Mielenkiintoinen kommentti. Mitenhän kokisit luterilaisen uskosi ja katolisen kirkon vetovoiman (niin ainakin ymmärsin viestistäsi) välisen henkilökohtaisen jännitteen Saksassa. Siellä kuin luterilainen kirkkomusiikki on kirkkomusiikkia katolisessa kirkossakin ja varsinkin siellä. Ja ne kauneimmat ja vaikuttavimmat kirkot ja mahtavimmat urut ovat katolisissa kirkoissa. Luterilainen kirkkomusiikki elää nimenomaan katolisessa ympäristössä ja katolisessa jumalanpalveluselämässä Saksassa. Toki muuallakin.
Ja Saksassa on täysin normaalia olla koko ajan tekemisissä toistensa kanssa.
Suomessa ei ole näin. Syy tähän on ehkä Lutherin, mutta ainakin Kustaa Vaasan ja muiden Ruotsin kuninkaiden.
3 tykkäystä
Tämä on mielenkiintoista minustakin. En tiennyt asian olevan ihan tuolla tavoin Saksassa, vaikka toki toisin kuin Suomessa.
Tuo läheisissä tekemisissä oleminen ja vuorovaikutus musiikin osalta olisi myös yksi näkökulma, jos jaksaisi jatkaa keskustelua niiden foorumilaisten kanssa, joiden mielestä luterilainen usko on täysin erilainen ilmiö kuin vanhat kirkot ja että luterilainen ei milloinkaan voi käsittää Raamattua samoin kuin kat. tai ort. koska ymmärtää käsitteet väärin. Koska nominalismi, jne.
Mutta tuskin jaksan.
Musiikin teologiaan ei ehdi puolestaan perehtyä, koska työ vie mehut sillä osastolla. Lupauksistani huolimatta. Ehkä eläkkeellä, jos oon elossa…
Voi olla totta tuo De Muerton lause. Monien luterilaisten kohdalla asia on näin.
Mitä merkitystä sillä on, jos joku kaivaa jostain jonkun dokumentin ja siihen vedoten väittää, että ev.-lut. todellisuus onkin jotain aivan muuta kuin millaisena se käytännössä näyttäytyy? Ei mitään.
Tällähän on juuri merkitystä tämä paljastaa sen todellisen puutteen.
Tämä havainto on mielestäni totta.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen että luterilaisuus vastustaisi luostarikilvoittelua, voisitko mainita lähdeaineiston?
Tämä on harvinaisen totta ja suurikin valitettava puute.
Tämänkin Diakonin näkökulma on varteenotettava.
Niin, surullista mutta totta. Ehkä joku voi kuvitella, että kirkkokunnan vaihdos on jotenkin pelkkää uhoa ja riemua (ehkä osalla voi ollakin) mutta uskoisin sen olevan muillekin tätä harkitseville tai sen päätöksen tehneille myös jossain määrin surullinen ja haikea päätös. Tottakai siinä on riemua ja hyvää oloa mutta siis ei pelkästään sitä. Kun tätä ort.kirkkoon tutustumista olen tehnyt, olen sitten miettinyt tätäkin, että enkö sitten tunne evlut kirkkoa riittävästi ja olisiko siellä kuitenkin samoja asioita jossain kirjoitettuna tms. Jospa evlut kirkossa on siellä taustalla opillisesti paljon yhteistä vanhojen kirkkojen kanssa?. Mutta tosiaan, miten se auttaa jos se ei näy? Minä uskon ja tiedänkin, että myös evlut kirkkoon kuuluvilla on hyvin samanlaisia ajatuksia opillisista asioista kuin ortodokseilla ja heilläkin on elävää uskoa. Siellä on myös paljon hyvää ja oikeaa. Mutta minä olen saanut laajemman kokemuksen elävästä uskosta ja sen näkymisestä arjessa monin eri tavoin juuri ortodoksisen kirkon kautta. Ja olen kyllä ollut ihan lapsesta saakka kovasti halukas siihen, että evlut kirkko olisi isommassa osassa elämääni ja saisin elää vahvasti sen parissa. Jostain syystä tie tuntuu vievän minut toiseen suuntaan.
