Olemassaolon kaipuu

Voin pikaisesti vastauksesi lukeneena sanoa aameneni, mutta tuo laatikoimani tekstikohtasi tuli mieli poimia esiin.

Uuden testamentin kreikassa sana kardia (suomeksi tietenkin sydän) tarkoittaa Juuso Hedbergin kreikkalais-suomalaisen sanakirjan mukaan esim. kohdissa Matt. 5:8, Mark. 7:19, Luuk. 1:51 ja Room. 10:9-10 henkisen ja hengellisen elämän keskusta. Kirjassa The New Linguistic and Exegetical Key to the Greek New Testament todetaan sama asia esim. kohdassa Matt. 5:8: " Kardia, heart. The heart is the center of the inner life of the person where all the spiritual forces and functions have their origin." Rafael Gyllenbergin Uuden testamentin kreikkalais-suomalaisessa sanakirjassa kardia -sanan yhdeksi merkitykseksi annetaan se, että se on sielullisen elämän keskus, sekä tunteen ja tahdon että ajatuksen elin Vanhan testamentin kielenkäytön ja ajatustavan mukaan, joka ei Gyllenbergin mukaan erittele sielunelämän tieto-, tahto- ja tunneilmiöitä niin kuin me. Kardia -sanasta tulee tietenkin meille kaikille tuttu sana kardiologia.

“Sydän” siis raamatullisessa mielessä ei sulje pois selkeää ja kirkasta ajattelua (mutta minun kohdallani itselleni kirkas ajattelu on nimenomaan estänyt “sydäntäni” näkemästä Totuutta). Se ei sulje pois myöskään tunnetta ja tahtoa. Kun siis sanoo, että totuuden näkee sydämellä, niin mielestäni raamatullisessa mielessä väitteen ymmärtäminen ei poissulje ajattelua, tahtoa ja tunnetta, vaan sisältää ne kaikki, vaikka toki on niin, että uudestisyntyneessä ja siis uskovassa ihmisessä on myös uudestisyntymätön luonto (kr. sarks), joka sotii henkeä (pneuma) vastaan, niin että ihminen ei tee sitä, mitä hän haluaisi (Gal. 5:17).

2 tykkäystä

Onko siis väitteesi että ihminen oli syntinen kun hän lankesi vai tuliko syntisyys ihmiseen vasta lankeamisen jälkeen? Jos oli syntinen jo ennen ja teki siksi väärän valinnan, niin silloin Jumala oli luonut syntisen ihmisen. Jos ihminen tuli syntiseksi vasta lankeaamuksen jälkeen niin hän teki valinnan siis Jumalan luomassa tilassa ja synti tuli siis maailmaan Jumalan luoman ei-syntisen ihmisen kautta. Jos ei-syntinen tekee syntiä eli valitsee väärin niin silloin hän ei ole voinut olla ei-syntinen. Siis missä tilassa ihminen valitsi ja millä tietämyksellä ja kyvyillä ihminen valitsi ellei juuri Jumalan luomassa tilassa eli Jumala oli luonut ihmisen sellaiseksi että se teki väärän valinnan ja siten synti tuli maailmaan Jumalan suunnitelman kautta. Luotu ihminen on tuon Jumalan suunnitelman toteuttaja joka toimii kuten Jumala on sen halunnut toimimaan. Myös ennen syntiinlankeemusta. Miten muuten ihminen voisi toimia, millä edellytyksillä ihminen valitsee, toimii, miettii, punnitsee, ellei Jumalan antamilla edellytyksillä. Eihän hänellä muualta saatuja kykyjä ole.

Minusta et voi sivuuttaa absoluuttista hyvyyttä puhumalla absoluuttisesta rakkaudesta. Toki absoluuttinen rakkaus toimii kuten sanoit. Mutta absoluuttinen hyvyys ei luo maailmaa jossa tarvitaan absoluuttista rakkautta korjaamaan absoluuttisen hyvyyden tekemiä suunnitteluvirheitä. Siitähän on kysymys, jos absoluuttisen hyvyyden suunnittelemasta maailmasta löytyy ei-hyvyyttä eli pahuutta tai epätäydellisyyttä joka tuottaa ikäviä asioita eri muodoissaan. Hyvä ei voi olla täydellistä jos sen täydellisyyttä voidaan parantaa vaikkapa rakkaudella joka uhrautuu. Täydellistä hyvää parempaa täydellisempää täydellistä hyvyyttä ei ole.

Raamatussa Jumalasta sanotaan: Jumala on valkeus. Hänessä ei ole pimeyttä.

