Anteeksi, kysyn kun en tiedä varmama. Olen ymmärtänyt, että Suomen (lut) kirkko ei hyväksy abortit (poikkeus tietyt reunaehdot: valinta välillä äiti ja lapsen elämä, kohtuulkopuolinen raskaus osv.) , t. ex. finka piispojen kirja “Rakkauden lahja” näkee avioliiton olevan muita optiot parempi asia niin lapsille, rakkaussuhteelle kuin seksuaalisuudellekin osv. Mikä siis on virallisella tasolla muuttunut? Soolo-papit osv eri asia.
2 tykkäystä
Piispat kyllä ottivat v. 1966 kantaa aborttia vastaan, käyttämällä mm. ilmaisua “[abortti] on luvallinen vain silloin, kun äidin elämä - - on selvästi uhanalainen - -” (julkaisu “Ajankohtainen asia”). Tämä on kuitenkin hämäystä: samassa julkaisussa tulkittiin, että “tietyt sosiaaliset olosuhteet voivat tehdä äidin elämän uhanalaiseksi”. Selkokielellä tämä tarkoittaa, että piispat hyväksyivät – jo v. 1966! – sosiaalisin perustein tehtävät abortit. Useat nykyisetkin piispat hyväksyvät abortin; nettihaulla löysin vaikka tämän: .Abortista aralla mielellä | Pääkirjoitus & mielipide | Warkauden Lehti. Tässä piispa Jolkkonen hyväksyy abortin sanomalla mm.: “Raskauden keskeyttäminen voi kuitenkin olla joissakin tilanteissa perusteltua” ja “Oikeus päättää omaan ruumiiseen kohdistuvista toimenpiteistä kuuluu viime kädessä naiselle itselleen”. Helsingin seurakuntayhtymän virallinen tiedotuslehti “Kirkko ja kaupunki” otti pääkirjoituksessaan 31.7.2013 kantaa abortin puolesta seuraavanlaisin sanankääntein – eikä tämä ole mitään sooloilua, vaan opetuksen valtavirtaa:
Ev.lut. kansankirkko hyväksyy siis abortin aina, kun nainen sitä päättää haluta. Kaikki tietävät tämän.
Niin, se sanoo avioliiton olevan parempi kuin avoliitto tai avioero. Mutta kyllä avoliitto ja avioero hyväksytään.
En ehkä ihan ymmärtänyt kaikkea, pahoittelen. Mutta nuo ei ole kirkkokokouksen virallisia päätöksiä, som päättää linja (ymmärtääkseni). Tätä tarkoitan.
Tämä kommentti oli Luterilaisuuden ongelmallisia taustaoletuksia -ketjussa, aihe kuitenkin mielestäni liittyy oman kirkkokunnan valitsemiseen tai ainakin kirkkokuntien vertailuun.
“Herra armahda” rukoushuokaus on ollut minulle paljon ajatuksia herättävä, olen rukoillut sitä elämäni aikana monilla kielillä.
Suomenkielisenä sen rukoileminen on ollut monesti vaikeaa, koska armahtaminen viittaa niin suoraan jostain rangaistuksesta armahtamiseen, enkä sitä ole kokenut tuolla lauseella rukoilevani.
Timo k:n luterilainen ystävä ei ollut ymmärtänyt miksi ortodoksit toistavat tuota lausetta niin monta kertaa. Itse ymmärrän että se on tiivistelmä kaikista mahdollisista rukouksista ja jos mitään muuta ei jaksa tai osaa tai halua rukoilla niin aina voi muistaa miten ihanaa on että Herra armahtaa (Kyrie eleison).
Mieleeni tuli myös hieno opetus Anthony Bloomin kirjasta Rukouskoulu.
Useimmat meistä käyttävät sanoja Kyrie eleison tai “Herra armahda” joinakin elämämme hetkinä. Ainakin tiedämme, että nuo sanat ovat olemassa ja mitä ne suunnilleen merkitsevät. Yleensä ottaen ne ovat Jumalalle osoitettu vetoomus, että hän olisi armollinen ja osoittaisi sääliä ja sydämen lämpöä meitä kohtaan. Mutta seikka, josta klassisten kielten tutkija saattaa moittia minua ja kreikkalaisia kirkkoisiä, on siinä, että eräät isät johtavat sanan eleison samasta juuresta kuin ne kreikan sanat, jotka merkitsevät öljypuuta, oljyä. Jättäkäämme kuitenkin väittelyt oppineiden asiaksi ja katsokaamme, mitä me tästä voimme Raamatun näkökulmasta oppia.
