Naispappeuden vastustajien kotipaikkaoikeus evl.fi:ssä

Kirkko
, ,
668

Yksi oleellisimmista asioista on juuri se, miten nykyiset ja tulevat enemmistöt ja vähemmistöt voivat elää ja toimia samassa evl-kirkossa.

Naisten pappeuden historiasta voidaan oppia, että kirkon ykseyden teologisia ja käytännöllisiä edellytyksiä koskevat kysymykset on käsiteltävä jo kiistakysymyksestä päätettäessä eikä vasta päätöksen toteuttamisen jälkeen.

Juuri kirkon ykseyden edellytykset ratkaistaan siinä, millaisilla perusteilla kiistakysymykset ratkaistaan ja millaisia konkreettisia käytäntöjä ne mahdollistavat.

Naisten pappeuden historia opettaa myös ongelmanratkaisun järjestystä. Ensin pitää täsmentää, mikä on kirkon avioliittokäsitys, johon eri ja samaa sukupuolta olevat parit nykyisin ja tulevaisuudessa vihitään. Sitten voidaan esittää ja punnita niitä perusteita, joilla avioliitto voidaan tai ei voida avata samaa sukupuolta oleville pareille. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että nykyinen avioliittokäsitys täsmentyy ja myös muuttuu. Nykyisin hän kirkon avioliittokäsityksestä ei ole konsensusta. Viime kädessä teologiset kysymykset täsmentyvät itse vihkimistapahtumaan, vihkimisaktiin.

Tilanne vastaa jossain määrin sitä, ettei kirkon virkakäsityksestä ollut konsensusta ennen Ilkko-seminaarejan. Kun viran ongelmaa ei saatu ratkaistua eksegeettisin perustein, päätöksen perustaksi tuli luterilaisen tunnustuksen Raamatun ja tradition tulkinnan mukainen virkakäsitys (jumalallisesti asetettu sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluviralle). Sitten yritettiin tarkastellabjuuri tunnustuksen mukaisen pappisviran avaamista naisille. Yhteinen teologinen prosessi jäi kesken (suunnilleen Ilkko II:n jälkeiseen epäselvyyteen). Asia päätettiin heti, kun se oli kirkkopoliittisessa mahdollista ja vaikutukset ykseydelle jäivät huomioimatta eikä ykseysongelmiin ole yritetty ratkaista teologisesti vieläkään.

Avioliittokysymyksessä pitäisi toimia toisin eli ohtaa prosessia teologisesti niin, että ykseyden tulevaisuuden edellytykset huomioidaan avoimesti ja kriittisesti.

Ennen kaikkea kirkon teologisen johdon ja kaitsennasta vastaavien tehtävänä on huolehtia kirkon ykseydestä ja pyrkiä piirtämään kokonaiskuva, jossa huomioidaan mahdollisimman kattavasti relevantit kysymykset, vastaukset, perustelut ja vastaperustelut sekä niiden potentiaaliset vaikutuksen kirkon ykseyden edellytyksille.

Nykyisessä tilanteessa edellytykset kirkon ykseyden säilyttämiseen ovat tarpeettoman vajavaiset muun muassa siksi, että jopa piispat ovat asettuneet avioliittokiistassa puolesta-vastaan-asetelmaan ennen kuin kokonaisjäsennystä ja siihen perustuvaa ehdotusta on olemassa, useimmiten jo piispanvaalien yhteydessä.

Ykseyden virasta tulee media- ja sosiaalisen paineen vuoksi puoluejohtajan virka. Siihen on johdattanut kirkollisen sisäpiirin kaventunut horisontti tai pienentynyt kupla, jonka oletuksiin näyttää kuuluvan sekin, että kirkon ykseys tarkoittaa pakotettua ja sanktioitua yksimielisyyttä.

669

Mielstäni asiaa pitää lähestyä avioliiton asian kautta, sillä se on keskeisin asia kristilliseen avioliiton ymmärtämiseen. Siis, että avioliitto on asetettu kuvaksi Kristuksen ja Kirkon suhteesta. Muuten katoaa asian teologinen puoli ja jäädään vain maallisen järjestyksen tasolle. Avioliitoon liittyvät asiat ovat sellaisia kuin ne ovat sen vuoksi, että avioliitto on asetettu kuvaksi Kristuksen ja Kirkon suhteesta. Siitä voidaan johtaa se, mikä avioliitto on.

