Martti Simojoki tiivisti papisvihkimyskäsityksensä;(ulkomuistista): “Kyllä siinä jotain saadaan.”
Simojoki on ensimmäinen, jolta olen pystynyt löytämään evl-kirkon 1986 ratkaisun perusjäsennyksen: naisten pappeuden hyväksyminen luterilaisen tunnustuksen virkakäsityksen sisällä.
Simojoki kääntyi kannattamaan naisten pappeutta joskus 1940-luvun lopussa työskenneltyään Irja Kilpeläisen kanssa Helsingin Pohjoisessa seurakunnassa (Vanha kirkko). Samanaikaisesti hän yhtyi luterilaisen tunnustuksen ius divinum -virkakäsitykseen: sanan ja sakramenttien hoitamisen palveluvirka on jumalallisesti asetettu ja kuuluu kirkon “olennaisrakenteeseen” (dokumentaatiossa yleinen ilmaisu). Dokumentaatiota Simojoen varhaisesta virkakäsityksestä muistaakseni ainakin Mikkelin paimenkirje Kristus on ensimmäinen.
Simojoki siis kannatti naisten pappeutta ja luterilaisen tunnustuksen virkakäsitystä jo ennen Suomen virallisen prosessin alkua (about 1953) ja Ruotsin päätöstä (1958). Hän oli piispana prosessin alusta lähes sen loppuun asti (Mikkeli 1951- Helsinki 1958 - Turku 1964-78). Hän piti kuitenkin hyvin matalaa profiilia eikä ottanut kantaa kuin pari kertaa (mm. Kristus-representaatiotulkinnan kritiikkiä). Hän kannatti ius divinum -virkaa, joka oli pitkään torjujien kanta.
Puoltajien argumentaatio nojasi 1970-luvun puoliväliin asti suoremmin Aimo T. Nikolaisen ja Rafael Gyllenbergin eksegetiikkaan ja oman ajan kokemuksiin. Puoltajien kärki kääntyi ius divinum -kannalle suunnilleen Teinosen komitean (1968-75) ja kirkolliskokouksen 1976 päätöksen jälkeen. Tästä ei ole selviä dokumentteja. Monet puoltajat olivat torjujia ennen Ilkko-seminaareja (mm. Juha Pihkala, Tuomo Mannermaa, Kalevi Toiviainen). Ilkko I päätyi ius divinum -kannalle ja se oli luterilaiseen tunnustukseen nojautunelle olellisin ratkaisu. Jyrki Knuutilan mukaan Mannermaan kääntymiseen vaikutti yhteistyö Eeva Martikaisen kanssa (privaatisti Ilmari Karimiehen väitöskaronkassa 2017).
Nikolaisen kirkolliskokouspuheista 1976 voinee tunnistaa jonkinlaista takinkäännön suhinaa ja puolustelua. Nikolainen oli johtanut ensimmäisiä komiteoita (kirkolliskokousvälit 1953-58, 1958-63) ja hahmotellut oman tasomallinsa, jossa UT:n virka jakautui kahteen osaan ylempään laajaan ja alempaan suppeaan. Naisten virat kuuluivat alempaan suppeaan tasoon. Nikolainen kirjoitti TA-artikkeleita.
Nikolaisen ja toisen vahvan naisten pappeuden puoltajan Mikko Juvan ekumeeninen viritys oli protestanttinen eli avoin reformoituun suuntaan (NMKY, Leuenbergin konkordia, joka torjuttiin Simojoen, Mannermaan, Simo Kivirannan ym. johdolla). Myöhemmin lähinnä Nikolaisen linjaa ovat kannattaneet Lars ja Anneli Aejmelaeus, joiden käsitys on perustunut pääasiassa UT:n eksegeesiin. Kari Kuulalla on oma käsityksensä (Nainen uudessa uskossa). Suurin osa 1986 jälkeisestä naisten pappeuden puoltajista on kannattanut Ilkko-seminaarien yhteydessä riittämättömäksi todettuja eksegeettisiä perusteluita eikä virallisen päätöksen luterilaisen tunnustuksen ius divinum-virkaa. Tämä on yksi syy 1986 päätöksen heikkoon reseptioon. Toinen syy on 1986 päätöksen tulkitseminen Mannermaan “koriopin” yksinkertaistettuna versioiden läpi.
