Ei tarvitse. Kirkko valitsee sinut.
Minusta tämä on ihan hyvä asenne. Dogmatiikka ja kirkkopolitiikka tuottaa vain turhaa murhetta ja päänvaivaa. Kirkossa ei ylipäätään pääsääntöisesti tarvitse muuttaa mitään.
Tämä on kyllä valitettavasti kaunista sanahelinää eikä todellista elämää. Juuri niitä kliseisiä lausahduksia joita toistellaan.
Minua ei mikään kirkko ole tullut kotoa potkimaan heidän tilaisuuksiinsa.
2 tykkäystä
En voi tietysti puhua muiden kokemuksista, mutta itselläni on tällainen kokemus.
1 tykkäys
Sama täällä, kehut eivät vakuuta. Ja varmasti on paljon niitä kristittyjä, jotka ainakin ajattelevat:
mutta he ovat ehkä niitä maan hiljaisia, eivät dogmaattisesti suuntautuneita. Ja heitä on monissa eri kirkkokunnissa, jolloin sen perusteella oman kirkkokunnan valitseminen ei ole yhtään helpompaa. Sorry!
Mutta aina se koskettaa enemmän, että jollakin on viisautta tai rakkautta tai kokemusta tai whatever kehua toisia ryhmiä tai kirkkoja, ei aina omaansa.
Ajattelen nykyään, että meidän olisi annettava jokaiselle joka uskontunnustukseen yhtyy, yhtä suuri kristityn “ruutu”.
Se merkitsee myös, että nekin jotka ovat erittäin vakuuttuneita ainoassa oikeassa kirkossa olemisestaan, ovat kunnioituksen arvoisia veljiä ja sisaria. Samoin ne, jotka ovat epävarmoja kuulumisestaan johonkin, tai jotka kokevat joutuneensa nykyiseen ruutuunsa perinteen tai ympäristön sanelemina, ei “valinnallaan”.
Se ei merkitse sitä, että kaikki olisi yhdentekevää. Ei perinteiden heittämistä romukoppaan jonkun “Jeesus riittää” -hokeman tieltä.
Se merkitsee uskomista siihen, että olemme totuuden etsijöitä, emme sen omistajia. Ja että jotkut kokevat olevansa enemmän matkalla, toiset enemmän perillä. Jumala yksin lopulta tietää ja ehkä aikojen lopulla ratkeaa paljon arvoituksia ja vaikeita kysymyksiä.
Joidenkin ihmisten osa on olla dogmaattisia, ja sillä on varmasti merkitys kokonaisuudessa. Mutta kaikilla ei ole mitään eväitä siihen, eikä kaikkia tulisi opettaa olemaan sellaisissa rooleissa.
Lopulta usko Jumalaan tulee koetukselle arjessa, siinä miten Jumala armossaan meitä puhuttelee ja auttaa monissa elämän kysymyksissä ja käännekohdissa. Jumala on lähellä, kipeän lähellä, kun perimmäiset kysymykset koskettavat meidän omaa elämäämme.
Kirkkokunnasta riippumatta jokaisella on se oma usko ja oma suhde elämänsä Herraan. Ehkä on viisautta pysyä paikallaan kaikista omista ja toisten vajavuuksista huolimatta. Ellei sitten tule sellainen umpikuja, tai toisaalta kirkas vastaus etsintään, joka ohjaa jostain pois ja jonnekin toisaalle.
Näin uskon tänään, huomisen tietää Herra.
3 tykkäystä
Samalla on kuitenkin hyvä huomioida, että tällainen ns. maan hiljaisten positio on silti aika jykevä dogmaattinen kannanotto, joka vaatii taakseen yhtälailla perusteluita kuin enemmän omaa pesää popittava positio.
1 tykkäys
Toisia ei tietenkään pitäisi tarkastella, ainakaan vertaillakseen itseä ja toisia. Mutta tuleehan sitä jonkun verran verrattua. Yleensä kristityt näyttävät olevan sellaisia että he keskittyvät käymään yhden ja saman organisaation toiminnassa.