1 tykkäys
Minua todella kiinnostaa tämä, että mikä sitä aitoa luterilaisuutta sitten on? Ehdokkaita on SLEY, SEKL, SRO, STLK ja LHPK ainakin. Ja jos otetaan huomioon, että LHPK on ollut vasta pääsemässä vauhtiin ja STLK on kooltaan pieni, ynnä SRO ei tietääkseni yritä olla seurakuntayhteys, kun taas SLEY ja SEKL ovat lähetysjärjestöjä, jotka yrittävät kai olla herätysliikkeitä samalla ja tarjota seurakuntayhteyden, niin mistä saan parhaan ajatuksen siitä, että miltä se dokumenttien mukainen luterilaisuus näyttäisi?
Tämä Raamattuun nojautuminen ei ole tässä kontekstissa kovinkaan iso vetonaula. Kahdesta syystä. Toisaalta saman väitteen voivat esittää myös reformoidut baptistit ja sitten jotkut vapaiden suuntien seurakunnat, vaikka heitä ei olisikaan pakko uskoa.
Toisaalta, traditiota ei pääse pakoon. On yksi asia tarjota (tai ajatella) sakramentteja irrallisina toimituksina. On toinen asia tarjota sakramentaalinen yhteys. On yksi asia tarjota ihmiskuva osana kirkon oppia. On toinen asia tarjota se ripoteltuna sinne tänne yksittäisten toimijoiden irrallisiin ja keskenään ristiriitaisiin luentoihin ja kirjoihin milloin mistäkin sielunhoidollisesta aiheesta.
Sitten on se leikki, että Raamatussa on kaikki. Koska on mahdollista kirjoittaa pitkiä selitysteoksia, joissa se kaikki todellisuudessa on, mutta sitten esittää, että siinä ikään kuin vain selitettiin yhtä tai kahta jaetta viiden sivun verran. Siinä leikitään kuurupiiloa eräänlaisen piilotradition kanssa, samalla kun tuotetaan viisikymmenkertainen määrä informaatiota.
Yksi keskeinen kysymys on, että mitä on pyhitys?
Minulle on, kaikessa luterilaisuudessa, tullut aivan vakavissaan sellainen käsitys, että se on jotain odotellessa tapahtuvaa valohoitoa. Tai joku vaikutus, missä jotenkin osmoottisesti uskovaan siirtyy kukaan ei tiedä, mitä, kukaan ei tiedä, mistä. Keskimäärin se ei ole mitään ja pahimmillaan se on kiellettyä. Koska se voi johtaa, kuten kaikki ovat kuulleet satoja kertoja, luuloon pelastuksen ansaitsemisesta.
Tai sitten jotain tällaisia absurdin abstrakteja heittoja, kuten “meidän pyhityksemme on Kristus”. Ei kökkö, Sherlock, kuka nyt tuosta kehtaisi olla eri mieltä? Retorinen kysymys, tietenkin, koska oikeasti ei kukaan. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Etkö sinä tiedä? En. No voi sääli sua. Apua, mut mitä se on? No sehän on oikeasti ihan selvä juttu. Ääh, ei ole! Jaa, no, sitten ei voi mittään. Eikö sitä voi sit ees kertoo? Ei. Se on niin selvä.
Jos ensin voidaan jotenkin todistaa – vaikka yleinen luterilainen puhetapa on, että ihminen ei elämänsä aikana mihinkään muutu – että alkuperäisessä opissa joku tällainen muutoksen mahdollisuus on mukana, edes teorian tasolla, niin sitten jää aina se huhuilu käytännön toteutuksen tai käytännön sisällön perään. Jos ei tyydytä siihen, että pyhittyminen on vain oman pyhittymättömyyden syvempää tuntemista. Kuulostaa vähän Janten lain muuttumiselta Jumalan laiksi. Tai siltä, että luvataan jotain, mutta oikeasti ei annetakaan mitään.
