin, että kuva ja kaltaisuus tarkoittavat samaa asiaa.
Ongelma on vaikuttanut ennen muuta teologisen etiikan horjuntaan luonnollisen moraalilain ja ilmoitusetiikan suhteen ja regimenttijaon tulkintaan, mitä buustasi myös Saksan 1930-40-lukujen historia, Tunnustuskirkon vastareaktio ja sen jälkeinen ekumeeninen teologinen etiikka.
Tasapainon puutteen huomaa, kun lukee rinnakkain vaikkapa kotimaisten Luther-tutkijoiden teologisen etiikan tekstejä ja soteriologian tekstejä.
Simul-teologia esitetään lankeemus-pelastus -fokuksella ja yleensä sen yhteydessä esitetään synkin lankeemuskäsitys. Oikea rakkaus edellyttää oikeaa uskoa ja Jumala-yhteyttä. Tästä on ontologisesti eri tasoisia tulkintoja.
Yhteiskuntaetiikassa (ja koulun uskonnon opetuksen perusteluissa) lankeemus ja sen vaikutukset etiikan sisällön tiedettävyyteen ja toteutettavuuden saattavat kadota kokonaan kuvasta, kun uskonnon välittämä teologinen luonnollinen moraalilaki ja/tai Raamatun etiikka (kultainen sääntö, lähimmäisenrakkaus, dekalogin, vuorisaarna) esitetään yhteiskunnan ja kristillisen kulttuuripiirin eettiseksi perustaksi.
Asian teologinen systematisointi olisi suhteellisen helppoa, mutta se ei onnistu nykyisen luterilaisen teologian Luther-metodilla vaan johtaa sitaattipallotteluun.
Toistan itseäni, lue se Martikaisen teksti.
Tämä ajatus tulee myös muiden luterilaisten opettajien kirjoituksissa esille. Kuten viittasin Seppäsen väitöstutkimukseen. Jostakin nämä tulevat olisiko tuo Martikaisen viittaus Lutherin joulu saarnaan 1515.
@tortoise taisi kysyä henkilökohtaisen kysymyksen, johon en muistanut vastata.
En ole seurakunnan palveluksessa. Minulla ei ole pappisvihkimystä. Teologinen oppineisuuteni ei riitä pappisvihkimyksen saamiseen evl-kirkossa, johon kuulun.
En osallistu julkiseen kirkon uskon opettamiseen ja julistamiseen, koska se kuuluu evl-kirkon yhteisen uskon ja tunnustuksen mukaan vain sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluviralle.
Olen lopettanut varsinaisen teologisen työskentelyn, koska taloudelliset ja aikaresurssit yms. eivät mahdollista enää perusteellisempaa perehtymistä ja tarvittavia lapiohommia. Eteneminen edellyttäisi avustajia ja työnjakoa.
Teologinen työskentelyni, aiheet ja motivaatio, päättyi lopulta oikeastaan suunnilleen siihen oivalluksen, että modernia teologiaa positiivisesti ja negatiivisesti enemmän tai vähemmän strukturoivan Immanuel Kantin filosofian mukainen ihminen oliona sinänsä/itsessään (minuus/itseys noumenonina) on kategorista imperatiivia noudattava autonominen persoona ja persoonien välinen suhde on onttinen persoonarelaatio.
Tuosta avautui kokonaishorisontti viime vuosikymmenien kotimaisen luterilaisen teologian ongelmiin (edellytti materiaalin suhteellisen laajaa tuntemusta ja aktiivisessa muistissa pysymistä), jotka ovat syntyneet virheellisestä Kant- ja Ritschl-tulkinnoista (Kant-negaationa, antikantilaisuutena), joiden genesis jäänee minulle arvoitukseksi, koska siitä ei ole riittävästi dokumentaatiota.
Samalla avautui alustavasti myös se, että Kantin apriorinen metodi vuotaa aposteriorisesti ennen muuta jumalatodistusten kritiikissä ja että Kantin oma jumalatodistus on melko selkeä aposteriorinen design-todistus. Aposteriorinen vuoto avaa myös sen, että uskonnollisen uskon ja erityisesti historiallisen kristinuskon sisällön tietämisen “transsendentaaliset” edellytykset ovat aposteriorisia, mikä on myös Ritschl’n teologian mukaista.