Itselleni ei ole vielä sellaista tilannetta siunaantunut (poislukien tietysti luostarissa vietetty aika, sieltä ei juuri voinut lähteä osallistumaan toisen lafkan toimintaan).
Tälläkin hetkellä osallistumiseni jakaantuu useaan paikkaan, sillä kaikenlaista kaipaamaani toimintaa ei löydy yhdestä osoitteesta.
Osallistun sosiaalisiin tapahtumiin (päiväkahvitapaamiset), hartaustilaisuuksiin (vapaamuotoisemmat hartaudet, sekä liturgiset hartaudet), opetustilaisuuksiin ja luennoille ja liturgisiin viettoihin. Ja nämä ovat vähintään kolmen eri organisaation järjestämiä.
Eikä minulla ole mitään syytä keskittyä vain yhden organisaation järjestämiin tilaisuuksiin koska kaikki tämä toiminta rikastuttaa elämääni.
Joskus on vaan kurjaa kun törmää siihen ilmiöön että monissa paikoissa osallistujat ovat niitä yhdessä paikassa kävijöitä, ja vaikka yrittää väistää omaa kehua ja toisten haukkumista, siihen törmää kaikkialla.
Mormonit kyllä saattavat tulla. Heidän käyntiään on joku pitänyt Jumalan kutsuna, joka johti mormoniksi kääntymiseen.
Jeesus sanoo: “Minä olen tie, totuus ja elämä”, eikö siinä sitten ole sitä totuutta? Eihän näitä asioita tarvitse itse keksiä ja oman kurjan järkiparan kanssa mietiskellä. Pitää tyytyä yksininkertaisuuden laaksoon ja siellä yksinkertainen voi uskoa Totuuteen, ei tarvitse etsiskellä enää. Korskea mieli taas ei tähän tyydy, vaan etsii ja heittää löytämänsä aarteet ja päärlyt pois, koska hän on ylpeä siitä, ettei hänellä ole totuutta, vaan hän on rehellinen etsijä.
Tässä on nyt aiheena kirkkokunnan valitseminen ja ajankohtaisena kysymyksenä edellä oleva Plautillan huoli siitä miten kaikkialla kehutaan omaa pesää ja moititaan muita.
En tarkoita sitä, että pitäisi ylpeillä etsimisestään. Eikä puhe ollut esim. sellaisesta epävarmuudesta, että onko Jumalan sanaan luottamista tms.
Kun Jeesus sanoo noin, se on evankeliumia kaikille. Jeesus todellakin kutsuu totuuteen, elämään ja tielle Isän luokse, kun hän kutsuu meitä luokseen.
Tämä tuskin kuitenkaan tarkoittaa, että esim. Suomen evankelisluterilainen kirkko on ainoa oikea kirkko tai että Katolinen kirkko kaikkine käytäntöineen on aina ja ehdottomasti oikeassa?
Totuuden “omistaminen”, johon viittasin, on monille kristityille sellainen harhakuvitelma, jota he eivät itse huomaa. Se on eri asia kuin Jeesuksen tunteminen, tai sen tunnustaminen että Jeesus todellakin on tie, totuus ja elämä.
Ja vielä, kuten edellä kirjoitin, joidenkin tehtävänä on varmasti olla dogmaatikkoja ja vakuuttuneita myös niistä kirkkonsa oikeista opeista ja käytännöistä. Tätä ei kuitenkaan tule vaatia kaikilta.
Etsijänä pysymisellä itse tarkoitan sitä, että haluan tunnustaa Jumalan kaikkiviisauden ja ylivoiman suhteessa meidän ihmisten ymmärrykseen. On hyvä, jos ihminen on vakuuttunut siitä että on valinnut tai tullut valituksi oikeaan kirkkoon ja oikeaan seurakuntaan. Samalla pitää muistaa, että Jumalan sana kehottaa meitä yksimielisyyden ja yhteyden etsimiseen. Että olisimme yhtä, on Jeesuksen oma rukous.