Kun sanomme Kyrie eleison, voimme tyytyä siihen merkitykseen, että siinä vain yleisesti vedotaan Jumalan armoon. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan meitä tyydytä, koska emme voi sisällyttää koko elämäämme sanoihin “Herra armahda”, ja sitä paitsi nuo sanat eivät paljon merkitse tavallisessa kielenkäytössämme. Mutta jos ajattelet öljypuuta ja sen merkitystä sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa, voit nähdä kaiken seuraavan: Ensimmäisen kerran öljypuusta on puhetta vedenpaisumuksen jälkeen, jolloin kyyhkynen kantaa öljypuun oksan Nooalle. (Oliko kysymyksessä kenties sama kyyhkynen, joka laskeutui Kristuksen ylle hänen kasteensa päivänä?) Tämä öljypuun oksa merkitsi, että Jumalan vihä oli päättynyt, että Jumala oli antanut kaiken anteeksi, että uusi aika ja uudet mahdollisuudet ovat edessäpäin.
Tämä on ensimmäinen tilanne. Emme voi kutenkaan aina kulkea tätä tietä, sillä aina ei riitä se, että on aikaa ja uusia mahdollisuuksia avoinna. Sydämemme voi olla sairas, tahtomme voi olla murtunut, voimme olla voimattomia henkisesti tai ruumiillisesti. Silloin emme erota tätä polkua tai emme ainakaan kykene kulkemaan sitä. Tarvitsemme parannusta. Muistakaamme siis öljyä, jota laupias samarialainen vuodatti ryövärien käsiin joutuneen miehen haavoihin. Jumalan parantava voima antaa meille mahdollisuuden käyttää hyödyksemme hänen vihansa lakkaamista, hänen anteeksiantonsa lahjaa, samoin ajan ja paikan ja ikuisuuden lahjaa.
Toinen kuva liittyy siihen voiteluun, joka toimitetaan Israelin kansa keskuudessa papeille ja kuninkaille, jotka Israelissa oli kutsuttu seisomaan Jumalan ja ihmisten maailman välillä, Jumalan tahdon yksiselitteisyyden ja johdonmukaisuuden sekä ihmisten maailman erisuuntaisuuksien ja ristiriitojen välillä, puhumattakaan ihmisten maailmaan sisältyvistä jännityksistä ja vastakohtaisuuksista. Kyetäkseen seisomaan siinä, ihminen tarvitsee enemmän kuin inhimillistä kykyä, hän tarvitsee jumalallisen lahjan. Tätä tarkoitti papeille ja kuninkaille toimitettu voitelu.
Mutta Uudessa Testamentissa me kaikki olemme pappeja, kuninkaita, ja meidän kutsumuksemme ihmisinä ja kristittyinä menee yli sen, mihin ihminen yltää. Meidät on kutsuttu tulemaan Kristuksen ruumiin eläviksi jäseniksi, puhtaiksi ja arvokkaiksi Pyhän Hengen temppeleiksi, ja osallistumaan jumalalliseen luontoon. Kaikki tämä ylittää inhimilliset kykymme, ja kuitenkin meidän on oltava täydesti ihmisiä, ja täyden ihmisyyden kristitty näkee lihaksi tulleessa Jumalan Pojassa. Kyetäksemme tähän me tarvitsemme armoa ja Jumalan apua. Kaikki tämä osoitetaan meille saman kuvan välityksellä.Tätä yksinkertaista periaatetta me voimme soveltaa, siihen tarvitaan vain Raamattu, sanakirja ja hieman ajattelua. Jos ajattelemme muitakin rukouksessa käyttämiämme sanoja yhtä yksinkertaisesti ja suoraviivaisesti, niiden älyllinen merkityskasvaa huomattavasti rikkaammakasi. Voisimme kiinnittää enemmän huomiota siihen mitä sanomme, eikä rukouksemme jäisi vain tyhjiksi sanoiksi, vertauskuviksi sellaisista asioista, jotka ovat menettäneet merkityksensä. Silloin me ensiksi ajattelisimme omaa tilannettamme ja vasta sitten sanoisimme: “Kyrie eleison, Herra, armahda minua, Herra osoita minulle laupeutesi, vuodata rakkauttasi ja hyvyyttäsi minuun.”
Anthony Bloom: Rukouskoulu, Hämeen kirjapaino Oy, Tampere 2018, s.70-72
1 tykkäys
Tällainen kääntymiskertomus tuli jossain vastaan. Entinen ortodoksiapologeetta Gideon Lazar Yhdysvalloista liittyi katoliseen kirkkoon.
2 tykkäystä
Kiitos tuosta, kommentteja kannattaa tuosta kirjoituksesta lukea, ne tuovat myös näkökulmia asiaan.
Fatima 
Marian kehotuksesta rukoillaan kaikkien sielujen ja varsinkin niiden sielujen, joiden puolesta ei jo rukoilla.
Ja asiasta kukkaruukkuun, minä en todella osaa sanoa kuka on enemmän oikeassa tai väärässä, katolilaiset vai ortodoksit, koptit, maroniitat, tuomaskristityt…kiinnostavaa silti lukea muiden havaintoja asiasta.