Minulla ei ole resursseja haastaa nykyisin vallitsevaa tulkintaparadigmaa institutionaalisesti ja kulttuurisesti. Teologinen tulkintaparadigma vaihtuu aikanaan jollain tavalla, kun teologisukupolvet vaihtuvat, Kant-suomennokset ja -tutkimukset alkavat vaikuttaa uusiin teologisukupolviin ja Luther-tulkinnankin vaihtuvat uusiin ja uusvanhoihin.
Jos käy niin hyvin, että teologien joukkoon liittyy myös esimerkiksi fysiikan aikakäsitysten ja sen muutosten, empiirisen psykologian ja neurologian tuntijoita, niin syntyy jo kohtuullisen hyvät edellytykset tarkastella kriittisesti ja konstruktiivisesti esimodernin teologian, Lutherin ym. antiikin filosofian sidonnaisuuksien, Kantin jälkeisen kriittisen filosofian haasteiden ja nykyisen tieteellisen maailmankuvan ja ihmiskäsitysten suhteita.
Papiksi vihittyjen naisten kanssa alttariyhteydestä kieltäytyvien naisten pappeuden torjujien aseman ja siihen liittyvän luterilaisen tunnustuksen mukaisen kirkon ykseyskäsityksen tarkastelu naisten pappeuden toteuttaneessa evl-kirkossa johtaa muun muassa em. tyyppisiin teologian paradigmaattisiin kysymyksiin, koska myös modernilla suomalaisella luterilaisella teologialla on muun modernin teologian tavoin kontekstuaalista filosofisia sidoksia.
2 tykkäystä
En nyt muista Arto Seppäsen teologian väitöskirjan käsitystä Jumalan kuvasta. Se on epäilemättä sellainen kuin kuvaat.
Seppäsen oikeustieteen väitöskirjan muistan paremmin. Sen sisältämä ja sitä strukturoiva luterilaisen tunnustuksen tulkinta on ongelmallinen. Seppänen ei ole yhtään tietoinen siitä, että juuri hänen tutkimusaiheensa perusongelma paikantuu kahden erilaisen tunnustuksen tulkinnan dilemmaan eikä sitä voi tarkastella tai ratkaista teologisesti eikä kirkko-oikeudellisesti niin, että tunnustuksellisuus samaistetaan Seppäsen edustamaan tunnustuksen tulkintaan.
Metodinen ongelma implikoi ennen muuta puutteellista tutkimusaiheen tuntemusta eli liian pientä mahdollisten maailmojen joukkoa.
Seppäsen käsitys kirkko-oikeuden ylipositiivisesta perustasta on suunnilleen sama kuin Pekka Leinon. Se on asiallinen lähtökohta, kun vaan tiedostetaan, että kirkko-oikeuden ylipositiivisen perustakin (ilmoitus, Raamattu, tunnustus) on positiivinen eikä ole tarkoitettu alunperin juridiikan perustaksi.
Oikeusteorian ja sen kirkko-oikeudellisten muunnelmien perusongelmaan ei ole ongelmatonta ratkaisua: mikä tekee juridisesti normatiivisen juridisesti normatiiviseksi, kun voimassaoleva oikeus on aina laillisen esivallan säätämään ja siten itsereflektiivistä ja itsensä edellyttävää?
Tälläkin ongelmalla on juuret Kantin filosofiassa, jossa etiikka ja oikeus perustellaan autonomisesti suhteessa teologiaan. Puhtaassa oikeuspositivismissa oikeus pyrittiin irrottamaan luonnonoikudesta ja luonnollisen moraalilain etiikasta. Lut. teologisen etiikan ja regimenttijaon kriisi liittyy tiiviisti näihin oikeusteorian perusteisiin.