Raamattu myös puhuu syntiinlankeemuksesta, johon klassinen kristinusko perustaa ymmärryksen ihmisen syntisyydestä, sekä luomakunnan alisteisuudesta katoavaisuuden alaisuuteen.

Absoluuttinen hyvyys Jumalassa on Hänen iankaikkinen rakkautensa, ja se on muuttumaton todellisuus (kuten Hän itse) - vaikka luomakunta ja ihmiskunta joutuikin synnin, kärsimyksen sekä kuoleman alaisuuteen. Jumala ei muutu, Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Jumalan rakkaus ei ole muuttunut ihmistä kohtaan, vaikka ihminen on ajautunut pois Jumalan luota. Tähän tulee Jumalan oma halu ja tahto nyt rakastaa ihmistä - osoittamalla rakkautensa kärsimyksen kautta. Tämä on suurinta rakkauden ilmaisua.

Tästä Raamattu sanoo: “Rakkaus kärsii kaiken, eikä se muistele kärsimäänsä pahaa”. Jumala kykenee siis edelleen ilmaisemaan pyhän rakkautensa (vaikka ihminen vihaa Jumalaa), samaistumalla maailman ja ihmisen osaksi tulleeseen kärsimykseen Pojassaan Jeesuksessa. Tätä kristinuskossa kuvaa juuri Sanan, eli Jeesuksen lihaan tuleminen. Hän ottaa osakseen ihmiskunnan kärsimyksen, kiusaukset ja koetukset, ja koko synnin tuomion - kuitenkin ilman syntiä tehneenä.

Hyvä ei voi olla täydellistä jos sen täydellisyyttä voidaan parantaa vaikkapa rakkaudella joka uhrautuu.

Tottakai voi olla, koska se mikä ei ole täydellistä (ihminen/luomakunta) ei ole itse täydellisyys (Jumala). Jos ajattelet panteistisesti, silloin Jumala on itse luomakunta - mutta tämä ei ole kristinuskon näkemys. Vaikka siis maailma on synnin vallassa, ei Jumalassa ole mitään syntiä. Siksi myös Jumalan rakkaus on täydellistä rakastaessaan epätäydellistä maailmaa kärsimyksensä kautta. Ei kärsiminen rakkaudessa ole vastakohta ns. absoluuttiselle hyvyydelle, vaan se on täydellisen ja aidon rakkauden ilmaisemista:

“rakkaus kärsii toisen puolesta, koska se rakastaa toista (uhrautuva, epäitsekäs rakkaus).”

Jotenkin miellän, että samaistat luomakunnan ja ihmiskunnan kärsimyksen Jumalan syyksi (ainakin osaksi). Jumala ei siis voi olla hyvä, koska maailma on paha (pahan osallisuudessa). Kristinuskossa kuitenkin nykyinen syntiin langennut maailma, sekä sen nykyinen tila - ei ole vastaavuus Jumalan luonteenpiirteelle (että Jumalassa olisi pahuutta), vaan se on ihmisen oman vastuun ja ratkaisun seurausta.

Tämä kuitenkin avasi Jumalasta ihmeellisen puolen esille: Hän paljasti rakkautensa, jossa Hän oli valmis kärsimyksen kautta rakastamaan Hänet hyljännyttä ihmistä.

1 tykkäys

Totta.

Myös Lutherille sydän on ihmisen kokemus- ja vastaanottokeskus, joka sekä ”tuntee” että ”ymmärtää”. ”Pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan” (Iso katekismus). Hieman pelkistäen voitaisiin sanoa Lutherin käsittein, että uskon paikka ihmisessä ei ole ”pää” vaan ”sydän”, mutta molemmat ovat välttämättömiä niin kristilliseen elämään kuin elämään ylipäänsä.

Raamatun ja antiikin traditioiden yhteisestä perinnöstä Luther arvosti suuresti ”järjen” merkitystä hyvän elämän rakennusvälineenä, kunhan se vain pysyy omassa roolissaan. Luther saattoi puolustaa Aristoteleen näkemystä järjestä ihmisen suurimpana sielunkykynä, joka erottaa ihmisen eläimestä. Järjen tulee esim. johtaa politiikkaa ja tieteitä. Tehdäkseen hyvää, ihmisen on harjoitettava moraalista harkintaa eikä vain toteltava mekaanisesti yleisiä moraalinormeja. Järkeä ja logiikkaa tarvitaan myös teologiassa, mutta Aadamin lankeemuksessa tärväytynyt ihmisjärki ei sellaisenaan kykene käsittämään Jumalaa ja hänen tahtoaan. Pelkkä järki ei avaa tietä uskoon, ja vaikka se voikin aavistella ja luonnostella Jumalan olemassaolon, voi se myös sen yhtä lailla kieltää.
Uskon ja hengellisen elämän tulee koskettaa ja puhutella koko ihmistä. Sen tähden ”sydämen” tulee avautua Jumalan sanalle ja Pyhälle Hengelle ja uudistua niiden voimasta.
Paikkansa löytävät katumus ja riemu, vapaus ja sitoutuneisuus, ylistys ja valitus, lepo ja kamppailu, rauha ja taistelu. Uskon kannalta katsottuna ne eivät enää ole vain ihmisen vaihtuvia mielentiloja, vaan myös liikettä, jotka saavat voimavaransa Jumalan sanasta, jumalanpalveluksesta, sakramenteista ja rukouksesta.