Teinosen ja hänen “tallinsa” ekumeeninen viritys oli roomalainen (Vatikaani II) ja protestanttisuuden vastainen. Teinonen pyrki komiteassa kohti kolmisäikeistä virkaa. Siinä jäsennyksessä naisten paikka olisi ollut diakonivirassa ja naiset olisivat jääneet pappeuden ja piispuuden ulkopuolelle. Ehkä juuri Teinosen jäsennys herätti Nikolaisen, koska Teinosen kolmisäikeinen jäsennys sopi hyvin yhteen Nikolaisen kaksitasoisen eksegeesin kanssa. Teinonen päätyi siihen käsitykseen, ettei evl-kirkossa ole pappisvirkaa vaan epämääräinen saarnaajan toimi (erokirje Pappisliitolle). Hän muutti Espanjaan, kääntyi roomalaiseksi ja ryhtyi mystiikan kääntäjäksi. Nikolainen eläköityi Ilkko II:n vuonna, jatkoi raamatunkäännöskomitean johtamista, UT:n kääntämistä ja kommentaarien kirjoittamista. (Väännöt en Kristoo -ilmaisuista.)
Teinosen komitean jälkiseurauksiin kuuluvat myös evl-kirkon vaikeudet kolmisäikeisen viran ja piispan viran ja diakoniviran ongelmien ratkaisemisessa.Pekka Huokunan uusin diakoni-ehdotus taitaa sijoittaa diakoniviran ius divinum -viran ulkopuolelle eli diakonvirka jää luterilaisen ius divinum -viran ulkopuolelle, mistä seura useita teologisia ja käytännöllisiä ongelmia.
Vikströmille annettiin piispainkokouksessa naisten pappeuden jatkovalmistelu 1977 ja hän omaksui ius divinum -kasityksen jossain vaiheessa. En ole saanut selville, mikä oli Simojoen rooli tässä vaiheessa.
Huovinen ei pitänyt ajatuksesta, että Vikströmin voisi nähdä Simojoen ekumeenisen ja kansankirkollisen linjan jatkajana. Huovinen kävi oppimassa Simojoelta piispaksi tultuaan (1991) (muistaakseni
kirja Lähdön aika). Huovisen mukaan Vikström on “pohjanmaalainen liberaali” ja hyvin kiinnostunut naisten pappeudesta (privaatisti Karimiehen väitöskaronkassa). Gustav Björkstrandin Vikström-biografian mukaan ekumeenisesti ja kansankirkollisesti suuntautunut Vikström ei tykännyt Huovisen Rooma-sooloilusta eikä uusvaltiokirkollisuudesta. Vikströmin arkkipiispa-aikana paavi JPII kävi Turussa 1989. (Asuin silloin Turussa, mutta en ollut kirkollisesti orientoitunut ja tapahtuma meni ohi.) Huovinen sanoi lukeneensa itseään koskeneita Vikström-biografian kohtia tarkasti (Karimiehen karonkka). Pian ilmestyvät Huovisen muistelmat piispuusajalta. Saa nähdä, miten Huovinen asioita kuvaa ja jatkuuko Lähdön ajan henkilöitä arvioiva esitystapa. Wille Riekkinen kutsui sitä kaunakirjallisuudeksi.
Huovinen seurasi piispana Simojoen matalaa profiilia ja koetti pitää kiinni naisten pappeuden torjujista (yritti sopia Mellunmäen tapauksen hiljaisesti, ei haastanut työvuorojärjestelyitä ym.), vaikka hän ilmeisesti ymmärsi ainakin passiivisesti myös oman toimintansa teologista ongelmallisuutta, samoin vähän jyrkempi Pihkala (privaattikeskustelut).
Emerituspiispojen mukaan torjujille oli yritetty puhua järkeä, mutta ilmeisesti teologiaa oli yritetty puhua vähemmän. Paarma johdolla käytiin dokumentoimatomia keskusteluita, joihin osallistui kuitenkin piispoja. Niiden tuloksena syntyi ns. Tahdon ilmaus. En ole päässyt selville tuosta prosessista. Henrik Perret lupasi palata aiheeseen ja kertoa dokumentoimatomia asioita. Hän oli silloin jo kuullut John Vikströmiltä, että koetan selvitellä aihetta. Mm. mukana ollut Timo Junkkaalan oli hyvin pidättyväinen, kun yritin etsiä lähteitä (kontakti STI:ssa Junkkaalan naisten pappeus -esitelmän yhteydessä ja jälkeen). Huovisen mukaan teologinen lähestymistapa ei kannattanut. Huovinen piti minun juttujani teologisesti pätevinä, samoin Pihkala ja Vikström.
Miika Ahola, Heidi Zitting, Porin Tekijän Kaisa Huhtala vai Hautala, Matti Repo, Antti Laato, Soili Haverinen ym. järjestivät neljän keskustelun sarjan, joissa pidettiin esitelmiäkin. Kuulin sarjasta kiertotietä enkä ole nähnyt esitelmiä, vain joitain fragmentteja Aholan ponsi-tulkinnasta ja ihmettelystä ym. Olen keskustellut melkein kaikkien em. teologien kanssa jollain tavalla.