Seppäsen oikeustieteen väitöskirjaa en ole lukenut. On totta, että luther viljeli voimakasta retoriikkaa. Mitä tarkaan ottaen tarkoitetaan ihminen perkeleen kuvana luterilaisessa kirjallisuudessa, kun se siellä kerran esiintyy. Esim Johann Arndt ( Pietismin isä) kirjoittaa ja käyttää samaa kuvaa, perkeleen kuva;
" Ja koska ihminen on rakkain Jumalan luoduista kappaleista, että Hän antoi Poikansakin hänen edestään, rohkenee perkele ryöstää Herralta Jumalalta Hänen rakkainta luotua olentoansa, paljaasta kateudesta ja vihasta Jumalan Poikaa vastaan, joka edestämme on tullut ihmiseksi. Kun siis perkele tietää ihmisen Jumalan kuvaksi, jonka Herra Jumala lankeemuksen perästä on taas rakkaan Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta uudistanut, täällä armollaan ja moninaisilla lahjoilla kaunistanut, ja siellä ijäisellä kunnialla puettanut, niin rohkenee perkele hirmuisimmalla tavalla turmella ihmistä ja tehdä siitä saatanan kuvan." ( Kirkon aarteita, Toisena sunnuntaina Paastossa, Johann Arndt).
Tämä kuva ihmisestä perkeleen kuvana näyttää siis esiintyvän useimmissa lähteissä. Nykyluterilaiset eivät sitä ehkä tunnista, tai ovat korvanneet sen. Kuvaus on ehkä liian radikaali? Joka tapauksessa tämä oli vain yksi nyanssi joka nousi esiin. Luterilainen, ihmisen antropologia on joka tapauksessa pessimistinen suhteessa vanhan, yhteinäisen kirkon teologiaan, jossa ihmisen ydin ei ole turmeltunut ja että ihminen on hyvä. Nämä ajatukset nousivat monipuolisesta kirjoituksistasi käsin.
[quote=“Leijona, post:645, topic:928”]
hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme, kuvaan ja kaltaisuuteen, pukeakseen meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa” [/quote]
Tätäkö tarkoitat? Ensiksikin teksti näyttää olevan vuodelta 1515 ja sikäli sitä ei pidetä luterilaisuudedssa sitovan tekstinä. Teksi on kuitenkin ihan hyvä, eikä tuossa puhuta halaistua sanaakaan siitä, että ihminen olisi Saatanan kuva. Tekstihän on ihan Raamatun mukainen, noinhan Kristus juuri teki, tuli ihmiseksi ja lunasti meidät.
Epäilemättä käsitys Jumalan kuvan tuhoutumisesta on radikaali ja monille nykyluterilaisille vastenmielinenkin. Myös Jumalan kuvan turmeltuneisuus on monille liian radikaali.
Mutta totaalituho voidaan kiistää myös siksi, että se on yksipuolinen käsitys, eikä huomioi sitä empiiristä evidenssiä, jonka mukaan lähes kaikista ihmisistä löytyy kyky vastata toisten ihmisten tarpeisiin eli jonkinlainen lähimmäisenrakkauden potentiaali.
Kotimaisessa tulkinnassakin on ollut aaltoilua ihmisen syntisyyden suhteen.
Eino Sormusen Luther-tulkinnan ydin ja henkilökohtainen tornikokemus oli Karl Hollilta löytynyt simul iustus et peccator, johdonmukaisesti ilman totus-partim -erittelyä. Martti Simojoki oli samalla kannalla. (Työskentelivät yhdessä katekismuskomoteassa, Kristinoppi 1948.) Täällä ovat myös Simojoen kautta myös Mannermaan oivallusten juuret, jotka välittyvät ortodoksiekumeniassa (Järvenpää 1974 , Kiova 1977).
Sormunen korosti uskossa läsnä olevaa Kristusta, in ipsa fide Christus adest. Kristus nimenomaan syntien sovittajana on uskossa läsnäolevana syntisen vanhurskaus, jonka vieraan vanhurskauden perusteella Jumala lukee hänet vanhurskaaksi. (Mannermaan versiossa painotus ei ole Kristuksen ristin sovitustyöhön perustuvassa vanhurskaudessa vaan Kristuksen jumalallisen luonnon olemuksellisen vanhurskauden ja Kristuksen inhimillisen luonnon olemuksellisen syntisyyden sovittamisessa yhdessä Kristuksen persoonassa.) Sormuselle juuri Christus pro nobis oli Christus in nobis. Ihminen on itsessään pohjattomaan syntinen (superbia, incurvatus in se ym.) ja ajallinen uudistus on vähäistä, vaikka syntien anteeksiantamuksesta vuotaakin voimaa rakastaa lähimmäisiä.
