En tietenkään tarkalleen ottaen voi sanoa, mitä absoluuttinen hyvyys on, mutta kuten sanoin, ymmärrän absoluuttisen hyvyyden olevan ristiriidassa kaikkivaltiuden ja kaikkitietävyyden kanssa.
Tästä pitäisi automaattisesti seurata se, että joko Jumala ei olekaan absoluuttisen hyvä tai sitten hän ei ole kaikkivaltias ja/tai kaikkitietävä.
Anteeksi jälleen, että hyppään sekaan altaanreunalta, mutta mielenkiinnolla keskusteluanne seuranneena Jumalan luonteesta, haluaisin muistuttaa Hänen omasta ilmoituksestaan (2Ms 34:6-7), jossa “absoluuttisia” ominaisuuksia vertaillaan 13 luonteenpiirteen kautta.
Jumalan käyttämät termit ovat mielenkiintoisia, Hän ikäänkuin painottaa Luojuuttaan, rakkauttaan, armoaan, mutta myös syntiä toiston kautta, antaen niille erilaisia vivahteita ja syvyyttä. Juutalaisen perinteen mukaan, näistä jakeista voi lukea Jumalan ”karaktäärin”.
Valtaosa määrityksistä liittyy “absoluuttiseen hyvyyteen”, mutta viimeinen määritelmä toteaa ettei Hän jätä rankaisematta. “Absoluuttinen hyvyys” voidaan siis nähdä sisältävän myös käsitteen pahuudesta, ja että sellainen vaatii korjausta… Hän on siitä huolimatta ensin väärintekojen, rikkomusten ja syntien Anteeksiantaja, ja vasta “viimeisenä” vaihtoehtona on rangaistustoimet.
Tervetuloa mukaan!
Ainoa ongelma tuossa kirjoituksessa on se, että absoluuttisen hyvyyden ei pitäisi alun perinkään päästää asioita sille mallille, että pahuutta esiintyy ja siitä pitää rangaista.
Niin, ymmärrän sanan “absoluuttinen” olevan ennenkaikkea kreikkalainen mielenilmaus, pyrkien jotenkin synnyttämään käsitteelliset rajat, joiden sisällä jonkin asian on pysyttävä. Tämä termi lienee antiikin filosofien lanseeraama…
Hebrealaisen ajattelun kautta moista rajanvetoa ei mielestäni ole. “Jumala On”, siitä ei tarvitse käydä väittelyä, vaan se ymmärretään “faktana”. Hänen ilmoittamansa luoteenpiirteet samoin.
Eli jos Hän sanoo, että pahuus “on”, niin se on. Mutta se ei mitenkään vähennä tai kumoa Hänen “hyvyyttään”. Ei ole kysymys siitä “mitä on”, tai “saisiko jotain olla”, sillä tähtäin ei ole “olevaisissa” vaan “ilmoitetuissa”.
Ongelma ei poistu pähkäilemällä määritelmiä ja filosofisia väittämiä, vaan asettamalla oman tarkastelun perustaksi ja lähtökohdaksi ilmoitus.
Olen tästä hieman eri mieltä. Kenen tahansa auktoriteetin motiivit pitää tutkia, koska sokea luottaminen on vaarallista.
Koska ilmoitus on osin ristiriitainen, sekä tulkinnanvarainen ja ennen kaikkea epävarma eikä suinkaan 100% varmuudella täyttä totta, on vieläpä suurempi syy tutkia kaikki mahdollinen hyvin tarkkaan.
Ilmoituksia on tullut muualtakin ja ne kaikki eivät yhtä aikaa voi olla totta.
aivan niin, eihän Kirjoitusten tutkiminen ole millään tavalla kiellettyä, vaan suorastaan kehoitettua. Ei ole kyse sokeasta uskomisesta, vaan uskomisesta ymmärtääkseen.
On siis aloitettava jostain ilmoituksesta, perehdyttävä siihen. Jos ei kelpuuta mitään auktoratiivisena, on selvyyden löytäminen vaikeampaa. Ehkäpä tässä on se suurin koukku, jonka me “kreikkalaisesti asioita lähestyvät” joudumme nielaisemaan, ennenkuin pääsemme varsinaisen tutkimisen pariin?
Ilmoitusta, joka meillä on käytettävissä, tulee myös verrata siihen tietoon, mikä meillä on käytettävissä filosofian ja luonnontieteiden saralta.
Näitä taustoja vasten tulee jo riittävästi ongelmia, kun pohditaan syntiinlakeemuskertomuksen ongelmia. Ja se ongelma tulee ratkaistavaksi, kun ensin on ratkaistu tuo mainittu pahuuden ongelma.
Tarkistan vain tässä kohdin, että ethän erehdy luulemaan, että Jumala loi itselleen pahan vastavoiman? Tarkkaan ottaen Jumala ei luonut “paholaista”, vaan enkelin, joka lankesi, kuin myös joukko muita enkeleitä.
