Oman kirkkokunnan valitseminen

En uskokaan, että sinä näitä allekirjoittaisit tai näin opettaisit. Näin ulkopuolelta katsottuna näyttää siltä, että homosuhteiden hyväksyminen ev. lut. kirkon sisällä on uusi normaali ja vihkimisasia tuotaneen myös kirkolliskokoukseen säännöllisin väliajoin, kunnes menee läpi. Ainakin, jos historiasta voi mitään oppia. Suren ev.lut kirkon tilaa niiden läheisteni vuoksi, jotka siellä ovat ja toisaalta sinun ja tortoisen kaltaisten työntekijöiden vuoksi, jotka joudutte tuota menoa katsomaan.

2 tykkäystä

Tarkoitin tällä siis sitä, että kirkossamme ei osata sanoa ei, siten että ihminen tulisi kuulluksi. Ei kyllä osata muissakaan. Minä osaan, mutta en kerro miten.

Kirkossamme on paljolti vallalla semmoinen ajattelu että se mikä tuntuu hyvälle, on oikein ja se mikä tuntuu pahalle, on väärin. Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Jos joku sanoo minulle, että kirkon seksuaalietiikka tuntuu pahalle, niin ensimmäinen tehtäväni ei ole muuttaa sitä. Näin kuitenkin tunnutaan toimivan tai haluavan toimia. Se on väärin.

D

3 tykkäystä

Mitä muuta tuo pitää sisällään kuin sen, että sanot “sinä saat olla vihainen, sinä saat olla pettynyt, sinä saat tuntea katkeruutta” jne.?

Kerron ihmisille kahdenkeskisissä keskusteluissa. Luterilaisen kirkkohistorian aarteita, pappien salattua tietoa, osallisuutta ehtymättömyydestä. En minä sitä täällä sano, muuten kaikki olisivat kohta luterilaisia.

D

4 tykkäystä

Näistä opillisista asioista en ole koskaan jaksanut innostua - en varsinkaan oikeaoppisuudesta…
Rooman kirkkoa en aikoinaan valinnut opin perusteella. Menin tunnepuoli edellä, fiilispohjalla. Pidin katolista kirkkoa alkukirkon suorana historiallisena jatkumona. Ortodoksinen kirkkokin toki sitä on, mutta jo oppikouluaikoina syntynyt fiilis vei Roomaan. Sitä tuki myöhemmin pari mystistä kokemusta, jotka vahvistivat hengelliseksi kodiksi Rooman kirkon…
Mutta aina olen tainnut pitää niin katolista kuin ortodoksistakin kirkkoa pohjimmiltaan samana Pyhänä Kirkkona - mitä nyt Rooma sattuu olemaan skismassa muiden wanhojen (ja vähän uudempienkin) patriarkaattien kanssa.:frowning:

Joskut menevät fiilispohjalta ja toisille jotkut muut asiat ovat merkittäviä. Luulen, että paras tapa on se, että arvioi kokonaisuuden. Mitä kaikkea tuohon kokonaisuuteen sitten pitäisi sisältyä? Historia, jatkumo, oppipohja ja sen muutokset, kirkon elämä, hedelmät mitä kirkkokunta on tuottanut oman historiansa aikana, minkälainen elämä kirkossa nyt vallitsee? Ainakin nämä tulisi ottaa huomioon.

Merkittäväksi tekijäksi kuitenkin muodostuu oppiformulat ja rakkaus, rakkauden kautta vaikuttava usko. Juuri opinkohtien erilaisuus ( Raamatun ja tradition tulkinta) erottavat kirkkokunnat toisistaan. Mitään muuta merkittävää eroa kirkkokunnilla ei ole, ei ainakaan tule mieleeni.

Maailmassa on ties kuinka monta eri kirkkoa, kirkkokuntaa ja järjestöä jotka taas ovat jakaantuneet järjestöihin jne… niin ei ole mikään ihme, että joillakin on vaikea valita se oikea.

Jos olisin itse PERKELE tekisin seuraavan sotasuunnitelman: > synnyttäisin mahdollisimman monta kirkkoa, kirkkokuntaa, lahkoa ja lohkoa sekoittaakseni ja hävittääkseni alkuperäisen. Jättäisin kuitenkin totuuden osia jäljelle joka kirkkokuntaan sekoittaakseni tilannetta entisestään. Näin ihminen ei pääsisi parantumaan Jumalan kuvan kaltaiseksi, sillä pyhityselämän välineet olisivat toisissa heikommat kuin toisissa.

Sitten perkeleenä synnyttäisin “ekumeenisen liikkeen” jossa pohdittaisiin voiko opillisista eroista huolimatta eri kirkkokunnat tuntea sovitetun erilaisuuden yhteyttä? Mitä tämä yhteys olisi ja miten se ilmenisi siitä minun täytyy konsultoida muita valtakuntani jäseniä.

Käytännössä kuitenkin sosiaaliset ja kirkkohistorialliset syyt ovat merkittävimpiä kuin nuo puntaroinnit.
Ihmiset kuuluvat kirkkoihin joihin he ovat syntyneet. Kirkon vaihto puolestaan on varmasti useammin tunteisiin tai henkilöihin liittyvä päätös kuin mikään teologisen harkinnan tulos.