Simul-teologia oli Sormuselle helpottava löytö Gustav Johanssonin pyhityspainotteisen pelastusopin kontekstissa.
Seuraavassa aallossa Lennart Pinomaa piti Sormusen käsitystä lohdutettuna syntikurjuutena ja koristi Gustaf Aulenia seuraten turmiovallat voittanutta Kristusta ja voittavaa uskoa (Luther-yleisesitys Voittava usko). Pinomaan Sormusta kritisoivat artikkelibon Jussi Talasniemen toimittamassa Lauri Haikolan juhlakirjassa Iustificatio impii.
Eero Huovinen täydensi simul-erittelyä totus-partim-erittelyllä, jonka toki tunsi myös Mannermaa (In ipsa fide Christus adest). Näin saatiin parempi yhteys vanhurskaaksi lukemisen ja kahden erilaisen vanhurskaaksi tekemisen välille: Kristuksen läsnäolon tekee vanhurskaaksi vieraalla vanhurskaudesta ja uudistaa kristittyä kooperatiolla/ omalla vanhurskaudesta. Huovisen esitys perustuu Lutherin Saarnaan kahdenlaisesta vanhurskaudesta ,(Suom. Anja Ghisellin toimittamassa kokoelmassa Iloinen kärsimys. Huovinen artikkeli Lutherin “synergismi” kokoelmassa Elävä dogma.) Kahdenlaisesta vanhurskaaksi tekemisestä perusesitys on Olli-Pekka Vainion väitöskirjassa.
Tässä simul-linjassa on siis fokus langennut-pelastettu - näkökulmasta ja luotu-langennut jää käsittelemättä. Se on myös Martikaisen ongelma. Intentiona on korostaa pelastuksen ja armon suuruutta ihmisen syntisyyttä painottamalla.
1 tykkäys
Tuttuja kuvioita. Olen noita joitakin kirjoja lukenut, omistan vielä enemmän, joskus täytyy tehdä valintaa lukemisen suhteen. Luterilaista perisyntioppia, vanhurskauttamista, jne. Tällä hetkellä on kiinnostus ortodoksiseen teologiaan jossa repertuaari on aivan valtava. Näihin ajattelin keskittyä loppuelämäksi.
2 tykkäystä
Minusta unohdat nyt avioliiton keskeisimmän tehtävän. Avioliitto on asetettu olemaan kuvana Kristuksen ja Kirkon suhteesta - tai Jumalan ja hänen kansansa, Taivaallisen yljän ja morsiussielun. Tämä on avioliiton ensisijainen tarkoitus, josta voidaan johtaa nuo kuvaamasi, kuten joukko muitakin. Sacramentum hoc magnum est.
3 tykkäystä
Niin, tuo on Raamatun ja kristinuskon näkemys ja varsin tärkeä ja syvä.
Miehen ei kannata järin paljon innostua naisen päänä olemisesta, sillä apostoli kuittaa heti: Kristus uhraa henkensä lauman puolesta, kuten sulhanen morsiamen, mies naisen puolesta.
Mutta oikea avioliitto koostuu siis sulhasesta ja morsiamesta, ei kahdesta samanlaisesta kumppanista. Tässä on se jännite ja viisaus, jota nykyaika ei ymmärrä vaan loukkaantuu kun luulee että kyseessä on arvoasetelma eikä syvä rakkaus ja ykseys.
Myös luonnollinen ihminen voi ymmärtää ilman Kristus-uskoa sen että mies ja nainen täydentävät toisiaan aviossa tavalla jota kaksi miestä tai naista ei voi tehdä. Seksuaaliset tarpeet on nyt erotettu alkuperäisestä yhteydestään jos ne lasketaan “funktioksi” irrallaan tuosta jännitteestä. Kumppanuus on ilmiö jota on monenlaisissa ihmissuhteissa. On myös monenlaisia seksuaalisuutta sisältäviä kumppanuuksia mutta ne eivät positiivisista puolistaan huolimatta ole avioliittoja. Käsitteet ovat siis sekaisin. Jatkossa tulemme näkemään aina lisää vaatimuksia hyväksyä ja varmaan myös siunata erilaisia kumppanuuksia ja ns rakkauden ilmiöitä, myös kirkossa. Polyamoria on jo kirkon perheneuvojienkin piirissä ainakin osittain hyväksyttyä. Jne.