Takaisin Simojokeen. Simojoki oli pääasiassa taustavaikuttaja ja hänen kannanotto SA olivat usein pintarakenteeltaan vähän poleemisia mutta sisällöltää sumeita ja monitulkintaisia. Se oli kai hänen tapansa johtaa ja pitää huolta kirkon ykseydestä. Hän äänesti naisten pappeutta vastaan 1976, vaikka oli puoltaja. Syynä oli ilmeisesti se, ettei enemmistö ollut vielä riittävän vahva ja evl-kirkon ykseys oli vaarassa. Näin voinee päätellä Simojoen kirkolliskokouspuheesta 1976. Jotkut puoltajat olivat vielä 1984 ja 1986 samalla varovaisella kannalla (muistaakseni Jorma Laulaja, Matti Sihvonen). Toinen syy voi olla Teinosen komitean mietinnön teologia. Se ei ollut riittävän luterilaista ja sisälsi liian paljon uutta virkateologiaa. Simojoki tasapainoilui monissa asioissa kahden vaihtoehdon välissä. Se oli hänen luterilaisuutensa ja (uus)kansankirkollisuutensa mukaista ja sen perusta oli ruotsalaisessa (Einar Billing ym.) ja suomalaisessa (Eino Sormunen) Luther-tulkinnassa ja sen mukaisessa kirkko-opissa.
Komiteassa Teinonen ja Kiviranta olivat torjujia ja Pirkko Lehtiö puoltaja.Teinonen ilmoitti kantansa julkisesti komitean loppuvaiheessa (Naispappeus ja kirkon uudistus) ja erosi komitean puheenjohtajuudesta kiireisiinsä vedoten. Käsittääkseni Kiviranta siirtyi komitea jälkeen edemmäs kolmisäikeisyydestä, jota mm. Olavi Rimpiläinen kannatti (Junkkaalan Rimpiläis-biografia, Pekka Puustisen Pro gradu, Heidi Zittingin väitöskirja). Ehkä Teinosen ja Kivirannan ero ja Yhteisen julistuksen käsittelyyn liittynyt Rooma-ekumenian kritiikki vaikutti jotain myös Lhpk:n alun vahvaan pappispainotukseen ja heikompaan piispuuspainotukseen. Evl-kirkossa juuri ekumenia on vahvistanut piispuuskäsitystä (näin myös Heidi Zittingin väitöskirja).
Lehtiön mukaan komitea ei juuri kokoontunut (privaatisti Tulkaa kaikki -tapahtumassa). Lehtiön mukaan jos naisten pappeus ei olisi toteutunut 1980-luvulla, se ei olisi toteutunut vieläkään, koska odotettu pappispula poistui 1990-luvun alun lamassa. Lehtiö piti Heikki Koskenniemen kefalen lanseeraajana tähän aiheeseen (ehkä myös Eevan tie alttarille).
Teinonen sai tehtyä yhden osan kolmiosaiseksi tarkoitetusta kirjasarjasta. Kiviranta kirjoitti tutkielman varhaiskirkon virkakäsityksistä. Se jaettiin pöytäkirjojen mukaan kaikille kirkolliskokouksen edustajille 1976, mutta se on kadonnut. Kirkkohallituksen arkistosta katosi laatikoita ilmeisesti jossain muutossa. Arkistot olivat tallessa vielä Huovisen tutkimuksen aikana, ilmeisesti paljon myöhemminkin. Kivirannan tutkielmaa etsivät minun pyynnösyäni ainakin Kirsti Kiviranta ja Juhani Forsberg. En ole kuullut, onko Joel Kerosuo jo löytänyt sen. Myös Raine Haikarainen kaipaisi virkakomitean arkistomateriaaleja Teinosen biografiaa kirjoittaessaan. Kivirannan tutkilma on varmasti vielä jonkun 1976 kirkolliskokousedustajan hallussa tai jäämistöstä.
Aiheeseen liittyy monenlaisia historiallisia ja teologisia valtaväyliä ja sivupolkuja. Naisten pappeuden toteuttaminen lienee kirkkohistoriallisesti ja teologisesti tärkein tapahtumasarja evl-kirkossa Suomen itsenäisyyden aikana.
Pahoittelen näiden spintaanien kännykkäkirjoitusten puutteita, epäjohdonmukaisuuksia ja kirjoitusvirheitä.
Mitä jos pastori onkin viime viikon saarnassa julkisesti opettanut harhaoppia, mutta et ollut silloin paikalla? Tai olit paikalla, mutta et tunnistanut sitä harhaopiksi? Tämä ei vaan kertakaikkiaan ole kestävä tie ehtoollisen pätevyyden määrittelyyn.