Erityiskiitos tästä. Mutta ottaisin kuitenkin esiin käsitteen “nostaa”. Jos sillä tarkoitetaan siirtämistä lihasvoimaa käyttäen, ja kohdetta kannatellen, kysymys on vailla merkitystä. Koska Jumala ei ole fyysinen olento, jolla on lihakset ja fyysistä voimaa, Ei siis voida puhua “jaksamisesta” samassa merkityksessä kuin ihmisen voimista puhuttaessa.
Augustinuksen käsityksen mukaan alkuperäisellä ihmisellä oli synnin suhteen vapaa tahto. Vapaan ja sidotun ratkaisuvallan välinen ero taas on vähintään oman keskustelunsa laajuinen aihe, mutta Adamilla oli siis mahdollisuus tehdä oma ratkaisunsa ja haukata kiellettyä hedelmää, joka jostain kumman syystä yleensä mielletään omenaksi 
Adamilla oli myös mahdollisuus olla haukkaamatta, ja tämä oli tietoinen siitä, että haukku oli kielletty, eli synnintekoa.
Absoluuttinen hyvä olisi despootti kieltäessään vapaan tahdon, mutta alle 3-vuotiaalle ei saa antaa leluja, jotka mahtuvat suuhun, teko on vähemmän hyvä, jos lapsi sen seurauksena tukehtuu.
Luonnollisen ihmisen vapaan tahdon alaisena toimimisen seurauksena syntiin ja kuolemaan sidottua tahtoa taas on takoitus vapauttaa Kristuksen armotyössä ja vanhurskauttamista seuraavassa pyhtiyksessä, ja lähestyä alkuperäistä.
Usko kaikkineen taas ei luterilaisen käsityksen mukaan ole ihmisen vapaan tahdon asia; jos pelastukseen kuuluu promillen sadasosa ihmisen osuutta, ihminen onnistuu sen sössimään, ja siksi sola fide, sola gratia, solus Christus. Luoja kokeili kerran, ja kun meni mistiin, pelaa nyt varman päälle
Augustinus jakaa ihmisen ja synnin välisen suhteen kronologisesti neljään osaan:
Posse non peccare = mahdollisuus olla tekemättä syntiä. Tämä oli Adamin tilanne ennen syntiinlankeemusta.
Non posse non peccare = ei mahdollista olla tekemättä syntiä. Tämä oli Adamin tilanne syntiinlankeemuksen jälkeen ja myös myöhempien ihmisten tilanne perisynnin tähden.
Posse non peccare = mahdollisuus olla tekemättä syntiä. Tämä on ihmisen tilanne uudestisyntymisen jälkeen.
Non posse peccare = ei mahdollista tehdä syntiä. Tämä on autuaitten tilanne Taivaassa.
Ihminen tuppaa määrittelemään hyvän ja pahan sangen subjektiivisesti. Kun jo minun hyväni on naapurin paha, en ainakaan minä uskalla lähteä arvioimaan “Jumalan hyvää ja pahaa”. Jos Jumala on vaikkapa seurauseetikko, se, että “paha” saa aikaan “hyvää” ei ole ristiriidassa absoluuttisen hyvän kanssa. Jos vaikkapa sairauden tai muun riesan seurauksena uskottomasta tulee uskova, ja sielu pelastuu ikuisuuteen, onko sinänsä hetkellinen sairaus / muu riesa ollut hyvä vai paha?
Noin aikuisten oikeasti, en ole Jumala, joten en kykene ajattelemaan Jumalan ajatuksia ja sitä, miltä iso kuva todellisuudessa näyttää, eli uskon, ja jätän tässä suhteessa tuumailun Jumalalle.
Uskon ja järjen suhde tms. olisi hyvinkin oman ketjunsa väärti.
Pascalin Mietteet on muuten helmi varsinkin ensimmäisenä suomennoksena.
Juice-vainaa ilmaisi runossaan sinänsä oleellisen
Jumala on
Olen tullut siihen tulokseen, että jumala on.
Ei siitä sen enempää.
On järjen köyhyyttä mennä kieltämään
sellaista mitä ei ole,
turha saarnata erämaassa,
turha vakuuttaa löytäneensä ratkaisun.
Yksi lysti, uskonpa jumalaan tai en,
että se on, sen minä tiedän
niin kuin tiedän, että on uskonto,
tiiviiksi rakennettu organisaatio;
ja että on kirkko, systeemien systeemi,
ja papit, piispat, poliisit ja lähettiläät,
matkasaarnaajat ja sisaret,
opetuslapset ja morsiamet,
joista ei kannata lukua pitää, moni heistä
jotka julistautuvat Kristuksen morsiamiksi,
on vain opetuslasten bändäri,
autuas uskossaan, joka usein on
toisen usko, ylhäältä annettu
jumala on,
vaikka ei uskoisi
Juice Leskinen / Jumala on 1996
Lutherille Perkele on “Jumalan kahlekoira”, jonka toiminnan Jumala sallii tiettyyn rajaan saakka omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Eli Jumala ei aikaansaa sitä, minkä ymmärrämme “pahana”, mutta sallii sen.