Esittämäsi kolme asiaa ovat tietysti klassisia. On tehty erotus avioliiton funktioista ennen ja jälkeen lankeemuksen. Ennen lankeemusta avioliittoon kuului aviopuolisoiden yhteys ja jälkeläisten saaminen, syntiinlankeemuksen jälkeen siitä tuli myös lääke haureutta vastaan. Augustinus summasi: fides, proles, sacramentum.

670

En ihan jakaisi tätä. Mitähän vaimo sanoisi jos sanoisin hänelle, että meidän avioliitomme on asetettu sitä varten, että kuvaisimme seurakuntaa? Toki ymmärrän avioliiton kuvaavan seurakuntaa, mutta että se olisi vartavasten asetettu tähän tehtävään ei tunnu oikealta johtopäätökseltä. Minusta avioliitto on itsenäinen instituutio.

671

Esität yhden lähestymisvaihtoehdon. Sekin edellyttää laajempaa kuvausta suhteessa koko juridisen avioliittoinstituutioon.

Viime vuosina evl-kirkon avioliittokäsitystä on hallinnut toisenlainen teologinen vaihtoehto. Siinä lähdetään koko ihmiskuntaa koskevasta luomisteologiasta ja sitä heijastavadtaa Vanhan testamentin avioliittokäsityksestä. Tuohon liittyen avioliitto sijoitetaan regimenttijaossa maalliseen. Jaa kiitä käsin ymmärretään, että legitiimi avioliitto on sidottu Suomen valtion positiiviseen ja sellaisena välttämättä kontingenttiin juridiikkaan.

Evl-kirkon papisto saa Suomen valtion eduskunnalta avioliittoon vihkimisen juridiset valtuudet ja kompetenssin saada aikaan jurdisesti pätevä avioliitto. Muuta legitiimiä avioliittoa ei ole olemassa eli kirkko ei saa aikaan avioliittoa omilla päätöksillään ja teologialla perusteillaan.

Avioliitto on sen normatiivisuuden synnyn ja voimassaolon suhteen tässä mielessä täysin maallinen asia. Ja tämä lähtökohta on väistämätön ja kontekstuaalisesti välttämätön myös evl-kirkon ratkaisuille.

Tämän ratkaisuan painoarvo näkyy osin jo siinä, että maallisen viranomaisen ja muiden uskontojen edustajien vihkiminen laillisten avioliittojen suorittamia vihkimyksiä pidetään kristillisestä näkökulmasta pätevinä ilman kristologisia ja ekklesiologisia perusteluita.

Spesifisto kristillisiä, Kristus-ilmoituksen jälkeisiä ym. perusteita voidaan toki pitää kristillisenä tulkintahorisonttina myös esikristilliseen ja ei-kristilliseen avioliittoon joko kristologisesti perustellun luomisteologian tai vaikkapa joidenkin inkarnaatiooteologioiden perusteella (esim. roomalaisesta teologiasta tuttu “yliluonnollinen eksistentiaali”).

Evl-kirkon yhteisten päätösten perusteena olevan teologian pitää olla suhteellisen rajoitettua ja sen keskeisistä tukipilareista pitää olla laaja konsensus.

672

Juuri näin. Raamatun teksteissä asia korostuu ja se voidaan moninkertaistaa, eri kohtien kautta. Kristillisessä avioliitossa sekä miehelle, että naiselle annetaan mahdollisuus ja vastuu kirkastaa Jumalan valtakunnan todellisuus. ( ks. esim Ef 5)

673

Juuri näin. Tässä on vain yksi näkökulma lisää. Sakramentaalinen avioliitto nähdään vain toteutuneen kirkon yhteydessä. Ortodoksi teologiassa esim luterilainen avioliitto ei ole ikinä sakramentaalinen. Esim luterilaiset jotka liittyvät ortodoksi kirkkoon voidaan vihkiä sakramentaaliseen avioliittoon. Ekumeeniset kanonit myös rajoittavat sakramentaalisen vihkimisen muistaakseni kolmeen, jos toinen puoliso on eronnut kolme kertaa, toimitusta ei suoriteta.

1 tykkäys
674

Luterilaisuudessa sakramentti on tunnetusti määritelty kolmella kriteerillä: Jeesuksen asetus, pelastavan armon välittäminen ja aineellinen elementti tai merkki.