Itse seuraan opetusta kaikilta niiltä kirkoilta joilla on jokin “vanhoista liturgian muodoista” käytössä. (Ymmärrän että käyttämäni termi on vähintäänkin kiistanalainen, mutta sen sanoin minkä sanoin jne.) Minulle opillisilla kysymyksillä ei ole niin väliä, ne ovat inhimillistä kinastelua, toivottavasti liturgia säilyy autenttisena mahdollisimman pitkään. Vaikka enhän minä voi sen autenttisuudesta olla varma, mutta sitä kuitenkin seuraan, se on paras opetus ikinä.
1 tykkäys
Ihan samaa mieltä!
Selailin kursorisesti läpi. Oli siellä melko erikoisia tulkintoja - joista osa oli tyystin vääriä. On todella harmillista, että tyyppi, jonka ymmärrys ort. teologiasta on jäänyt puolitiehen, on toiminut “apologeettana” - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Kirjoitelman alkupuoli keskittyy lähinnä ihmisten ja ihmisryhmien kritisoimiseen. Minusta se kritiikki meni tyystin ohi sektorista. Aivan kuin se olisi ortodoksisuuden vika, jos esim. Moskovan patriarkaatin nykyinen johto toimii niin kuin toimii. Sitä paitsi niitä ongelmallisia ryhmittymiä löytyy kyllä room.-kat. kirkon sisältäkin, kuten nyt vaikkapa ne neokatekumenaalit. Kaikenlainen hajaannus on tietysti surullista, mutta ei hän pääse hajaannusta pakoon missään - kaikki me joudumme kohtaamaan sen.
Mysteereistä, sakramenteista ja liturgiasta puhuessaan kirjoittaja oli minusta heikoilla, ja oli osin ymmärtänyt ortodoksisen opin väärin. Muutamista kohdista huokui se, että hän ei tuntenut syvällisesti kirkkoisien opetuksia vaikka ehkä olikin lukenut heidän tuotantoaan englanninkielisinä käännöksinä. Mitä enemmän aihe liittyy dogmatiikkaan, sitä tarkempi on oltava sen suhteen, että ymmärtää kreikkalaiset termit ja niiden taustalla olevan ajattelun oikein. Minusta hän kuvasi ortodoksista oppia kasteesta ja ehtoollisesta osin virheellisesti - ja sitten nuiji sen. Hän on kuitenkin valintansa tehnyt, joten olisi hyödytöntä lähteä väittelemään asiasta. Tämä vain vahvisti aiemmin toteamani näkemyksen: en usko mihinkään, mikä liittyy kirkkoon ja uskontoon ja tulee Amerikasta.
Lopussa huomasin, että yksi aspekti kirjoituksesta jäi tyystin puuttumaan: askeesi.
1 tykkäys
Tämä hämmensi minua eniten. Mitä tarkoittaa apologeetta? Keskustelua Internetin keskustelufoorumeilla?
Ymmärrän sinänsä kyllä ratkaisun noilla argumenteilla, joskin olen toki väkevästi eri mieltä, mutta ei tuo tosiaan kovin syvällinen esitys ollut.
Sitaatti the obvious conclusion, if Fatima is true then Catholicism is true
Kävin Fatimassa jonkin aikaa sitten kun se sattui matkan varrelle. Paikka teki kyllä suuren vaikutuksen minuun, mutta en silti vielä vetäissyt tuollaista johtopäätöstä.
Luin tekstin ja kaikki kommentit. Pidän itse tapana sitä, että kun on joku kiinnostava kiistakysymys, niin etsin siitä ääripäät tai parhaat ja pahimmat mahdolliset argumentit molempien näkökulmien puolesta. Sitten alan miettimään, että miten todennäköisiä mitkäkin näkemykset ovat, tai mistä “katvealueesta” todennäköisesti voi vielä löytyä jotain, mikä tekee jonkin käänteen kokonaisuuden kannalta.
Fátiman puolesta pitää sanoa, että jos se ennusti “ylhäältä alkavan luopumuksen”, niin Vatikaani II ja sen ympärillä tapahtuneet asiat mielestäni sopivat siihen liiankin hyvin. Olen jo kerran, innokkaana kalvinistisena fundiksena yli kymmenen vuotta sitten, tutustunut Fátiman ilmestykseen siitä näkökulmasta, että kyseessä olisi demoninen huijaus. Silloin en tosin välittänyt mitään viestien merkityksestä Katoliselle kirkolle—jos niitä kyseinen sivusto edes käsitteli.
Silloin vahvin tai painokkain argumentti muistaakseni oli, että jos kyseessä olisi oikeasti Jumalan äiti, joka olisi armollinen ja rakastava, niin ei olisi mahdollista, että silloin näytettäisi pienille lapsille näkyjä kiirastulesta ja helvetistä. Mitä aurinkoihmeen ortodoksien taholta saamaan kritiikkiin tulee, niin jos koko ilmestys olisi petosta, niin mikä sen petoksen substanssi olisi? Mitä väärää katolilainen uskoo, jos uskoo Fátimaan ja etenkin paloina siellä täällä vuodettuun kolmanteen salaisuuteen?