Ja juuri sen myöntäminen että Jeesus on tie, totuus ja elämä on osa sitä nöyrtymistä, jota koetan tässä vajavaisella ilmaisutaidollani nyt toivoa kaikille. Jos inhimilliset heikkoudet näyttävät hämärtävän sen, että olisi jotain varmasti totta ja oikeaa, eikä kaikki olisi pelkkää sumuista harhailua, niin juuri Jeesuksen sanojen mietiskely ja hänen kanssaan seurustelu on oikea lääke!
Teologista tarkkuutta, vääntöäkin pitää olla. En vastusta sellaista ollenkaan. Mutta sen ohella meillä on myös tämä iso perspektiivi. Kaikki olemme vain ihmisiä - ja matkalla. Lopussa Kristus on meitä vastassa, ja on vaikea sanoa miten me sitten näitä lukemattomia kristittyjen välisiä kiistoja ja tulkintaerimielisyyksiä muistamme… Ainakin kaikki entinen on sitten mennyt ja uusi vallitsee.
1 tykkäys
Tarkoitatko nyt sitten, että kun etsimme totuutta - ja puhut kirkkojen opeista - että niitä ei ole löydetty, totuus on ollut tuolla ulkona jo kaksituhatta vuotta, mutta sitä ei vain löydetä, vai että ei ole mitään totuutta löydettäväksi, kaikki on yhtä totta?
Jos sanotaan vaikka, että lapsia saa kastaa ja että lapsia ei saa kastaa, niin kai jompikumpi niistä on totta ja jomminkummin sanovalla on silloin totuus. Jollei totuus ole sitten jotain aivan muuta.
1 tykkäys
Ei kaikki varmasti ole “yhtä totta”. Uskon silti, että parhaimmillaankin meidän kristinuskon harjoittamisemme ja opetuksemme on altista virheille tai ainakin puutteelliselle ymmärtämiselle.
Kaste on hyvä esimerkki. Raamattufundamentalistit, usein vapaita suuntia edustavat, saattavat taistella lapsikastetta vastaan. Luterilaisena kehottaisin tietenkin tutustumaan siihen tulkintaan joka meillä on tästä asiasta, ja pidän sitä ainakin uskottavampana ja perustellumpana. Uskon siis, että olemme oikeassa kastaessamme lapsia, ja olemme ymmärtäneet ainakin hyvin paljon oikein totuudesta siinä asiassa. En kuitenkaan kiistä toisin ajattelevien oikeutta ymmärtää Raamattu näiltä osin toisin. Uskon myös että he ovat kristittyjä ja tässäkin asiassa Jumala lopulta tuomitsee oikein.
Totuuskeskusteluissa helposti sekottuu aito pyrkimys ymmärtää Jumalan tahtoa ja meidän inhimillinen halumme osoittaa ymmärtäneemme sen täsmälleen oikein, ja nujertaa toisin ajattelevat. Siksi esim. netissä kasteesta vääntäminen on todella turhauttavaa.
Minun on nyt vaikea nähdä, miksi se olisi dogmaattinen kannanotto, ellei sitä dogmaattisesti lausuta ja edellytetä että kaikki tulisivat samaan tulokseen.
Tässä on nyt varmaan kysymys siitä, miten ymmärrämme Plautillan viestiä. Itse ajattelen että “emme me kovin hyvin…” merkitsee kokemusta, joka on yhteinen kristityille. Se syntyy mm. siitä murheesta, joka liittyy kristittyjen riitoihin ja ylpeyteen. Sen tarkoitus ei ole vesittää kirkkojen perinteitä ja pyrkimyksiä, vaan tutkistella itseään ja johtaa parannukseen.
Nöyryys suhteessa omaan positioon, ja avarakatseisuus, ei ole samaa kuin relativismi, tai agnostisismi tms. Ihan peruskristillistä, mielestäni.