1 tykkäys

On tietenkin jaloa meidän näkökulmastamme kärsiä toisen ja/tai toisten puolesta.

Mutta koko kärsimystä ei pitäisi lainkaan olla olemassa, koska absoluuttisen hyvän olennon ei pitäisi päästää asioita sellaiselle tolalle, jossa sitä koetaan.

Ylipäänsä ihmisellä ei ole ollut mitään todellista vapautta valita, koska väärästä valinnasta on seurannut hirvittävä rangaistus. Eli todellinen vapaus olisi ollut sitä, että Jumala ei puuttuisi asioihin millään tavalla, vaikka ihminen valitsisi mitä.

Kiitos vastauksestasi. Olisi siihen paljon huomautettavaa. Mutta, nyt vasta harmikseni huomasin että tämä mielenkiintoinen keskustelu käydää uskonnollisella puolella. Jos sen olisin aikaisemmin tajunnut, niin en ylipäätään olisi kirjoittanut tänne mitään. No, en ota aikaisempia kirjoituksiani pois, mutta pyydän niitä anteeksi. Vapaasti sanoja soveltaen annettakoon siis uskonnolliselle keskustelulle se mikä uskonnolliselle keskustelulle kuuluu, ja kriittiselle keskustelulle se mikä kriittiselle keskustelulle kuuluu. Ja viimeksimainitun paikka ei ole täällä.

Asia on niin, että absoluuttinen hyvä ei mielestäni voi sallia pahuuden pääsyä maailmaan. Absoluuttinen hyvyys ei aseta uhkavaatimuksia.

Meidän käsityskykymme on rajallinen. Siksi emme voi kovinkaan helposti nähdä hyvä - paha akselille vaihtoehtoja.

Mutta emme voi automaattisesti väittää, että vapaa tahto johtaa välttämättä valintatilanteeseen hyvän ja pahan välillä.

Oikeastaan, jotta pahan tekeminen ylipäänsä voi olla mahdollista, tarvitaan siihen otolliset olosuhteet. Ei pelkästään tahto pahaan riitä siihen, että paha realisoituu. Jos pahan tekeminen ei ole mahdollista, poistuu kenen tahansa tarve edes ajatella mitään tuntemaamme pahaan liittyvää.

Jotta voisi tapahtua murha, täytyy olla olemassa jotakin jonka voi tappaa. Eli tätä kautta aukeaa portti miettiä JUmalan syyllisyyttä.

Vääryys ja pahuus ei riipu ainoastaan vapaasta tahdosta.

Jotta pahuus olisi mahdollista, täytyy olla mahdollisuus vahingoittaa toisia. Jos ruumiimme ei olisi lainkaan altis esimerkiksi ulkopuoliselle väkivallalle, olisi sen kaltainen pahuus mahdotonta.

Hämmästelen Jumalan asettamista absoluuttisen hyvän rooliin, mutta myös paholaisen pakottamista absoluuttisen pahan rooliin. Absoluuttinen pahuus on vielä mahdottomampaa kuin absoluuttinen hyvyys.

Pascal oli järkiperäinen, mutta ymmärsi ihmisjärjen rajat.

Muutama lainaus Pascalin Mietteistä:

Sydämellä on perusteensa, joita järki ei tunne; se voidaan todeta tuhansissa asioissa. Väitän, että sydän luonnostaan rakastaa korkeinta olentoa tai omaa itseään sen mukaan, kummalle se antautuu; ja se paaduttaa itsensä toista tai toista kohtaan, valintansa mukaan. Olet hylännyt toisen ja pitäytynyt toiseen: järkisyistäkö rakastat itseäsi? (Mietelmä 34)

Sydän kokee Jumalan eikä järki. Tässä on uskon olemus: Jumala sydämen eikä järjen koettavana. (Mietelmä 35)

Usko on Jumalan lahja; älkää luulko, että sanoisimme sitä ajatustyön lahjaksi. Muut uskonnot eivät sano tätä uskostansa; sen saavuttamiseksi he osoittavat vain ajattelun, joka kuitenkaan ei siihen johda. (Mietelmä 36)
Blaise Pascal: Mietteitä 1952, 124.