Minulta on ortodoksien jutut käytännön tasolla vielä tutustumatta. Oma summittainen kantani on edelleen se, että ihmiskunnan historia on, hyvässä ja pahassa, tapahtunut RKK:n kautta, eivätkä idän ortodoksiset kirkot ole vastaavalla tavalla vaikuttaneet asioihin. Tämä ajatus tulee Voegelinilta. Muuten en ole ottanut mitään näkökulmaa siihen, että kenen pitäisi loikkia mihinkin suuntaan. Eli en ilahdu enkä harmistu näistä. Rooman ja idän kirkot tekevät maaleja toistensa hyväksi kuitenkin jatkuvasti.
Yllätyin siitä, että ortodoksinen blogosfääri on varsin kireä ja ehdoton kannanotoissaan. Toisaalta olisin kaivannut asioiden selittämistä auki. Nyt näyttää siltä, että kun on tarpeeksi taitava, niin voi käydä teologista debaattia hakkaamalla muita osallistujia kirkkoisien ja kirkolliskokousten nimillä. Ja vähän menee sekaisin se, että a) onko asia totta sinänsä, vai b) onko se totta koska siihen on historiassa päädytty tietyn henkilön tai instanssin toimesta tai tietynlaisten vaiheiden kautta.
Toisaalta muistan, että myös evankelisuudessa ja etenkin kalvinismissa on omat äärimmäiset ajattelijansa ja heillä ehdottomat pykälänsä, mistä kiinni pitämällä ajattelevat, että on mahdollista lausua varma mielipide ihan mihin tahansa. Se vain, että protestanttisten fundisten argumenteista pääsee nopeasti pohjalle ja niissä ei ole välttämättä mitään filosofista. Monesti vain se, että uskotaan ehdottomasti Raamattuun. Eli siihen, miten kyseinen henkilö lukee lempikäännöstään sanasta sanaan oman elämänkokemuksensa ja sattumalta kohtaamiensa maallikkosaarnaajien kootun inspiraation valossa. Tähän verrattuna olen hyvin tietoinen, että näiden jyrkkienkin ortodoksien jyrkkyyden takana on nyansseja ja argumentteja, joita joutuisin oikeasti miettimään.
Se pitää kuitenkin mainita, että Voegelinin kirjoissa—vähemmän Order and Historyn kahdessa viimeisessä osassa, mutta varmasti eniten pelkästään kyseiseen aiheeseen keskittyvässä Anamnesiksessa—on geneerinen teoria siitä, että millä tavalla ihmisen tietoisuus toimii suhteessaan todellisuuteen. Ja millä tavalla eri kulttuurien kehitysvaiheet ovat kollektiivisesti ilmentäneet tätä. Esimerkiksi sellainen juttu, että uskonto on alkuperäisessä merkityksessään tapa tallettaa tai säilyttää filosofinen ymmärrys todellisuudesta. Tai tarjota sellainen alusta, mistä se filosofinen ymmärrys voi kokemuksen tai eletyn elämän kautta nousta yksilön kohdalla aina uudelleen.
Tämä siis tarkoittaa sitä, että mitä ikinä kuka tahansa uskoo, tai mitä ikinä käsitteitä hän käyttää, niin se itse asia ei ole niissä käytetyissä sanoissa sinänsä. En nyt ole ihan selvillä, että mikä Palamaksen ja Akvinolaisen ajatusten keskinäinen suhde on. Kerran luulin jo selvittäneeni sen, mutta nyt olen unohtanut. Silti olen lähes varma siitä, että on mahdollista selkeästi ilmaista, missä kohdassa tai millä tavalla ne eroavat sisällöltään. Ja sellainen henkilö, joka ei tällaista ilmaisua yritä, vaan julistaa ainoastaan, että hän sanoo sen parhaiten ja muut eivät tiedä mitään, ei sillä tietenkään hyödytä ketään.
Protestanttiseen uskoon kuuluu hyvin vähän suoraan teologiasta nousevaa praxista. Tämä on toisin ilmaistuna se sama, mitä evankeliset ja muut maallikot tarkoittavat sanoessaan, että heillä on usko, ei mikään uskonto. Tämä liittyy siihen, että se jättää luodun todellisuuden ja ihmisen luotuisuuden ymmärtämisen empiristeille ja positivisteille (eli sekulaareille filosofeille ja tiedemiehille), eikä itse sisällä mitään filosofista ulottuvuutta. Siinä joidenkin ortodoksien asenteessa on, tämän vastakohtana, siis paljon totta, että jokaista oppia tai uskon totuutta ei ole järkevää, eikä aina edes mahdollista selittää mekaanisesti auki. Mutta samaan aikaan pitää paikkansa, että ne, jotka ovat praxiksessa sisällä, ymmärtävät enemmän sanoistakin, kuin ne, jotka eivät ole. Josta johtuu ajatukseni, että ehkä he luovuttavat liian aikaisin.