Filosofiassa absoluuttinen hyvä voidaan olettaa (Kant), absoluuttista pahaa sen sijaan ei, Perkeleellekin jää aina jokin “hyvä” ominaisuus, jos ei muuta, niin ahkeruus
Kantille kyseessä oli “perimäinen paha”, Hannah Arendt loi käsitteen “banaali paha”, joka on sinänsä arkipäiväinen juttu; paha viihtyy hyvin etenkin byrokratiassa, jota luonnolliset ihmiset (jotka ovat kykenemättömiä välttämään syntiä) toteuttavat. “Pahuus” on tavallaan luonnollisen ihmisen (potentiaalinen) normaalitila, jos Arendtiin haluaa luottaa.
Uudestisyntyneen ihmisen kohdalla tilanne on toinen, ja jos Raamatun mukaisesti toimii, on ristiriitatilanteessa toteltava Jumalaa, eikä ihmistä. Usko seurauksineen vapauttaa ihmisen syntiin sidotun tahdon ja mahdollistaa valinnan.
Kun Arendt puhuu pahuudesta, jo edellä mainittu Augustinus puhuu synnistä, mutta sinänsä lopputulos on sama;
Non posse non peccare = ei mahdollista olla tekemättä syntiä. Tämä oli Adamin tilanne syntiinlankeemuksen jälkeen ja myös myöhempien ihmisten tilanne perisynnin tähden.
Posse non peccare = mahdollisuus olla tekemättä syntiä. Tämä on ihmisen tilanne uudestisyntymisen jälkeen.
"Arendt toimi Eichmann-oikeudenkäynnissä The New Yorker -aikakauslehden reportterina omien sanojensa mukaan ”velvollisuudesta omaa menneisyyttään kohtaan”. Näiden raporttien pohjalta kirjoitettu Eichmann in Jerusalem (1963) aiheutti valtaisan kohun, joka vei valtaosan Arendtin energiasta seuraavina vuosina. Kirjan alaotsikko puhui ”pahan banaaliudesta”, mikä tulkittiin Eichmannin tekojen vähättelyksi, vaikka Arendtin tarkoitus oli tuoda esiin näiden tekojen tekijän ”kaamea ja kauhistuttava normaalius” (Arendt 1963, 252).
Alunperin absoluuttinen hyvä on kuitenkin ensimmäinen alkusyy, jonka vuoksi maailmankaikkeus on olemassa. Ennen maailmankaikkeuden luomista ei ole voinut olla olemassa maallista pahaa.
Sen vuoksi kaikki näkemämme paha on absoluuttisesta hyvästä lähtöisin. Se mitä on tapahtunut myöhemmin, ei ole tässä tarkastelussa oleellista. Miten absoluuttinen hyvä on voinut kehittää järjestelmän, jossa tapahtuu näin pajon pahaa?
Kiitos hyvästä vastauksesta, johon kuitenkaan en voi yhtyä. Mutta en tämän otsikon ja tämän uskonnollisen osion alla ala asiaa käsittelemään.
Vapaasta tahdosta olen kirjoittanut paljon kriittisellä puolella ja niissä käsityksissä olen edelleen.
Pahan olemassa olon syntyminen ihmiseen, voidaan Raamatusta nähdä myös seuraavasti: Ihminen lankeaa käyttämään väärin sitä hyvää, minkä Jumala on luonut. Täten, hyvän ja pahan tietäminen itsessään ei ole väärin, mutta sen käyttäminen autonomisen vallan saavuttamiseksi, Jumalan näin hyljäten - tulee se suurimmaksi pahaksi.
Tätä kuvataan teologiassa usein termillä itsekään ja tietoisen autonomian itselleen ottaminen, Jumalan hyvyys ja käskyt siinä tietoisesti hyljäten. Ihminen ei kykene erottamaan itsessään hyvää ja pahaa, vaan sen voi tehdä vain Jumala. Siksi kun ihminen alkaa käyttää hyvän ja pahan tietämistä omassa vallassaan ja viisaudessaan, tulee se samalla itsekeskeiseksi vallaksi, hyljätä itse Jumala (“absoluuttinen hyvän ja pahan erottaja”).
Olemassa olo ja luomakunta ei ole “kuollut” kenttä, jossa ei olisi mahdollista käyttää hyvää väärin. Tämä kiihoke ihmiselle tuli käärmeen, eli langenneen enkeliruhtinaan kautta, jossa ihmiselle tarjottiin tietä “olla-jumala”. Enkelioppi on olennainen osa raamatullista hamartiologiaa.
Ajattelen, että jos ihminen luulee itsessään olevan niin viisas, että hän voi alkaa syyttämään Jumalaa pahaksi - on hän langennut juuri tuohon samaan syntiin, eli korottanut itsensä ja oman viisautensa Jumalan ylitse. Tämä on kaiken pahuuden ja synnin juuri - Raamatun ilmoittamassa hamartiologiassa (“opissa-synnistä”).
Äh. Tympii kun ei voi taaskaan vastata. Pitää varmaan jättää tämä ketju kohta lukematta:(