Sakramentin määrittely on ollut yhtä tunnetusti horjuvaa. Reformaatioajan dokumenteissa sekä rippiä että virkaa/ordinaatiota pidettiin sakramenttina.

Virkateologiassakin on ollut horjuntaa. Tuomo Mannermaa torjui pappisviran/ordinaation sakramentaalisuuden edelliseltä perustalta. Mannermaan naisten pappeuden torjuminen perustui siihen, ettei virka ole sakramentti eikä se välitä pelastavaa armoa vihittävälle. Naisten pappeuden torjuminen edellyttäisi, että virka on sakramentti eli pelastavaa armoa välittävä armonväline ja miehisyys on sakramentin aineellinen merkki. Pappisvirka ei kuulu muuttumattomaan uskoon ja evankeliumin oppiin. Koska muuttumattomuuden kriteerit eivät toteudu, naisten pappeutta ei voi torjua muuttumattoman evankeliumin opin perusteella.

Jotkut naisten pappeuden torjujat hyväksyivät viran sakramentaalisen luonteen tunnustuskirjojen mukaisesti. Muistaakseni ainakin Simo Kivirannalta löytyy dokumentoitu käsitys.

Myöhemmässä muun muassa ekumenian vaikuttamassa evl-virkateologiassa viran sakramentaalisuus on palannut. Sakramentin määrittely on laajentunut. Jotkut Mannermaan oppilaatkin, jotka joko eivät tiedä, muista tai hyväksy em. aiempaa historiaa, ovat korostaneet viran sakramentaalisuutta.

Muutama vuosi sitten Jari Jolkkonen yritti kyykyttää henkilökohtaisesti kohdistuneella retoriikalla Anneli Aejmelaeusta Etelärannan ekumeenisessa seminaarissa. Jolkkosen mukaan virka on sakramentti, koska se lahjoittaa vihittävällä jotain. Aejmelaeus sovelsi em. kolmen kriteerin sakramentin tulkintaa. Aejmelaeus oli mukana jo 1980-luvun naisten pappeuden käsittelyssä. Jolkkonen aloitti teologian opinnot 1989 eli vuosi naisten pappeuden toteuttamisen jälkeen.

Valitettavasti kukaan opetusvirkaan (jollaiseksi Simo Peura luterilaisen pappisviran tai piispanviran ko. tilaisuudessa ymmärsi) kuulunut ei pyytänyt puheenvuoroa ja täsmentänyt, ettei Jolkkosen ja Aejmelaeuksen erimielisyys koskenut ensisijaisesti sitä, onko virka sakramentti vaan sitä, mikä on sakramentin määritelmä, sen kriteerit. Paikalla oli muistaakseni Jolkkosen ja Peuran lisäksi useita muitakin piispoja: Tapio Luoma, Matti Repo, Björn Vikström ja emeritus Eero Huovinen, joka oli muuten aktiivinen tilaisuuden maestro. Katsoin, ettei opetusvirkaan vihkimättömän ollut kohteliasta korjata opetusvirkaan kuuluvien käsityksiä muiden opetusvirkaan kuuluvien ohi ja yli.

Olen joskus kirjoittanut, että sanan ja sakramenttien jakamisen palveluvirka on armon jakamisen armolahja. Pappisvihkimyksessä lahjoitetaan armosta edellytyksiä ja valtuuksia jakaa pelastavaa armoa.

Nykytilanteessa avioliiton sakramentaalisuudesta puhumine pysähtyy evl-kontekstissa sakramentin em. kolmeen kriteeriin. Se myös tulkitaan strategiseksi pyrkimykseksi palata reformaatioaikana torjuttuun laajempaan sakramenttikäsitykseen samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisen torjumiseksi.

Semanttisen konsensuksen puutteet ovat usein teologisten erimielisyyksien syy ja niiden ratkaisun merkittävä este.

675

Tämän vuoksi Anssi Simojoki kävi TA:ssa kiivaan väittelyn Mannermaan kanssa ja puolusti virkaa sakramenttina. Minusta tällainen on Jumalan ilmoituksen siirtämistä ihmisen spekulaation arvioitavaksi, sen alaiseksi, eikä pitäytymistä ilmoitukseen.

676

Tuomo Mannermaan perustelut olivat osittain melko erikoiset. Ne ovat ymmärrettäviä ainoastaan, kun niitä katsotaan lukuisten implisiittisten taustaoletusten kontekstissa.