Katolisella puolella on omat äkkiväärät hörhönsä. En laittaisi mitään painoa muutamalle hepulle siellä täällä, jotka ovat julistaneet itsensä paaviksi ja viisikymmentä kaveriaan siksi todelliseksi, ainoaksi ja jäljellä olevaksi katoliseksi kirkoksi. Vaikka toki heidänkin väitteensä ja päättelynsä voi tutkia. Kun taas varsinaisista sedevakantisteista ajattelen, että heillä voi olla hyviä argumentteja, vaikka heidän teoriansa kokonaisuudessaan olisikin—ja mielestäni onkin—väärä. Sitä kautta suurin vahinko, mitä he tekevät, ei välttämättä ole se, että he käännyttävät joitain irrallisia sieluja äärimmäiselle linjalleen. Vaan se, että heidän toimintansa saattaa huonoon valoon joitain sinänsä perusteltuja argumentteja, asenteita, kritiikin aiheita ja näkökulmia.
Asioita pitää kuitenkin osata ajatella riittävän laajasti:
Sen vuoksi, vaikka ei salaliitoista sinänsä mitään perustaisi tai välittäisi, niin niihin liittyy ainakin kolme hyödyllistä käsitettä. Yksi on limited hangout. Eli jos olet tehnyt jotain kiellettyä, niin paljasta rikoksistasi pieni osa. Selitä kuitenkin se paljastus siten, että olet tehnyt aivan kaiken muun oikein. Tai tee vaikka ylimääräinen rikos ja pyri ruokkimaan debaattia siitä, että teitkö a) tämän ylimääräisen rikoksen, josta on selkeät todisteet, vai b) teitkö sen suuremman rikoksen, joka on pelkkä todistamaton väite? Jos asian polarisoi sopivasti, niin ääntään ei saa kukaan kuuluviin, joka yrittää sanoa, että c) ehkä olet tehnyt ne molemmat. Tai miten ikävä tyyppi pitää olla, että jaksaa “hyökätä” sellaista vastaan, joka on jo “tunnustanut” jotain?
Toinen on fake opposition. Jos edustaa jotain kantaa jossain kulttuurisodassa, niin kannattaa aina tapella sellaisen vastustajan kanssa, joka on lähes kaikesta samaa mieltä, mutta jostain merkityksettömästä asiasta eri mieltä. Jos tällaista vastustajaa ei ole, niin oma firma tai puolue kannattaa vaikka jakaa kahteen osastoon, jotka edustavat näitä lähes samoja mielipiteitä. Sitten tahallaan “käydä debaattia” itsensä kanssa ja antaa yleisön ottaa puolia. Siinä saa ehkä skitsofrenian, mutta samalla voi hallita koko pelikenttää.
Edellinen on sukua sille, että kun halutaan edustaa jotain kantaa, mutta ei haluta vastata perusteltuihin, eriäviin näkökulmiin, niin esitetään ne vaikka sillä tavalla, että koska itse edustetaan kaikkea kivaa, niin eri mieltä olevan täytyy tietenkin edustaa kaikkea kurjaa. Opillinen leväperäisyys = rakkautta, joka vetää puoleensa, eli opillinen selkeys = ahdasta synkistelyä, joka karkottaa ihmiset.
Kolmas on blackwash. Jos on joku näkökulma, jonka kannalle et halua kenenkään kallistuvan, niin laita joku erikoinen, karismaattinen, kiistanalainen, epämiellyttävä tai muuten vain huomion keräämiseen kelpaava taho edustamaan sitä. Tai etenkin joku taho, jonka myöhemmin “paljastat” jotenkin ikävästi. Tai johon assosioit jotain lasten korviin tai sivistyneen ihmisen ajatteluun sopimattomia näkökulmia. Esimerkiksi David Irwing saattaa hyvinkin tuoda vaaratta esille paljon sellaista historiallista, sinänsä täysin totta aineistoa, joka on kuitenkin tarkoitus haudata sillä, että hänelle annetaan vapaasti muodostua epäilyttävä maine.
Esimerkiksi Jordan Peterson toimii käytännössä, tiettyjen näkökulmien kannalta, sekä limited hangoutina, fake oppositionina että blackwashina. Minkä tahansa salajuonen tai vallankaappauksen kannalta parhaita “vastustajia” ovat sellaiset, jotka vastustavat joko hyvin vähän—ettei heistä ole oikeasti vaaraa—tai aivan liikaa—jolloin hyvin harva haluaa heihin liittymällä leimautua tai marginalisoitua.