Seuraava Mietteiden kohta tuli mieleen vielä laittaa tässä yhteydessä (Pascalia mainostaakseni).

Järjen lopullisena tehtävänä on tunnustaa, että on äärettömän paljon asioita, jotka ylittävät sen; se on todella heikko, jollei se sitä tahdo tunnustaa.
Jos jo luonnolliset asiat ylittävät sen mahdollisuudet, mitä onkaan sanottava yliluonnollisista? (Mietelmä 25)

Blaise Pascal: Mietteitä 1952, 122.

Pascal ilmeisesti ajatteli, että Jumala koetaan ja tiedetään olemassaolevaksi intuitiivisesti, ei pelkällä tai paljaalla järjellä. Ilman intuitiivista kokemusta tai “sydämen” kokemusta tai henkilökohtaista suhdetta Jumalaan ihmisyksilön järjellä ei ole paljoakaan tai yhtään mitään hengellisessä mielessä annettavana.

2 tykkäystä

Jatkoa vielä edelliseen viestiini. Kun kerran satuin avaamaan Pascalin Mietteet, niin tuli vielä tarve yhden mietelmänsä valossa miettiä pascalilaisen sydämen ja (sydämettömän) järjen välistä suhdetta. Luvusta, joka on otsikoitu Uskomisen perusteista, löytyy mielenkiintoinen mietelmä (numero 39). Pätkiä siitä:

Emme tunne totuutta yksistään järjellämme, vaan sydämellämmekin. Tällä jälkimmäisellä tavalla tunnemme olemassaolon ensimmäiset perusteet, ja turhaan yrittää ajattelu, jolla ei ole mitään osaa siinä, vastustaa niitä. Epäilijät, joilla on vain tämä tarkoituksenaan, työskentelevät turhaan. Tiedämme, ettemme uneksi, niin kykenemättömiä kuin olemmekin todistamaan sitä järkisyillä. Tämä kykenemättömyytemme osoittaa vain järkemme heikkouden, mutta ei kaikkien tietojemme epävarmuutta, niin kuin he väittävät. Sillä ensimmäisten perusteiden tunteminen, niin kuin esim. sen, että on olemassa paikka, aika, liike, luvut, on yhtä varma kuin mikä tahansa, mitä ajatustoiminnalla saavutamme. Ja näihin sydämen ja vaiston tietoihin järjen täytyy nojata ja niihin perustaa kaikki väitteensä. Sydän tuntee, että paikallisuudessa on kolme ulottuvaisuutta ja että luvut ovat loputtomat; järki todistaa sitten, ettei ole kahta neliölukua, joista toinen on kaksi kertaa niin suuri kuin toinen. Peruskäsitteet vaistotaan, väittämät todistetaan päättelemällä; molemmat varmasti, vaikkakin eri teitä. Ja olisi yhtä hyödytöntä ja yhtä naurettavaa, jos järki vaatisi sydämeltä todistuksia ensimmäisistä perusteista voidakseen niihin yhtyä, kuin jos sydän vaatisi järjeltä kaikkien sen todistamien väittämien vaistoamista voidakseen tunnustaa ne.

Tämä kykenemättömyys on siis omansa vain nöyryyttämään järkeä, joka tahtoisi arvostella kaikkea, mutta ei tekemään tyhjäksi varmuuttamme, ikään kuin järki yksin pystyisi antamaan meille tietoa.

Pascal: Mietteitä. 1952, 125.

Pascalin Mietteiden pohjalta voisi jatkaa pidemmällekin näitä pohdintojamme, mutta taitaa olla väärä viestiketju. Esim. @Origi-Naali voi halutessaan siirtää viestejä täältä toiseen ketjuun.

Kiva olisi kuulla tässä lisää ajatuksiasi. Oma vastaukseni toki nousee tunnustuksellisesta kristillisestä uskosta, johon kuuluu olennaisesti Raamatun ilmoitushistoria ja oppi.

Mielestäni ei sinun tarvitse pyytää - ainakaan minulta - mitään anteeksi. Elämme maailmassa missä meidän tulisi avoimesti ja toisia kunnioittaen keskustella, filosofisesti/teologisesti vaikeistakin kysymyksistä.