Toki tiedän sellaisia luterilaisia, jotka ovat erikseen ja tarkoituksella olleet kiinnostuneita pyhityksestä ja aktiivisia siinä. Eli luterilaisuus ei automaattisesti tarkoita näitä ongelmia. Mutta se on jotain, mitä moni tekee varsinaisen opin ytimen ohessa tai siitä huolimatta.
LHPK:n piirissä sanotaan, että messu on seurakunnan elämän keskus. Kun aloin tutustua katoliseen kirkkoon, niin siellä yllättäen sanottiin samoin. Katolinen messu kestää viikolla yleensä neljäkymmentä minuuttia. Sunnuntain päämessu vähän pidempään. Noin tunnin tai tunnin ja vartin. Käsitykseni on, että LHPK:n messu on tästä vielä puoli tuntia pidempi. Pidin heidän vanhasta kaavastaan paljon enemmän kuin uudesta, ja luulen vähän, että uusi kaava on myös pidempi.
Messun pituus muistutti minua yhdestä teemasta R. D. Laingin kirjassa Self and Others. Ensin mietin sitä, toteamuksesta koskien messun keskeisyyttä, että lienee selvää, kumpi on kopioinut sen kummalta. Toisena sitä, että kummalla on suurempi syy sanoa noin? Katolisen messun keskiössä on ajatus lahjasta. Luterilainen voi sanoa tähän heti, että hei, niin on heilläkin. Katolilainen voi vastata, että luterilainen lahja ei ole aito, koska se ei ole lahjojen vaihto. Luterilainen voi vastata joko, a) että vasta silloinhan lahja onkin aito jos se on yksisuuntainen, tai b) että annetaanhan luterilaisessakin messussa Jumalalle jotain, esimerkiksi kolehti.
Tähän voi sanoa, että ajatus kolehtiin laitetun rahan vaihtamisesta Kristuksen ruumiiseen ja vereen on ensinnäkin vähän korni. Toiseksi näiden kahden yhteys messussa ei ole ilmeinen, ja edellisestä syystä sitä kukaan tuskin sellaiseksi kehtaa tehdä. Kolmanneksi, kolehti on vapaaehtoinen. Neljänneksi se, että Kristus ei asettanut rahan muuttumista ruumiikseen ja verekseen, vaan nimenomaan leivän ja viinin (ja vielä rypäleistä käymällä tehdyn; kysykää vaikka Jasu Markkaselta).
Tähän voi myös summata sen infopaketin, minkä olen eräälle henkilölle ollut pidemmän aikaa velkaa, että John Milbank on paljon tutkinut lahjan käsitettä ihmiskunnan historiassa, ja Hart pohtii Milbankin ajatuksia The Beauty of the Infiniten sivulta 260 alkaen noin yhdeksän sivun verran. Molemmat tulevat tulokseen, että lahja on aito vain, mikäli se on vastavuoroinen.
Laingin kirjassa on aiheesta sivulta 66 alkaen, sivulle 72 asti. Alaotsikko on sopivasti nimeltään Complementarity. Meinasin lainata sitä tänne, mutta en keksinyt, että mihin kohtaan sitaatti olisi pitänyt katkaista. Teksti lähtee siitä, että ihmisellä ei ole identiteettiä itsessään, vaan identiteetit ovat vastavuoroisia. Ne kuuluvat suhteisiin. Ja ne pakotetaan tai lahjoitetaan toiselle. Teksti aloittaa perheen sisäisistä rooleista, jatkaa rintaa imevästä lapsesta ja etenee siitä sopivasti parisuhteessa esiintyvään frigidiyteen ja impotenssiin. Referoin jos joku pyytää.