Paavin asema on sellainen, että jos jonkin kaiken tarvittavan tiedon sisältävän opetuksen pohjalta siitä tekisi muistiinpanot, niin lopputulos ei olisi pitkä eikä vaikeasti ymmärrettävä. Samalla kuitenkin joutuisi käsittämään, että hirveän moni “business as usual” katolilainen ei oikeasti ole asiasta perillä yhtään.
Jos paavi käskee hyppäämään kaivoon, niin 1) sinun ei pidä hypätä, mutta 2) hän on edelleen paavi. Samalla pätee, että paavi ei voi tehdä kaivoon hyppäämisestä mitään kirkon uutta dogmia, koska 1) sen tehdäkseen hänen pitäisi erikseen lausua, että on juuri silloin tekemässä dogmia. Samaan aikaan, jos 2) kirkolliskokoukset, edeltävät paavit tai se, mihin kirkko on aina uskonut, on sillä kannalla, että kaivoon ei pidä hyppiä, niin paavi tulee silti ja joka tapauksessa vain puhuneeksi omiaan.
Tarkoittaa, että paavi voi olla materiaalisesti harhaoppinen, ja silloin häntä vaan ollaan kuuntelematta niissä asioissa, missä tämä ilmenee. Tämä on täysin eri asia kuin se, että joku toteaa paavin olevan muodollisesti, siis myös tarkoituksella, virallisesti ja juridisesti harhaoppinen. En edes tiedä, kenen asia muodollisen harhaopin toteaminen on. Yleensä kai seuraavien paavien. Mutta materiaalisen harhaopin saa jokainen todeta itse. On oikeastaan jokaisen katolilaisen velvollisuus olla perillä siitä, mitä 1) kirkolliskokoukset, 2) aikaisemmat paavit ja 3) koko kirkon yhteinen usko on asiasta sanonut. Yleensä tämä ei ole edes vaikeaa. Paljon vaikeampaa on yleensäkin oppia tiedostamaan, että kirkon historiassa on ollut parempia paaveja ja huonompia paaveja. Ja ihmisistä on tullut muutenkin laiskoja.
Tai sitten on aivan päinvastoin: Ennen vuotta 1958 tavallisen ihmisen ei tarvinnut tietää näitä, koska hierarkian jäsenet keskimäärin tiesivät ja opetus oli sen mukaista. Mutta koska Vatikaani II:sta alkoi opillinen villi länsi, täytyy jokaisen maallikonkin olla selviytyäkseen suunnilleen teologian tohtori.
Jos paavi sanoo, että hänen mielestään kommunismi, vapaa seksi ja universalismi ovat hienoja asioita, niin se on käsittääkseni vain yksityinen mielipide. Jos paavi julkaisee kiertokirjeen, jossa sanoo saman, niin se on käsittääkseni materiaalinen harhaoppi. Ihmisten on tarkoitus purra hammasta tai pyöritellä silmiään ja toivoa, että historia hoitaa. Mikään titteli ei ole tae siitä, että kaikki muumit olisivat laaksossa. Samalla tietenkin kaikkien muiden pitää olla opettamatta eteenpäin kyseistä harhaoppista käsitystä. Eikä varsinkaan ajatella, että mikä tahansa jööti, mikä sieltä tulee, on siitä eteenpäin kirkon uusi oppi tai ainakin kumartaen kunnioitettava.
Jos taas paavi sanoo, että vaikka edeltävät kirkolliskokoukset ja paavit ovat opettaneet näitä vastaan, ynnä kirkko on kaikkina aikoina uskonut näitä vastaan, niin minä sanon, että kirkon tulisi olla tästä hetkestä eteenpäin näiden puolesta, niin se on muodollinen harhaoppi. Eli silloin paavi itse tietoisesti ilmoittautuu harhassa olevaksi, ja myös käsittääkseni lakkaa juridisesti olemasta paavi. Siinä vaiheessa oikea paavi ei välttämättä ole mikään kavereidensa äänestämä random munkki Amerikasta, mutta joku muu se on kuitenkin.
Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II on, kehotuskirjeen Catechesi Tradenae kohdassa 32, edeltäjiensä ja kirkon historiallisen uskon perusteella, aivan tavallinen harhaoppinen. Tällaisiin ei sisälly mitään uskomisen tai noudattamisen velvoitetta. Ennemmin päinvastoin on velvollisuus ilmaista julkisesti, että nyt ei mennyt kohdalleen. Tämä on ihan kirkon opin ja aikaisempien paavien ohjeiden mukaan näin, eli minä en nyt tee mitään skismaa enkä kapinaa mihinkään suuntaan.