No mukava jos koet kivaksi kuulla ajatuksiani. Yleensä niihin ei suhtauduta sillä tavoin. Itse pidän kyllä kiinnostavana toisella tavoin ajattelevien perusteluita. Niin myös sinun.
Mutta, erityisesti kun olen moderaattori, yritän pitää foorumin säännöt mielessäni. Uskonnollisella puolella kristinuskon kyseenalaistaminen ei kuulu pelin henkeen joten sitä keskustelua pitäisi käydä kriittisellä puolella. Nyt on huonosti aikaa, joten en jaksa alkaa siirtelemään täältä keskusteluja sinne. Ehkä jossakin välissä sitten. Siihen asti tyydyn lukemaan sitä mitä muut keskustelevat ja suosittelemaan, että kriittinen keskustelu käytäisiin muidenkin toimesta muualla.

Jos tuo pitää paikkansa, se pitää paikkansa siinä hyvyydessä itsessään. Jos kaikki, mitä on, on hyvyys itse, sitten tietenkään tule eteen mitään ongelmia missään.

Jos absoluuttisen hyvä on absoluuttisen kaikkivaltias, niin minkäänlaista pahaa ei pitäisi olla.

1 tykkäys

Peerustelisitko vielä enemmän?

1 tykkäys

Samat sanat. Totta kai noin voi uskoa, mutta ei sitä vielä ole loogiseksi välttämättömyydeksi näytetty.

(Siis samat sanat LC:lle.)

Ominaisuudet, joita Jumalalla yleisesti katsotaan olevan ovat esim:

  • absoluuttisen hyvä
  • kaikkivaltias
  • kaikkitietävä
  • rakkaus
  • pyhä (mitä se sitten tarkoittaakaan)

Nämä ominaisuudet yhdistettynä olentoon, ovat loogisesti täysin OK niin kauan, kun
maailmassa tai missään ulottuvuuksissa ei tapahdu mitään pahaa.

Syntiinlankeemus ja siitä seurannut nykyinen maailmanaika kaasukammioineen ja krematorioineen
eivät kuitenkaan ole enää ymmärrettävissä tuota taustaa vasten.

Kaikkitietävänä Jumalan on täytynyt tietää tarkalleen, mitä tapahtuu, kun hän luo ihmisen.
Siitä huolimatta hän loi ihmisen ja mm paholaisen ja tämän enkelit eli nk demonit.

Eli absoluuttisen hyvä olento, joka sallii moisen pahan tapahtuvan, on ristiriidassa tämän luonteenpiirteensä kanssa.

Absoluuttisen hyvä olento on ristiriidassa kaikkitietävyyden kanssa siinä mielessä, että kaikkitietävä voi
kuvitella ja tietää myös kaiken pahan, mitä voi olla olemassa.

Jumalan olemassaoloa tämä ei sulje pois millään tavalla. Sen sijaan Jumalan voinee ajatella persoonana, jolla on tietty agenda, johon hän on sitoutunut, mutta hänen agendansa sallii myös pahuutta, koska hän on joskus sanellut ehdot, joita hän ei muuta missään tapauksessa.

Loppujen lopuksi hän on kuitenkin kaikkivaltiaana viime kädessä vastuussa tapahtuvasta pahasta. Mutta eihän ole varmaa sekään, että hän on kaikkivaltias sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toisaalta kysymys siitä, voiko Jumala luoda niin ison ja painavan kiven, ettei hän jaksa itse sitä nostaa on huono, koska käsitteet kivi ja nostaminen ovat voimassa vain tietyissä olosuhteissa.

Kun kivi kasvaa riittävän suureksi, se ei ole enää kivi, vaan asteroidi tai vaikkapa planeetta. Ja mitä nostaminen on? Jos Jumala luo valtavan suuren ‘kiven’ maan päälle, niin kumpaa Jumala nostaa, kiveä vai maapalloa? Ilmeisesti sitä nostetaan, joka on pienempi…?

Eli vaikka luonnonlait eivät periaatteessa sido Jumalaa, hän ei voi tehdä mitä tahansa rikkomatta luomiaan luonnonlakeja. Mikä taasen asettaa sanan kaikkivaltias kriittisen tarkastelun alle.

Pohdintasi ovat toki ihan järkeviä, vaikken ole kaikesta samaa mieltä. Mutta tuosta jäi yhä pois varsinainen perustelu sille, miksi (Jumalan?) “absoluuttinen hyvyys” ehdottomasti sulkisi kaiken kärsimyksen pois. Otat sen koko ajan perustelemattomaksi lähtökohdaksi.

1 tykkäys