Keskeinen argumentti yhdensuuntaista lahjaa vastaan, josta siis Milbank ja Hart antavat filosofiset perusteet, on siinä, että se on aina väistämättä kätketty velka. Siinä on vaara, ellei jopa looginen seuraus, että se herättää vihaa ja häpeää. Mistä nämä tulevat, siihen Laing antaa erinomaiset perustelut ihmisen sisäisen maailman kannalta. Ihmisellä on tarve kokea, että hänen teoillaan, hänen osuudellaan, hänen vastalahjallaan ja osallistumisellaan on merkitys. Jos Jumala ei tarjoa tätä mahdollisuutta, niin se tarkoittaa käytännössä, että Jumala tahtoo tuhota ihmisen. Lahja antaa tai riistää identiteetin. Jälkimmäisessä tapauksessa siinä on ennemmin vihaa, velkaa ja väkivaltaa kuin rakkautta tai yhteyttä.
Siinä, että LHPK:n messut ovat niin pitkiä, täytyy olla piilossa joku halu tai tarve, jossa osallistujat kestävyydellään antavat Jumalalle vastalahjan. Tähän pitää todeta, että vaikka minulla oli välillä sellainen kokemus ja vaikka monella muulla ei olisi (ja tähän voi heittää hurskaasti, että koko messuhan on Jumalan rakkautta ihmisille; istuisinpa siellä vaikka kolme tuntia putkeen), niin yleensä ihmisten jaksamisella on tietty raja. Toisaalta, jos LHPK:n messut yllättäen leikattaisi korkeintaan tunnin ja vartin mittaisiksi, niin siitä tulisi tunne, että “nyt pitää olla koko viikko taas ilman”.
Mutta tässä on taas monta pakollista toteamusta. Luterilaisessa elämässä ihmisen rooli ja hänen kykynsä osallistua ja hänen annettavansa tapahtuu opin, saarnan ja juhlapuheiden mukaan maallisen regimentin puolella. Paitsi papeilla ja seurakunnan työntekijöillä, mutta muuten kuitenkin. Toisena on, että antaahan ihminen itsensä Jumalalle? Tai murheensa? Tai syntinsä? Mutta kun ihminen itse ei identifioidu abstraktiin yksilöön sen enempää kuin murheeseen tai syntiin. Oikeasti ei, vaikka tällaisia ääni väristen esitettyjä lausahduksia välillä kuuleekin.
Eräissä keskusteluissa eräässä paikassa erästä kirkkokunnan vaihtoa koskien joku toi kivenkovaan esille, että koska usko ja armo ovat lain ja tekojen vastakohta, ja rakkaus on tekoja, niin rakkaus on lakia ja sitten rakkaus on uskon ja armon vastakohta. En tiedä, oliko siinä tarkoitus puhua jostain pelkästä käsitteestä tai ihmisen osoittamasta rakkaudesta. Siinä joka tapauksessa rakkaus oletetaan asiaksi, joka voi olla täysin yksisuuntainen. Tai että se otetaan vastaan samassa merkityksessä kuin jos heitän jotakuta esineellä takaapäin. Silloin hän osuman tapahtuessa niisanotusti ottaa vastaan esineen (tai ainakin sen liike-energian). Sellainen väitetty rakkaus, samoin kuin täysin yksisuuntainen lahja, tekee kohteestaan ei mitään tai täysin antajan kautta olemassaolevan.