Kukaan naisten pappeuden puoltaja ei ottanut kantaa Mannermaan ilmeisiin ongelmiin. Sprsifiä teologista kompetenssia kriittisiin analyyseihin oli vain äärimmäisen pienellä joukolla, motivaatiota ei ilmeisesti kenelläkään. (Keskusteluissa on tullut vaikutelma, ettei kukaan prosessiin osallistunut ymmärtänyt virallisen päätöksen perusteita oikein.)

Eero Huovinen ja ehkä (Risto Cantel) olisi käsittääkseni pystynyt Mannermaan TA-artikkeleiden sisällölliseen kritiikkiin, olisi ainakin pitänyt pystyä. Hän vaikeni. En tiedä miksi. Ehkä hän ymmärsi, että teologialla oli enää varsin marginaaliset mahdollisuudet tilanteessa, jossa päättäjien teologinen kompetenssi edes reseptioon oli hyvin rajallinen ja emotionaalinen taisteluväsymys oli jo uuvuttanut päättäjät ja johtavat teologit.

Teologinen motiivi oli romahtanut viimeistään 1984 jälkeen, kun jo tiedettiin, että naisten pappeus hyväksytään kirkolliskokouksen kokoonpanon muuttuessa. Sitä vauhditti uudistus, joka lisäsi kaupunkiseurakuntien painoarvoa.

Sekin kertoo jotain yleisestä sekä kirkkopoliittisessa että teologisesta tilanteesta. Tärkeämpää oli saada naisten pappeus läpi nopeasti tai onnistua torjumaan se jyrkästi kuin tarkastella sitä yhdessä (itse)kriittisen teologisen totuuden etsimisen eetoksella. Oma varma ja joustamaton kanta oli otettu jo ennen kuin asiaa oli tutkittu kunnolla yhdessä. Jotkut sortuvat kiusallisiin takinkääntöihin, kun oma linja ei toteutunut ja status piti koettaa silti säilyttää.

Tärkeimpänä Mannermaan tustaoleuksena oli muuttumaton-muuttuva -erittely muunnelmineen. Mannermaan yritti laatia oman versionsa, josta tuli sisäisesti ristiriitainen yhdistelmä eri distonktioita, kuten aiemmin totesin.

Anssi Simojoki haistoi palaneen käryä ja kritisoi koko distinktio-metodia. Sen käsittelyhän oli jäänyt kesken Ilkko II:saa laki-evankeliumi -distinktion oikean käytön ja relevanssin suhteen. Simo Kiviranta oli ollut oikeassa siinä, että laki-evankeliumi -distinktion on teologinen järjestely-periaate (en nyt muista Simojoen tarkkaa termiä) eikä karsinta-periaate. Mannermaa täsmensi erittelyn, kuten aiemmin totesin.

Mutta teologianhistoriallinen konteksti oli hankala. Lakiteologian tulkinnat olivat aivan levällään jo edellisen sukupolven regimenttijakoa ja lain käyttöjen/funktioiden tulkintoja koskeneiden erimielisyyksien jäljiltä.

Ei ollut yhteistä semanttista lähtökohtaa. Kaikki käyttivät samoja luterilaisen teologian peruskäsitteitä, mutta kukaan ei ollut määritellyt edes itselleen niiden täsmällisiä merkityksiä. Lisävaileiksia syntyi siitä, ettei ollut konsensusta Paavalin laki-evankeliumi-erittelyn tulkinnasta ja sen suhteesta Lutherin ja luterilaisen erittelyn tulkintavaihtoehtoihin. Sekä semanttinen että asiallinen ryteikkö olisi ollut lähes mahdoton ilman kärjistynyttä ja hermeneuttiseksi pahansuopaa vastakkainasetteluakin.

Vaikka Simojoki haistoi oikein palaneen käryä, hän ei kuitenkaan onnistunut paikantamaan käryn lähdettä. Simojoki sortui retoriseen revittelyyn. Hän maalaili tapansa mukaan historiallista draamaa pieneen tauluunsa seinää suuremmalla pensselillä. (Yritin saada Simojokeen yhteyttä Martti Vaahtorannan kehotuksesta ja avustuksella. Simojoki ei vastannut viesteihini. Simojoen mukana meni paljon muistitietoa.)