Harhaoppi, skisma, erehdys ja tottelemattomuus ovat keskenään eri asioita. Skisma tarkoittaa itsensä erottamista kirkon vallan alta. Mutta kuten edellä todettu, paavin ajatteleminen ja jopa julkinen kritisoiminen materiaalisesti harhaoppiseksi (eli että paavi henkilönä ei ole harhaoppinen, eikä varsinkaan tarkoituksella, vaan että jokin kohta tuotetussa tekstissä on harhaoppinen) edeltäjien, kirkon uskon tai kirkolliskokousten päätösten nojalla ei tarkoita skismaa. Jos taas joku sanoo, että ei aio nykyistä paavia noteerata virassaan olevana henkilönä ollenkaan, niin se tarkoittaa skismaa.
Jos käsky on laiton, niin sitä ei pidä totella. Käskyn toteaminen laittomaksi ei silti millään tavalla kiistä sitä, että käskyn antaja on edelleen asemassa, josta se on annettu.
Harhaoppisuus (materiaalisessa mielessä) on sitä, että kiistää jonkin asian tai epäilee jotain asiaa, minkä kirkko on julistanut olevan jollain tavalla. Siitä tulee muodollinen mikäli asian lisäksi kiistetään kirkon (kokonaisuuden, tradition ja historian) auktoriteetti eli oikeus ilmoittaa totuus asiassa. Kyse taas ei ole harhaopista, vaan erehdyksestä, jos henkilö ei ole käsittänyt kirkon opetusta asiasta. Tai on käsittänyt sen väärin. Erehdys muuttuu harhaopiksi siinä vaiheessa kun henkilö ilmoittaa, että ei ole kiinnostunut olemaan selvillä asiasta. Tai papin, piispan tai paavin tapauksessa silloin, jos henkilön selvästi pitäisi olla selvillä kyseisestä asiasta.
Modernismi saattaa olla kaikkien harhojen synteesi juuri tuossa merkityksessä, että siinä yksilö varaa itselleen lähtökohtaisesti oikeuden valikoida uskomansa asiat. Se ei kuitenkaan ole harhoista viimeinen, vaan siitä muutamankin eri tasolla toimivan syyn seurauksena nousee se, että paavia aletaan kunnioittaa henkilönä aivan liioitellulla tavalla. Tämä ei johdu siitä, että paavia kunnioitettaisi hänen sanomiensa tai hänen opettamiensa asioiden johdosta. Vaan siksi, että paavista on tullut tämän valikoimisen, relativismin, ihmislähtöisyyden ja harhassa pysymisen takuumies, eräänlainen kaikkia hereetikkoja yhdistävä arkkihereetikko. Suuret väkijoukot näkevät paavissa oman valikoivan eli hereettisen mielenlaatunsa henkilöitymän ja siksi rakastavat häntä.
Viimeisenä todettava, että siunattu paavi Pius IX, joka julisti alkuperäisen dogmin paavin erehtymättömyydestä, on tähän sotkuun sisällöllisesti syytön. Väitteisiin, että pyhä paavi Pius X olisi ensimmäisenä korostanut paavin roolia, voi esittää montakin vastalausetta. Mutta ei nyt.
1 tykkäys
Ortodoksit ovat kyllä pääsääntöisesti melkoisia fundiksia, mutta ei varmaan ole kauhean yllättävää, että joku on kiukkuinen internetissä. Vastaavasti kun itse olen selaillut katolista internetiä, niin sielläkin ollaan melkoisen äkkivääriä. Mitä en toki laske mitenkään negatiiviseksi määreeksi.
2 tykkäystä
Ainakin filioque-kohdassa suunnilleen kaikki pielessä tuolla kirjoittajalla (lähtien siitä, että filioque olisi lisätty areiolaisua vastaan, se on pikemminkin priscilliaanista harhaoppia vastaan, joka oli jonkinlainen sabellianisuuden jälkeläinen - lähde: J.N.D. Kelly Early Christian Creeds, 360-361; onhan kaikki tarpeellinen areiolaisuutta vastaan sanottu jo paljon aikaisemmin uskontunnustuksessa). Sitaatit tosin ovat oikein.
2 tykkäystä
Kiinnostava referenssi. Kiitos tästä. Kaikkialla muualla, johon olen itse törmännyt, on väitetty sen torppaavan nimenomaan areiolaisuutta.
Gideonille tavallaan hali. Hän näyttää olevan historiallis-kognitiivisesti uskonvarmuutta etsivä ihminen, kristitty. Hän on nyt löytänyt sen vihdoin katolisuudesta, ortodoksian kautta. Kenties hän löytää vielä alkuperäisemmän jostain orientaalista kirkosta. (En sano toki, että orientaalit olisivat mielestäni uskon täyteydessä samalla viivalla kuin oma kirkkoni, mutta ihan varpisti katolista kirkkoa enemmän).
Noh, kuhan Gideon nyt pysyy ainakin klassisen kristillisyyden piirissä. Tämä minusta tärkein.
1 tykkäys
Olen aloittanut katekumeenikurssin, päivittäisessä käytössä on Orologion ja käyn sunnuntaisin liturgioissa.