Paitsi että mehän olemme joka tapauksessa Jumalan luomia? Mutta loiko Jumala meidät joksikin, vai ei miksikään? Luterilainen pohdiskelija ehkä ottaa tässä sivuaskeleen juuri edellä viittaamaani regimenttien jakoon: Ihminen voi olla hengellisesti Jumalalle ei mitään ja maallisesti samaan aikaan ympäristölleen jotain. Joka on ehkä taas se koko ongelma, mitä tässä pyörittelen. Että nämä on erotettu toisistaan. Ja elämän tarkoitus on rajattu sekulaariin yhteiskuntaan. Eikä sitä voi ammentaa seurakunnasta, koska se merkitys, jonka seurakunta tarjoaa, on vain viittaus maalliseen elämään. Josta johtuen ihmisen minuus, identiteetti ja merkitys ei tule Jumalalta tai uskosta, vaan yhteiskunnasta. Kun yhteiskuntaan se on joskus tullut Jumalalta, tarkoittaen ajatusta yksilön arvosta ja vapaudesta – siis nimenomaan konkreettisesta sisällöstä – mutta ei tule enää.
Osa luterilaisuutta on lähtenyt ratkaisemaan tätä, ehkä alitajuisesti ja pakon edessä, sillä tavalla, että uskovan osallistuminen tai lahja Jumalalle on vaikka hänen taitonsa kätellä ihmisiä ovella ja keittää kahvia tai olla muuten vapaaehtoinen yhdistyksen toiminnassa. Joissain liikkeissä esiintymistaito joko soittamisen, tanssimisen tai juontamisen ominaisuudessa on ehdoton pääsylippu ykkösluokan uskovaisuuteen. Eräs yhteisöpappi lyttäsi kerran niitä, jotka istuvat vain penkissä. Varma en ole, mutta hyvin vahvasti luulen, että istumisen vastakohta siinä oli yhteisössä vapaaehtoiseksi alkaminen.
Summaten voisi sanoa, että häpeä ei ole vain koettua olemuksen vääränlaisuutta tai kelvottomuutta yhteyteen, vaan myös kokemus siitä, että ei kykene vastavuoroisuuteen tai ei kykene antamaan mitään. Ehkä siksi jos kokee, että ei ole mitään tai ei ole saanut mitään. Mielestäni kirkkokunnan, seurakunnan tai yhteisön opin pitää voida vastata tähän.
Joh. 7:37 Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. 38 Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat."
1 tykkäys
Saa vastata, mutta ei pidä. Seurakunta saa vastata, että kun ihminen ajattelee itseään vuorovaikutukseen kykenemättömänä, niin pitipä tämä väite paikkaansa tai ei, niin ihminen kelpaa tuntuipa tämä ajatus vuorovaikutuskyvyttömyydestä miltä hyvänsä.
Näin ajattelee yksi luterilainen pappi, jolle kaikki tämä luterilaisuuden luonnehdinta ja aidon luterilaisuuden etsintä on oxymoron. Sama pätee muihinkin kirkkokuntiin. Sama pätee aitoon Jeesukseenkin. Jotenkin tässä ollaan mielestäni etsimässä väärää autenttisuutta. Mutta tämä tietenkin omana mielipteenäni.
D
Kirjoitin vastauksena @timo_k :lle. Hän siis oli saanut vuosien varella lähinnä kielteisen käsityksen luterilaisuudesta, ja se käsitys perustui Suomen ev.lut. kansankirkkon. Siksipä muistutin siitä, että muutakin luterilaisuutta on. Kuten tiedätkin, itse yritän harjoittaa sitä “aitoa” luterilaisuutta lähetyshiippakunnassa (LHPK). Monissa asioissa olen muuten saanut samat vaikutelmat kuin timo_k.
Tiiviisti vastaten: luterilaisuus ei ole 1500-luvulla syntynyt uususkonto, vaan se on kristinuskoa. Oikeaa uskoa on se, joka on ollut oikeaa alusta alkaen, se, jota Jeesus valtuutti apostolinsa saarnaamaan. Siksipä mitään erillistä luterilaista oppia ei ole olemassa, vaan tunnustuksemme sanoin “[luterilaisten opissa ei] ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.” (Augsburgin tunnustus - Luterilaiset tunnustuskirjat | Suomen ev.lut. kirkko)
Reformoitujen kanssa keskustellessa voi väittää heidän poikkeavan Raamatun ilmeisestä merkityksestä monessa asiassa. Tätä en kuitenkaan voi todistaa yhdellä iskulla, vaan jokaisesta pikku erimielisyydestä joutuisi käymään oman keskustelunsa. Traditiota taas en yritäkään “paeta” (vai olenko sellaiseen luuloon antanut aihetta?).