Viran sakramentaalisuuden uusi korostus liittyi siihen, että 1980-luvulla virka Kristus-representaationa korostui ja vanhempi kefale-perustelu syrjäytyi. Syynä oli ainakin osittain Vikströmin esittämä kefalen merkityksen ja rajauksen haaste. Kefale ei rajaudu Uudessa testamentissa seurakunnan puhe-, opetus- ja johtamistehtäviin (pappisvirkaan ja jumalanpalveluksiin) vaan koskee miehen ja naisen kaikkia suhteita kaikissa yhteyksissä, mistä käsityksestä sekä yhteiskunta että evl,-kirkko ja myös naisten pappeuden torjujstkin olivat jo luopuneet eikä kukaan enää yrittänyt puolustaa sitä.

Mannermaa lienee reagoinut juuri uuteen Kristus-representaation korostukseen. Sitä oli käsitelty aiemmin Ruotsissa ja se tietysti tunnettiin Suomessakin. Mannermaa halusi torjua mieheyden sakramentin aineena ja torjui viran sakramentaalisuuden. Yksi erimielisyys paikantuu juuri sakramenttikäsitteen tulkintaan. Myös representaatiokäsitysten vaihtoehtojen analyysit jäivät hyvin keskeneräisiksi. Mannermaan tulkintaa ei haastettu taustaoletuksista lähtien. Jälkikäteen on tullut sellainen vaikutelma, että Mannermaahan luotettiin (ja luotetaan yhä) paljon enemmän kuin hänen teologiansa olisi antanut aihetta.

Prosessin keskeneräisyys ilmenee juuri siinä, että lukemattomat yksittäiset kysymykset jäivät analysoimatta eikä työskentely edennyt sellaisiin kokonaisnäkemylsiin, joita Eero Huovinen oli suositellut Ilkko-prosessin esityössään,argumentaatioanalyysissaan Nainen ja pappisvirka 1979.

Ryteikkä on paikoitellen hankala myös siksi, että sekä dokumentaatio että dokumentoitu evidenssi ovat fragmentaarisia. Moniin kohtiin jää lukuisia tulkintavaihtoehtoja, joiden välillä ei voi valita evidenssiin perustuvia vaihtoehtoja. Voi käyttää vain mahdollisten maailmojen heuristiikkaa. Kokonaisuudesta tulee helposti monimutkainen ja sen esittäminen on työlästä, vaikka asiasisällöt ovat sinänsä hyvin helppoja (kuten kaikki teologia).

Asianossisilta ei saa enää muistitietoa, julkaisemattomiin dokumentteihin ei pääse käsiksi…

3 tykkäystä
677

Sitä minä ihmettelen, että miksi näin yksinkertaisesta asiasta on saatu näin monimutkainen vääntö?

678

Paradoksaalisesti voisi sanoa, että kun kiistan molemmilla puolilla ihmeteltiin, miten yksinkertainen asia on, saatiin aikaan monimutkainen vääntö, jossa jokainen väänsi itsensäkin solmuun.

Päädyin jossain vaiheessa siihen, että pihvi on lopulta paavalilainen kefale - kuten Heikki Koskenniemi ja John Vikström. Pihvi pitää kuitenkin laittaa kahden sämpylän puolikkaan väliin, luomisen vapauden ja lankeemuksen pakon.

Ongelma syntyy siitä, että kefale on vapaa ja spontaani agape-rakkauden mukainen ideaalinen luotu järjestys, jossa agape-rakkaus on toisten uhrautuvaa palvelemista, altruismia, mutta synnin oloissa kefale vääristyy pakkoon perustuvaksi alitussuhteeksi, vahvemman (ryhmä)egoismiksi.

Pakkoon perustuvasta alistussuhteesta haluttiin vapautua perheessä, yhteiskunnassa ja kirkossa ja sitä vastaan jouduttiin taistelemaan vastaavilla pakkokeinoilla, kun vapautumiseen syntyi sopivat edellytykset ja riittävät resurssit. Ne syntyivät toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Naisten kyvyt, voimat, vapaudet ym. kasvoivat aiemmin mainitsemistani ja monista muista syistä. Syntyi sukupuolten tasa-arvoa tavoitellut emansipaatioliike, jota edelsivät rotujen tasa-arvon vaatimukset ja seurasivat monet muut vaatimukset.