Ihmisyyden uusintaminen… kasvatus… Nämä ovat uuskieltä, varsinkin ensimmäinen.
Avioparit eivät aina voi tai edes tahdo saada lapsia. Silti se on avioliiton yksi luonnollisen järjenkin ymmärtämä funktio. On oltava se periaatteellinen mahdollisuus mitä samaa sukupuolta olevat eivät voi kokea. Kasvattaminen voi olla mahdollista monenlaisissa perheissä ja myös yhteisöissä. Sitä tehtävää varten ei tarvita homoliittoa. Usein väitetään, että homoseksuaalien perheiden lapset kasvavat ihan hyvin ja että se sitten todistaa ennakkoluulot vääriksi. Onkin tärkeää ettei ko. lapsia kohdella väärin, sillä hekään eivät ole vanhempiaan valinneet. Mitään syvällisempää perustelua tuo ei anna homoliittojen puolesta. Lapset sopeutuvat äärettömän moneen asiaan, ainakin päällisin puolin. Moni kasvaa vaikeissa ympäristöissä muutenkin ja selviytyy aikuisena ihan kivasti. Mutta on selvää, että mallia yllä mainitun “positiivisen jännitteen”, eli miehen ja naisen yhteiselämän ja vuorovaikutuksen muodossa nämä lapset eivät saa.
Jos ja kun kirkko virallistaa jo luvattomasti aloitetun homovihkimiskäytännön ja jatkaa sitä seuraavalla tiellä, on äärimmäisen vaikea opettaa miehen ja naisen avioliiton erityisyyttä kristillisenä elämänmuotona, kuten vielä vähän aikaa sitten oli mahdollista. Kirkonrotan funktiotiivistys on osa juuri sitä kielellistä totuuden kiertelyä, mitä tulemme paljon kohtaamaan.
Olisi ollut yksinkertaista vain pitää avioliittoon vihkiminen ennallaan. Kaikkien muiden suhteiden ja kumppanuuksien kohdalla olisi voitu soveltaa mitä kukin haluaa. Pappeja ja muita henkilöitä olisi löytynyt kirkon ulkopuolella, siviilivihkimisten lisäksi, suoritettaviin rituaaleihin. Kun lainsäätäjät menivät pilaamaan käsitteen “avioliitto”, kirkon ei olisi tarvinnut uida perässä.
Mutta kysymyksessähän on instituutioiden ja arvojen tarkoituksellinen romuttaminen.
2 tykkäystä
Minusta tässä on kyse ensisijaisuudesta - mikä nähdään kuvana ja mikä asiana. Avioliitto on minusta kuva ja asia se toinen. Siis res on Kristuksen ja Kirkon suhde.
Itse en ole noin resignoitunut tässä asiassa kuin sinä.
1 tykkäys
En yrittänyt esittää avioliittoteologisia vaihtoehtoja ja argumentteja kattavasti. Jos kommenttejani arvioi sillä oletuksella, puutelistasta tulee paljon pitempi kuin tuo Kristuksen ja seurakunnan ja miehen ja vaimon suhteen vertailu.
Yritin vain tuoda esiin sen keskeisen vastaavuuden, josta voisi nähdä, missä kohdissa eri sukupuolta ja samaa sukupuolta olevien liitot pyrkivät samaan suuntaan, sisältävät samoja intentiota ja inhimillisiä pyyteitä, joita voidaan pitää keskeisinä luomisteologisen avioliittokäsityksen kannalta.
Nuo huomiot voinee tehdä riippumatta siitä, mitä mieltä on samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta.
Toistan, etten ole ottanut enkä ota kantaa samaa sukupuolta olevien parien avioliiton puolesta tai sitä vastaan.
