Tämä kommentti oli Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia -ketjussa, aihe kuitenkin mielestäni liittyy oman kirkkokunnan valitsemiseen tai ainakin kirkkokuntien vertailuun.
“Herra armahda” rukoushuokaus on ollut minulle paljon ajatuksia herättävä, olen rukoillut sitä elämäni aikana monilla kielillä.
Suomenkielisenä sen rukoileminen on ollut monesti vaikeaa, koska armahtaminen viittaa niin suoraan jostain rangaistuksesta armahtamiseen, enkä sitä ole kokenut tuolla lauseella rukoilevani.
Timo k:n luterilainen ystävä ei ollut ymmärtänyt miksi ortodoksit toistavat tuota lausetta niin monta kertaa. Itse ymmärrän että se on tiivistelmä kaikista mahdollisista rukouksista ja jos mitään muuta ei jaksa tai osaa tai halua rukoilla niin aina voi muistaa miten ihanaa on että Herra armahtaa (Kyrie eleison).
Mieleeni tuli myös hieno opetus Anthony Bloomin kirjasta Rukouskoulu.
Useimmat meistä käyttävät sanoja Kyrie eleison tai “Herra armahda” joinakin elämämme hetkinä. Ainakin tiedämme, että nuo sanat ovat olemassa ja mitä ne suunnilleen merkitsevät. Yleensä ottaen ne ovat Jumalalle osoitettu vetoomus, että hän olisi armollinen ja osoittaisi sääliä ja sydämen lämpöä meitä kohtaan. Mutta seikka, josta klassisten kielten tutkija saattaa moittia minua ja kreikkalaisia kirkkoisiä, on siinä, että eräät isät johtavat sanan eleison samasta juuresta kuin ne kreikan sanat, jotka merkitsevät öljypuuta, oljyä. Jättäkäämme kuitenkin väittelyt oppineiden asiaksi ja katsokaamme, mitä me tästä voimme Raamatun näkökulmasta oppia.
Kun sanomme Kyrie eleison, voimme tyytyä siihen merkitykseen, että siinä vain yleisesti vedotaan Jumalan armoon. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan meitä tyydytä, koska emme voi sisällyttää koko elämäämme sanoihin “Herra armahda”, ja sitä paitsi nuo sanat eivät paljon merkitse tavallisessa kielenkäytössämme. Mutta jos ajattelet öljypuuta ja sen merkitystä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, voit nähdä kaiken seuraavan: Ensimmäisen kerran öljypuusta on puhetta vedenpaisumuksen jälkeen, jolloin kyyhkynen kantaa öljypuun oksan Nooalle. (Oliko kysymyksessä kenties sama kyyhkynen, joka laskeutui Kristuksen ylle hänen kasteensa päivänä?) Tämä öljypuun oksa merkitsi, että Jumalan vihä oli päättynyt, että Jumala oli antanut kaiken anteeksi, että uusi aika ja uudet mahdollisuudet ovat edessäpäin.
Tämä on ensimmäinen tilanne. Emme voi kutenkaan aina kulkea tätä tietä, sillä aina ei riitä se, että on aikaa ja uusia mahdollisuuksia avoinna. Sydämemme voi olla sairas, tahtomme voi olla murtunut, voimme olla voimattomia henkisesti tai ruumiillisesti. Silloin emme erota tätä polkua tai emme ainakaan kykene kulkemaan sitä. Tarvitsemme parannusta. Muistakaamme siis öljyä, jota laupias samarialainen vuodatti ryövärien käsiin joutuneen miehen haavoihin. Jumalan parantava voima antaa meille mahdollisuuden käyttää hyödyksemme hänen vihansa lakkaamista, hänen anteeksiantonsa lahjaa, samoin ajan ja paikan ja ikuisuuden lahjaa.
Toinen kuva liittyy siihen voiteluun, joka toimitetaan Israelin kansa keskuudessa papeille ja kuninkaille, jotka Israelissa oli kutsuttu seisomaan Jumalan ja ihmisten maailman välillä, Jumalan tahdon yksiselitteisyyden ja johdonmukaisuuden sekä ihmisten maailman erisuuntaisuuksien ja ristiriitojen välillä, puhumattakaan ihmisten maailmaan sisältyvistä jännityksistä ja vastakohtaisuuksista. Kyetäkseen seisomaan siinä, ihminen tarvitsee enemmän kuin inhimillistä kykyä, hän tarvitsee jumalallisen lahjan. Tätä tarkoitti papeille ja kuninkaille toimitettu voitelu.
Mutta Uudessa Testamentissa me kaikki olemme pappeja, kuninkaita, ja meidän kutsumuksemme ihmisinä ja kristittyinä menee yli sen, mihin ihminen yltää. Meidät on kutsuttu tulemaan Kristuksen ruumiin eläviksi jäseniksi, puhtaiksi ja arvokkaiksi Pyhän Hengen temppeleiksi, ja osallistumaan jumalalliseen luontoon. Kaikki tämä ylittää inhimilliset kykymme, ja kuitenkin meidän on oltava täydesti ihmisiä, ja täyden ihmisyyden kristitty näkee lihaksi tulleessa Jumalan Pojassa. Kyetäksemme tähän me tarvitsemme armoa ja Jumalan apua. Kaikki tämä osoitetaan meille saman kuvan välityksellä.Tätä yksinkertaista periaatetta me voimme soveltaa, siihen tarvitaan vain Raamattu, sanakirja ja hieman ajattelua. Jos ajattelemme muitakin rukouksessa käyttämiämme sanoja yhtä yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti, niiden älyllinen merkityskasvaa huomattavasti rikkaammakasi. Voisimme kiinnittää enemmän huomiota siihen mitä sanomme, eikä rukouksemme jäisi vain tyhjiksi sanoiksi, vertauskuviksi sellaisista asioista, jotka ovat menettäneet merkityksensä. Silloin me ensiksi ajattelisimme omaa tilannettamme ja vasta sitten sanoisimme: “Kyrie eleison, Herra, armahda minua, Herra osoita minulle laupeutesi, vuodata rakkauttasi ja hyvyyttäsi minuun.”
Anthony Bloom: Rukouskoulu, Hämeen kirjapaino Oy, Tampere 2018, s.70-72