Sukupuolten välinen tasa-arvo ja yhdenmukaisuus ei vastaa kefalen agape-ideaalia, mutta tasa-arvo on kuitenkin lähempänä agape-rakkautta kuin pakotetuksi alistussuhteeksi vääristynyt kefale. Olellista on vapaus-pakko -jako, joka on myös luterilaisen regimenttijaon ja Paavalin evankeliumi-laki -jaon pointti.

Vapaaseen agape-rakkauteen perustuvan kefalen ylläpitäminen pakkokeinoilla (Paavalin laki, luterilainen maallinen regimentti) kirkossa ja kristittyjen keskuudessa on oikeastaan loogis-semanttinen ristiriita ja ilman muuta Jumalan luomis- ja pelastustahdon vastainen käytäntö.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, miten synnin ja syntisten valtasuhteiden ongelmiin vastataan ja mitä syntisen synnistä pelastava evankeliumi tarkoittaa ja miten sen mukaisesti eletään yhteisöllisesti synnin olosuhteissa (simul iustus et peccator, totus et partim) perheessä, yhteiskunnassa ja kirkossa.

1 tykkäys
679

Ei kun minä vain sitä, kun Raamattu on uskonelämän ylin normi ja ohje tunnustuksemme mukaan ja kun se kieltää yksiselitteisesti naista opettamasta seurakuntaa, niin minusta asia on tällä loppuun käsitelty, finito.

  1. Tim. 2:12: “Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä; hänen on elettävä hiljaisesti.”
680

Niin kuin tiedät, ehdottamasi yksinkertaisuus ei ole yksinkertaista heillekään, jotka pitävät Raamattua yksinkertaisesti ylimpänä normina eikä edes heille, jotka torjuvat naisten pappeuden ja jopa kieltäytyvät alttariyhteydestä papiksi vihittyjen naisten kanssa.

Heidänkin keskuudessaan naiset opettavat seurakuntalaisia, myös miehiä, julkisesti ja vallitsevat miehiä monilla tavoilla. Se, mikä näyttää tekstinä yksinkertaiselta, onkin käytäntönä kompleksinen ja edellyttää täsmennyksiä ja rajauksia, joita Raamatun niukoissa teksteissä ei käsitellä.

Juuri tähän Raamatun sinänsä yksinkertaisten normien toteuttamisen vaikeuteen ja siitä luopumiseen John Vikström perusti oman tulkintansa ja strategiansa. Po. raamatunkohdan normatiivisuudesta oli jo luovuttu.

Uskon ja Jumalan yksinkertaisuus (simplisiteetti) on itsessään tärkeä kysymys. Evankelisille tärkeän 1800-luvun uusluterilaisen Wilhelm Löhen kirkkokäsityksestä väitellyt (Jumalan kaunein kukka) ja Löhen kirkko-kirjan Jumalan puutarha suomentanut Matti Sihvonen, jolle naisten pappeus oli hyvin vaikea kysymys, kirjoitti eläkkeellä kivan pienen kirjasen Uskon yksinkertaisuus.

Olen joskus ajatellut, että simplisiteetti on sellaista mielen vilpittömyyttä, kirkkautta ja puhtautta, jossa mieli näkee itsensä läpi esteettä. Syntiselle se lienee parhaimmillaan aktiivista synnin kohtaamista ja käsittelyä, pimeyksien valaisemista Jumalan sanalla ja Jumalan edessä, olemista Jumalan kaiken valaisevan ja kaiken näkevän katseen kohteena.

Pidän Immanuel Kantia yhtenä yksinkertaisimmista ajattelijoista. Hänen metodinaan oli juuri mielen introspektiivinen läpivalaisu ja sen edellytysten ja rajoitusten selvittäminen (tiedollisen kokemuksen tietävän subjektin liittyvät edellytykset). Kant oli filosofinen mystikko. Vaikka hän oli teologinen varsin vaatimaton, hän asetti paljon hyödyntämättä mikä edellytyksiä myös teologialle.

Ja tämäkin siis liittyy otsikon aiheeseen, koska Kantin filosofia strukturoi sitä teologiaa, jossa evl-kirkko on käsitellyt naisten pappeutta.

681

Näin on, ja lisäksi on hyvin iso kysymys, palaisimmeko me todella sellaiseen patriarkaalisuuteen (en käytä sanaa nyt haukkumatarkoituksessa nykykielen tapaan) johon tuo Raamatun kohta monen muun kohdan kanssa liittyy. Eli myös naispappeuden ehdottomasti torjuvat elävät tässä yhteiskunnassa ja yleensä täysillä nauttivat niistä uudistuksista, jotka liittyvät tasa-arvoon miesten ja naisten välillä. Lähetystyössä konservatiivitkin näkevät miten naisten tasavertainen asema ja mahdollisuus koulutukseen ja ansaitsemiseen luo hyvän elämän edellytyksiä kehittyvissä maissa jne.