Mikä tässä on niin leikkisää? Kyllähän se Raamatun ulkopuolinen perimätieto on otettava kunnioittaen vastaan. Sellaisia ovat jumalanpalveluksen ja varsinkin sakramenttien toimittamisen yksityiskohdat, hengellinen musiikki ym. Luterilaisten raamattuperiaate on sellainen, että Raamattua käytetään erimielisyyksien ratkaisemiseen, eikä se ole mikään luterilainen erityisoppi. Siis: On lupa ja velvollisuus vastustaa sellaista oppia, joka on ristiriidassa Raamatun kanssa. Voin tässä viiteta Katolisen kirkon katekismukseenkin (Katolisen kirkon katekismus | Katolinen kirkko Suomessa, numeroviittein): Kristuksen jälkeen ei ole odotettavissa uutta julkista ilmoitusta (66). Raamatun tarkoitus on, että Jumala ilmoittaa sillä itsensä (101); Raamattu on Jumalan sana (104). Raamattu opettaa sen totuuden, minkä Jumala meidän autuutemme tähden on tahtonut saada Raamattuun kirjoitetuksi (107, 136).
Ei tässä ole “kopioimisesta” kysymys. Messu on aina ollut kaikille kristityille keskeinen.
Sinä taidatkin tietää minun haluni ja tarpeeni paremmin kuin minä itse. 
2 tykkäystä
Ethän sinä ole LHPK:n messujen pituutta päättänyt? Ajatuksella ei ollut mitään tekemistä juuri sinun halujen tai tarpeiden kanssa.
Argumenttini meni, että vastavuoroisuus on yleensä ihmisyyteen kuuluva tarve. Joten jos ei oppi sitä tarjoa tai mahdollista, niin kävijät (kuten minä) voivat silti yrittää keksiä sitä jostain. Kuten tein jo kauan sitten helluntailaisena, jos saarna jatkui kohtuuttoman pitkään, eikä sanonut mitään. Ja vaikka LHPK:n messun rakenne olisi tullut tarpeesta saada aivan kaikki käänteet mukaan, niin joku (kuten minä) saattaa silti kokea, että vähempikin riittäisi, ja yrittää sopeutua tilanteeseen edullisimmalla mahdollisella tavalla.
Ihan joka käänteessä en pysty seuraamaan ajatustasi. LHPK:n messun pituudesta on todettava, että 1) siinä on ne osat, joita on katolisessakin messussa, ja 2) virsilaulua on enemmän kuin katolisessa messussa. Ehkä tämä selittää, miksi katolinen messu on hiukan lyhyempi. Lienee mahdotonta sanoa, mikä on messun “sopiva” pituus. Eri ihmiset tykkäävät erilaisesta. Omasta mielestäni LHPK:n messussa ei ole mitään turhaa.
1 tykkäys
Yhdyn tähän. Ei mulla muuta.
Ei ole kovin uskottavaa kuulua pieneen muutaman sadan porukkaan ja sitten väittää uskon tunnustus kirjoihin ja raamattuun. Joku ei natsaa.
Messun pituus ei varmasti ole ongelma mutta koko lähetyshiippakunta on. Voiko noita kirkkoja tosta vaan perustaa.
Lhpk katsoo olevansa jatkumoa EVL kirkolle jota se pitää langenneena. He eivät ole perustaneet uutta vaan säilyttäneet mielestään ytimen.
Tietenkään tämä ei ole ihan vakuuttavaa muiden mielestä.