Iloisuus ja onnellisuus on palannut uskonelämääni. Laulu kirkossa ei ole epävireistä eikä tarvitse kuunnella valitusta siitä mikä messunviettotapa ja mitkä liturgiset vaatteet ovat parempia kuin toiset. Seurakunnasta löytyi jopa kaveri joka pitää laillani Thomas Mertonin kirjasta The New Man. Tämä viimeinen yksityiskohta oli aika uskomatonta ja odottamatonta.
6 tykkäystä
Mielenkiintoista, miten päädyit tähän ratkaisuun? Mikä on sisäinen kokemusmaailma tässä prosessissa.
Edellä kirjoitettu on prosessini sisäinen kokemusmaailma.
Lisäksi seurakunta jossa nykyään käyn on se, mihin isäni kuului liittyessään ortodoksiseen kirkkoon. Kun hän liittyi, minä olin jo aikuinen.
2 tykkäystä
En koe, että olisin koskaan varsinaisesti valinnut kirkkokuntaani. Olen luterilainen, koska siihen minut lapsena kastettiin.
Tuttaviini kuuluu muihinkin kirkkokuntiin kuuluvia ja vaikka minua on joskus houkuteltu näihin (lähinnä ns. vapaisiin suuntiin), en ole kokenut tarvetta lähteä niihin mukaan.
Sinänsä olen ollut kiinnostunut muistakin kirkkokunnista - ehkä eniten ortodokseista - mutta kiinnostukseni on ilmennyt lähinnä muiden kirkkokuntien palvelusten radioinneista, televisioinneista jne. Pitkään jouluperinteisiini kuului tv-lähetys Vatikaanin jouluyön palveluksista. Jokin siinä kiehtoi. Sama juttu ortodoksien pääsiäisyön palvelusten kanssa.
Olin kerran Valamon luostarissa, mutta se oli keskikesällä ja porukkaa oli aivan valtavasti. Ravintola ja myymälä pursusivat turisteja, joihin itsekin tietysti lukeuduin. Kokemus ei ollut kovin houkutteleva verrattuna siihen mielikuvaan, mikä minulla ortodoksisuudesta oli.
Eräät lapsuuteni parhaat ystävät taas olivat helluntalaisia. He pyysivät jokusen kerran minut mukaan seurakuntansa tilaisuuksiin, mutta luulen, että aloite tuli alunperin heidän vanhemmiltaan, ei niinkään kavereiltani itsestään. No, kävin katsomassa, mistä oli kyse, mutta siihen se jäi.
Myös tunsin yhden jehovantodistajalapsen, mutta minkäänlaista houkuttelua heidän seurakuntansa touhuihin en muista kertaakaan saaneeni. Jehovalaisilla on käännytysintoisten maine, mutta itse en kaverini perheessä nähnyt jälkeäkään moisesta. Ehkä se johtui siitä, että perheen äiti oli se jehovalainen, mutta isä ei ollut asiasta ollenkaan kiinnostunut. Kaverini joskus laimeasti ehdotti “konventtiin” lähtöä, mutta vaikutti suorastaan helpottuneelta, kun en lähtenyt. Häntä kiusattiin koulussa jehovalaisuudestaan.
Mutta takaisin luterilaisuuteen.
Nykyään on paljon kiistaa siitä, että luterilaisuus on jotain muuta, kun se oli “vanhoina hyvinä aikoina”. Jos itseltäni kysyttäisiin, mikä on se luterilaisuus, jota kaipaan, ilman muuta vastaisin, että se olisi se lapsuuteni luterilaisuus. Tämä oli kauan ennen naispappeuden tuloa.
Mutta kun koitan rehellisesti muistella lapsuuteni luterilaisuutta, niin kyse olisi ennen muuta tunnelmasta eli nostalgisista muistoista. Sen sijaan minulla ei ollut juuri mitään tuntumaa jumalanpalvelusten sisältöön, siihen, mitä niissä tapahtui. Enkä puhu jostain viisivuotiaan kokemuksista, vaan vielä pitkälti rippikoulun jälkeen olin aika ulalla jumalanpalveluksen sisällöstä.
Tässä on tietty paradoksi: kaipaan jotain, jota en edes tuolloin ymmärtänyt. Hyvin paljon myöhemmin olen koittanut ymmärtää, mitä se on, että olen luterilainen, mutta tehtävä ei ole helppo. Ei vieläkään.
Mutta käyn jumalanpalveluksissa, luen jotain, mikä vastaa ymmärrykseni tasoa ja ehkä joskus vielä ymmärrän, mistä on kyse.
Osuin kerran kuulemaan radiosta tai jostain erään ortodoksi(?)munkin haastattelua. Hän sanoi jotenkin niin, että vasta seitsemän vuoden jälkeen - oltuaan siis munkki - hän alkoi ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kyse.
5 tykkäystä