1 tykkäys
682

No minä olen yksinkertainen ihminen enkä ymmärrä tuollaista filosofista kiertelyä. Pidän sitä sumutuksena, jonka perimmäisenä tarkoituksena on mielistellä maailmaa kun ei kestetä sen aiheuttamaa painetta. Minä pysyn kannassani, koska se on Raamatun ilmoitus.

1 tykkäys
683

Noin varmaankin. Se on monissa muissakin tilanteissa vastaan tuleva tilanne niin kirkossa kuin valtiollakin, että viralliset pöytäkirjat saatetaan kirjoittaa perusteluiltaan jopa ihan toisenlaisiksi kuin millaisen keskustelun tuloksena päätös oikeasti on tehty. Varsinkin tilanteissa, joissa päätöksen valmisteluun osallistuneiden enemmistö ei ole minkään yksittäisen perustelukokonaisuuden kannalla, on sihteerillä käytännössä tehtävänä kirjoittaa lopulta sellaiset perustelut kuin mistä itse tykkää, koska päätökset pitää perustella - jolloin lopulta asiakirjaan saatetaan poimia ehkä osin keskenään ristiriitaisiakin perusteluja osaksi tekstiä, ja jättää monet oikeasti päätökseen vaikuttaneet perustelut mainitsematta.

684

Olin teologiaan perehtymisen alkuvaiheessa kirjeenvaihdossa Juha Pihkalan kanssa. Pihkala oli siihen aikaan Kirkon koulutuskeskuksen johtaja. Muistan hyvin, että kirjoitin Pihkalalle ehkä 1996, kuinka ekumenian merkitys oli alkanut avautua. Muutos näkyy muissakin kirjoituksissani: painopiste siirtyi omasta käsityksestä kirkon yhteiseen käsitykseen.

En ole ottanut kantaa kiistakysymykset enkä asettunut millekään puolelle, koska oleellista ei ole, mitä yksilöt ajattelevat. Oleellista on se, miten kirkko yhteisönä uskoo, tunnustaa, julistaa, opettaa ja toimii liturgisesti, katekeettisesti ja karitatiivisesti. Kirkon yhteiset käsitykset ja käytännöt syntyvät inhimillisen vuorovaikutuksen kautta, mutta ne eivät ole kenenkään yksilön omia käsityksiä.

Dogmihistoriasta voi oppia, että ehkä suurin osa patristisen ajan teologeista oli enemmän tai vähemmän harhaoppisia kun heidän käsityksiään katsotaan teologisen kehityksen lopusta käsin. Usein intentio oli oikea mutta oikeita käsitteitä, käsitteiden merkityksiä ja formulaatioita ei löytynyt.

Olen joskus koettanut tuoda tätä näkökulmaa muistuttamalla, että vanhan kirkon uskontunnustuksissa - Apostolisessa, Nikealaisessa, Athanasiolaisessa - ei ole kenenkään allekirjoitusta. Ne ovat syntyneet ilmaisemaan kirkon yhteistä uskoa tietyssä historiallisessa kontekstissa. Ehkä joku voi nähdä juuri tässä sen, että kirkkoa eivät johda viime kädessä ihmiset vaan Jumala.

Saman voi oppia myös Vanhan testamentin tapahtumien tulkinnasta. Jumala johdattaa ihmisiä usein tai yleensä odottamattomalla ja ihmisten Jumalan tahtoa koskevien käsitysten vastaisesti. Tapahtumien lopusta nähdään, mikä oli Jumalan tarkoitus ja viisaus. Kertomukset Abrahamista, Joosefista ja varsinkin uskonnollisesti horjuvaa kanssa johtaneesta Mooseksesta ovat hyödyllisiä, samoin profeettojen odotusten vastainen julistus pakkosiirtolaisuuden aikana. Jumalan kansa kulki Jumalan johdatuksessa ja yhdessä myös lankeemuksissaan ja ehkä myös oppi juuri niissä tuntemaan Jumalaakin.