1 tykkäys
Yritin huomioida funktioiden reduktionistista tulkintaa ja kritiikkiä, joka tuli tutuksi mm. Kotimaa24:n keskusteluissa.
Avioliiton funktioiden erittelyn ideana on ensisijaisesti sen korostaminen, että avioliitto on yksi kokonaisuus, joka ei pelkisty mihinkään yhteen asiaan, inhimilliseen tarpeeseen, tehtävään tms. eikä kaadu niiden vajaaseen täyttämiseen.
Avioliiton kokonaisuuden kattava kuvaaminen ja historian eri vaiheiden huomioiminen on tavattoman vaikeaa, varsinkin some-postausissa.
Mielessäni on myös Björn Vikströmin kirja Monta rakkautta. Vikströmin avioliittokäsityksessä juuri funktioiden ym. karsiminen johtaa reduktionistiseen avioliittokäsityksen. Yksilöiden välinen emotionaalinen kiintymys ja huolenpito on käytännössä avioliiton ainoa funktio. Vikström hyväksyy samaa sukupuolta olevien parien avioliitot. Hän on myös kannattanut sitä, että evl-kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisestä. Sitä ehdotti myös Eero Huovinen, ja taisipa Wille Riekkinenkin kannattaa sitä.
‘Uusintaminen’ on kasvatustieteellisessä kirjallisuudessa joskus käytetty kokoava ilmaisu uuden sukupolven syntymisestä ja kasvamisesta lisääntymis- ja kasvatuskykyiseksi. Lyhyttä ja riittävän kattavaa ilmaisua ei ole helppo keksiä. Kielen kompleksisuus edellyttää hermeneuttista suopeutta.
En lähde puolesta-vastaan -asetelmiin. En ota kantaa samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisen puolesta tai sitä vastaan. Ei ole vielä mitään teologisesti täsmentynyttä kysymystä, johon edes voisi ottaa kantaa. Virallisen päätöksen tekee evl-kirkossa kirkolliskokous aikanaan jonkun spesifin ehdotuksen pohjalta. Virallisen päätöksen pohjana olevan ehdotuksen teologinen hyväksyttävyys riippuu siinä esitetyistä käsityksistä ja perusteista. Mitään ehdotusta ei nyt ole tarjolla eikä asiaan voi siis muodostaa perusteltua kantaa.
Myös naisten pappeuden käsittelyn historiaan perehtyminen on opettanut, että vuosien 1963, 1976, 1984 ja 1986 päätöksien perustana olleet ehdotukset olivat/ovat niin erilaisia, ettei tuossa historiassa voida puhua yhdestä kysymyksestä, johon vastattiin myönteisesti tai kielteisesti. Kysymys muuttui ehdotusten perusteluiden mukana. (Eri asia on se ja varmaan tulee olemaan, että osa kirkolliskokousedustajista äänesti perehtymättä ja ymmärtämättä kysymystä, mikä ilmenee keskustelupöytäkirjoista.)
1 tykkäys
Ei sinun tarvitsekaan. Ymmärrän tapasi kirjoittaa analyyttisesti. Oli myös selventävä tieto että et toimi pappina.
Minä työskentelen kirkon hommissa ja tiedän että jään vähemmistöön tässä asiassa. Vähään aikaan ei ole ollut tilannetta jossa olisi tarvinnut työssä näyttää väriään. Varmasti se jossain vaiheessa tulee, ellei eläkeikä ennätä edelle.
Nyt kun kirkkoja julkisesti availlaan ja tuuli taas puhaltaa homohäiden puolesta, ei olisi ihme jos meilläkin tämä tulisi konkreettiseksi piankin.
Kuten Pasi Palmu monia loukaten kirjoitti, ei ole mitään tasapuolisuutta siinä että kirkot avataan homohäille vaikka moista toimitusta ei ole olemassa ja virkakysymyksessä ollaan kovin tuomitsevia nykyjärjestystä vastaan toimivia kohtaan.
Minulle asia on siis yksinkertainen, toisin kuin virkakysymys.
Avioliitto on niin varmasti miehen ja naisen välinen, että keisarin vaatteet on kuluneenakin vertauksena mitä osuvin.
4 tykkäystä