Jälleen kerran protestanttista ajatusta pirstaloituneen kirkon mukaisesta kirkkokäsityksestä yritetään tyrkyttää jonkinlaisena neutraalina perusasennoitumisena. Tällä kertaa sitä tarjoaa @tortoise, ja esittää sen nöyryytenä. Ikään kuin kyseisen - mielestäni täysin epätoden - kirkkokäsityksen hylkääminen olisi silkkaa ylpeyttä.
Sorry, en osta tuota pirstaloitunutta kirkkokäsitystä, jonka mukaan millään puljulla ei voi olla kristinuskon uskontalletuksen koko täyteyttä ja että totuutta pitää etsiä eri puljujen moninaisuudesta jne. Tällä ei ole mitään tekemistä nöyryyden kanssa. Kyse on vain yhteydestä totuuteen ja sen tuntemisesta. Totuus ei ole väitelauseiden tai käytäntöjen luettelo - totuus on persoona. Siksi sen voi tulla tuntemaan ilman muita puljujakin. En tarvitse luterilaisia tai heidän lukuisia herätysliikkeitään voidakseni tulla tuntemaan esim. sen, mitä Kristus opettaa kirkossaan juuri alkamaisillaan olevasta suuresta paastosta.
1 tykkäys
Jos asuisin paikkakunnalla, jossa on sekä katolinen että ortodoksinen kirkko, kävisin varmaan melko tasapuolisesti molempien järjestämissä tilaisuuksissa. Saattaisinpa vielä poiketa jossain kolmannessakin…
En ole noin kirjoittanut. Moninaisuus on valitettavaa ja surullista. Ja kuten kirjoitin, jos joku on vakuuttunut kirkkonsa ainokaisuudesta, se on ok. Et voi vaatia muita kokemaan sitä mitä sinä koet ja ymmärrät.
1 tykkäys
Vielä mormoneista puheen ollen mormonithan vetoavat nimenomaan subjektiiviseen kokemukseen, eli kirkon voi tuntea oikeaksi rukouksella ja osallistumalla kokouksiin. Minusta tämä ei voi olla pääasiallinen syy valintaan, vaan tiedollisia perusteita pitäisi olla myös.
1 tykkäys
Avaanpa vähän ajatustani. On ymmärrettävää kokea turhautumista tai epätoivoa kristikunnan hajaannuksen johdosta. Kokemus ei tietenkään vaadi erillistä perustelua eikä kokemus ole koskaan huono. Sen sijaan ratkaisuyritykset tällaiseen kokemukseen vaativat mielestäni tarkempaa perustelua. Esimerkiksi esitys:
vaikuttaisi esittävän, että kaikkien “kristityn ruudun” täyttävien mielipiteet ovat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia ja siksi kukaan ulkopuolinen ei voi väittää, että positio X on oikeassa. Koska positioita on monia eikä niiden totuusarvoa voi arvioida, olennaiseksi jää pienin yhteinen nimittäjä. Ja tällainen näkemys vaatii luonnollisesti eri perustelua.
Ehkä epäonnistuin.
Mutta ajatukseni ei tarkoita että perustelut olisivat turhia ja että TÄYTYY arvostaa kaikkia käsityksiä yhtä paljon.
Puhun omasta kamppailustani ja näen samoja piirteitä Plautillan viesteissä.
En esitä uutta dogmia tai ideologiaa.
Tarkoitan sitä miten haluaisin suhtautua muihin kristittyihin yksilöinä. En tuomiten enkä kadehtien. Ja omasta taustastani; sen näen arvokkaana mutta puutteellisena yhtaikaa. Minä olen tällainen kristitty varsin pitkälle sen vuoksi mitä olen oppinut ja ketkä ovat minuun vaikuttaneet hengellisessä ympäristössäni. Arvelen ja havaitsen että näin ihmisten laita on yleensä.
2 tykkäystä
Tämäkään kokemus ei ole väärä 
mutta tällaisesta en suinkaan tahtonut syyttää ketään.
1 tykkäys