Myös meidän aikamme kirkon pitäisi muistaa yhteisön yhteinen käsitys ja kysyä mihin, miten ja mitä tietä Jumala kuljettaa kristittyjä yhdessä. Yksittäinen kirkon päätös ei ole se lopputulos, josta käsin asioita voi arvioida. Matkan välietapit voivat näyttää väärältä tieltä, jopa väärältä suunnalta.

Taisin toistaa alkuperäisessä Uskojarukouksessa sitä, että naisten pappeuden toteuttamista voidaan varsinaisesti arvioida vasta muutamien sukupolvien jälkeen. Kasautuvan empiirisen evidenssin perusteella voidaan ymmärtää myös Uuden testamentin niukkoja tekstejä, jotka perustuvat varhaiskritilliseen kokemukseen ja Vanhan testamentin tulkintaan (lankeemuskertomus, ehkä avioliitot vierasmaalaisten vaimojen kanssa).

Empirian arvioinnin kohteena pitäisi olla papiksi vihittyjen naisten hoitaman pappisviran tarkoituksen toteutuminen. Se kuuluu koko kirkon päätösten jälkiseurantaan eikä riipu yksilöiden käsityksistä

Sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluvirka on olemassa pelastavan uskon syntymisen vuoksi. Uskon syntymistä ei voi tutkia empiirisesti, mutta sanan ja sakramenttien hoitamista, siis julistusta, opetusta ja uskon harjoittamisen käytäntöjä voi. Kirkolla on julkisia tuntomerkkejä. Yksi keskeisimmistä on se, mitä kirkon ykseydestä ja ehtoollisyhteydestä ja sen edellytyksistä opetetaan ja miten opetettua ykseyttä ja ehtoollisyhteyttä toteutetaan.

On oltava avoin myös sille vaihtoehdolla, että Jumala johdattaa suoraviivaisen Raamatun tekstien tulkinnan vastaisesti kirkon yhteisönä ja yksilöt yhteisön jäseninä ulkoisen pakon alta uuteen sisäiseen vapauteen.

1 tykkäys
685

Tästä assosiaatio: Eikö Kirkon yhteinen käsitys tulisi olla tavoite? Ja siinä mielessä näyttää aika lailla siltä, että moderneimmat luterilaiset kirkot etääntyvät kovaa vauhtia maailmanlaajuisen Kirkon suurimmista ja vanhimmista osista. Ymmärrän hyvin, että sieltä päin monien luterilaisten into arvioida uudelleen omaa oppiaan ja opetustaan yhteiskuntien virtausten mukaisesti tuntuu aika toivottomalta tieltä, jos ekumeniaa arvostetaan.
Aika paljon suomalaisessa ja pohjoismaisessa luterilaisuudessa on sellaista henkeä nykyisin, että kuvitellaan oltavan tiennäyttäjiä koko maailmanlaajuisessa Kirkossa. Sehän näkyy mm. lähetystyön valtavirrassa. Ehkä se tuntuu aika itseriittoiselta jostain toisesta suunnasta kristikuntaa.
Ovathan ne vanhat ja perinteisessä uskossaan pysyvät kirkotkin kontekstissaan. Ja elävät keskellä nykyajan haasteita, yhteiskuntien lainsäädäntöä ja erityisesti median paineita.

2 tykkäystä
686

Mutta eikö kirkko koostu yksilöistä? En minä pelastu uskomalla kirkon uskolla, uskomalla mitä ikinä se sattuukin uskomaan irrallaan minusta, vaan henkilökohtaisella uskolla, yksilönä fides personalis.

1 tykkäys
687

Yksilöt uskovat vaihtelevalla tietoisuudella ja tarkkuudella yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon yhteisöllisesti tunnustaman ja julistaman uskon mukaisesti. Yksilön usko syntyy kirkon jakamista armonvälineistä, evankeliumista. Kirkossa on erityinen virka siksi, että evankeliumin konkreettiset muodot eli armonvälineet tulevat oikein jaetuiksi ja yksilöt pääsevat osallisiksi pelastavasta evankeliumista ja yhteydestä Jumalaan. Evankeliumi vaikuttaa yksilöiden pelastavan uskon omalla sisällöllään ja painovoimallaan - viime kädessä siksi, että Jumala on itse on asettanut tällaisen yhteisöllisen ja julkisen järjestyksen yksilöiden pelastamiseksi Jumalan yhteyteen ja Jumalan yhteisöön.

2 tykkäystä