Mutta se lienee selvä että kirkkomme on torjunut sellaisen pappeuden käytännön toteutuksen jota Lhpk pitää oikeana. Kirkko on vienyt päätöksillään osan jäsenistään vaikean valinnan eteen. Lhpk on niille jotka ratkaisevat valinnan ilman kompromisseja. Sley ym ovat niille jotka pyrkivät taiteilemaan vaikeasta valinnasta huolimatta kirkon piispojen kanssa joten kuten…
1 tykkäys
Hyvä kysymys, ja vastaus on: ei voi tosta vaan. Kirkollinen hajaannus on aina vakava asia, ja Raamatussa nimenomaan käsketään kristittyjä pysymään yksimielisinä (1.Kor.1:10). Mutta jos on pakko, niin sitten on vetäydyttävä pois väärin opettavasta seurasta (Room.16:18).
3 tykkäystä
Missä menee tämä vetäytymisen raja. Onko se jokin yksityinen opinkohta ( esim naispappeus) vai jokin laajempi ilmiö? Lhpk:lla se näyttää olevan naispappeus. Muita syitä en ole nähnyt julkisuudessa perusteeksi. Riittääkö tämä lähdön ja uuden kirkon perustamisen syyksi? Voisiko harkita muita vaihtoehtoja?
Ei kai naispappeus ole mikään opillinen asia?!? Eikös se ole lähinä viranhoidollinen järjestely kysymys ja traditioon liittyvä asia - vähän niinkuin latinalaisen kirkon pappisselibaatti?!?
Eihän se, voivatko naiset olla pappeja, ole ainakaan katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa järjestely-, vaan nimenomaan oppikysymys. o_O Samoin taitavat ajatella myös monet perinteisen linjan luterilaiset.
3 tykkäystä
Siltä puoleta katsottuna noin. Luterilaisessa kirkossa on myös jäseniä jotka ovat ratkaisseet kysymyksen praktisesti. Augustinus muistaakseni sanoi; - on eri asia mitä me uskomme, on eri asia mitä me opetamme ja on eri asia mitä me siedämme.
Ihminen joutuu sietämään ja tekemään kompromissejä vaikka hän olisikin toista mieltä.
TT Kari Kuula kirjoitti hiljattain, että naispappeuden vastustajat opettavat väärää oppia, ja piispojen pitäisi sanoa se selvemmin.
Naispappeudesta päätettiin aikanaan niukalla enemmistöllä ja yhteyttä koetettiin pitää yllä mm. ponnen avulla, jotta kaikki pysyisivät kirkossa.
Nyttemmin ponsi on vailla arvoa, ja naispappeutta ei käytännössä voi vastustaa kirkon sisällä. Siinä mielessä LHPK on ihan perusteltu vaihtoehto, jos ei halua tällaiseen päätökseen ja tilanteeseen suostua.
Kuula ja varmaan moni muukin evl-teologi toivoo kaikkien vanhauskoisten lähtöä kirkosta, jotta naisia ei enää syrjittäisi. Saa nähdä, herättääkö tämä paljon keskustelua. Vanhakantaisille tilaa pyytäneet maltillisen linjan edustajat on torjuttu aika tylysti. Moni kuitenkin edelleen sietää ja jopa suosii rinnakkaineloa kirkon sisällä. Eiköhän tässä vielä monia vuosia tilanne säily tämän tapaisena.
1 tykkäys
Onhan niitä syitä enemmän, ja kyllä niitä on esitetty julkisuudessa. Tiivistäen: On yleisesti tunnettua, että lut. kansankirkko ei vaadi pappejaan uskomaan eikä opettamaan Raamatun eikä luterilaisen tunnustuksen mukaan, ja eräissä asioissa opettaa ihan virallisestikin epäkristillistä oppia. Itse olen kiinnittänyt huomiota vaikka siihen, että kansankirkko hyväksyy abortit ja homoseksuaaliset teot.
4 tykkäystä