Tämä on varmasti osittain totta. Jos on esim luterilaisen kirkon työntekijä, on aika vaikea vaihtaa kirkkoa, koska siinä menee samalla työpaikka ja se taas johtaa moniin muihin ongelmiin. Näin kirkkokunnan vaihto on paljon vaikeampaa. Ainut mahdollisus on olla salaa “sala” katollinen tai ortodoksi.

Toisaalta totuus voi polttaa niin, että siinä ei paina historialliset tai sosiaaliset rakenteet, kun rauha ja totuus on löydettävä.

Ehkä mutta en ajatellut niin spesifiä ryhmää kuin kirkon palkkaa nauttivat. Laajemmin siis.

Sivuhyppy: Ovatko vain omakotitalon omistajat katollisia? Periaatteessa muissa tapauksissa katto on aina jonkun muun oma …:sunglasses:

Toki näitäkin on. Mutta kovin vähän verrattuna niihin joiden usko ei sisällä tuota kamppailua.

1 tykkäys

Yleensä yhtiömuodoissa Oy osakkaat omistavat katon yhteisesti, kukaan ei silti ole laskenut prosenttiosuutta. Kirkkoa voisi kuvat Oy:ksi. Uskomme pyhän yhteisen katollisen kirkon… Ja omakoti talon omistajaksi, minä uskon …

Aika hyvä!
Ikävä kyllä monet eivät perinteisesti oikeasti tiedä että termi on suomeksi katolinen.
Nipo nipo …

Tai monet luterilaiset eivät tiedä kuinka paljon luther karsi, jätti pois. Hän karsi “kuivat oksat,” tradition, ikonit, pyhien rukoilemiset, kuoleiden puolesta rukoilemisen, viran jatkuvuuden, jne…

No ilmankos emme tiedä mitä sana katollinen tarkoittaa…

Öö. Koijailetko nyt kanssani vai … Tunnustan tosikkomaisuuteni näissä oikeinkirjoitusasioissa.

tortoise ei sinulla ole hätää, kun olet näiden asioiden ulottumattomissa. Hauska vaan pohtia yhdessä näitä syntyjä syviä.

En tiedä mitä tarkoitat mutta kaikkea hyvää sinulle.
Ja pliis, katolinen eikä katollinen. Ottaa vanhan syrämmestä…

2 tykkäystä

Yksi tuohon liittyvä teos on pakko mainita.

Leif Andersen: " Miksi nukut Herra? ".

Perussanoman suomennosjulkaisema joskus 2000- luvulla. Lefa on teologian ja filosofian tohtori. Muistaakseni Tanskalainen.

Teodikeasta ylipäänsä aihepiirinä tämä suomennettu julkaisu ( Ev.lut perussanoman kautta) .

Kiitos kirjavinkistä, mielenkiintoinen ja tärkeä kirja.

Tältä sivustolta löytyy luterilaisen pastorin Joel Kerosuon kuunneltava opetus aiheesta, mitä ajatella ortodoksisesta teologiasta. Aihe on ollut syystäkin kuuma parin viime vuoden aikana, kun mm. luterilaisia teologeja on siirtynyt ortodoksiseen kirkkoon. Monia maallikoita minä mukaan luettuna aihe on pohdituttanut paljon. Ketä aihe kiinnostaa, niin tässä on suppea tiivistys luterilaisesta näkökulmasta, miksi emme voi yhtyä ortodoksisen kirkon opetukseen ja elämään.

Päätin kuunnella. Katson, miten pitkälle jaksan. Alkaa vähän kuin hampurilaispalaute. Sitten Kerosuo pohjustaa sen niin, että luterilaiset kääntyvät ortodoksiksi eivät siksi, mitä ortodoksisuus on, vaan koska ensin jokin houkuttelee heitä sinne, ja sitten he yrittävät olla näkemättä kaikkia teologisia ongelmia.

Ensin tulee anekdootti, johon Kerosuo uhraa pienen poikansa, koskien sitä, että luterilaisissa kirkoissa on pelkkä Jeesus, eikä mitään muuta. Kun taas ortodokseilla on Maria ja muut pyhät, ja Kristus on jossain siellä seassa.

Sitten Kerosuo valittelee sitä, että ei ole olemassa yhtä ortodoksisuutta. Ensin selittää tahallisen ymmärtämättömänä, että kirkkosalista löytyvät asiat olisivat jotain (keskenään kilpailevia tai toisensa poissulkevia) “korostuksia”. Sitten hän ottaa esimerkiksi, että on myös ortodokseja, jotka ovat LGBT-aktivisteja tai sellaisia, joiden mielestä Pyhä Henki on vain ortodokseilla. Siksi on kuulemma mahdotonta kuvata ortodoksisuutta “tavalla, johon kaikki olisivat täysin tyytyväisiä”. Joten nyt hänellä on vapaat kädet epäonnistua niin herkullisesti kuin tahtoo.

Lopetin kolmentoista minuutin kohdalla. On aika tylsää jos Kerosuon kritiikki jotain asiaa kohtaan on, että hän ei ymmärrä sitä. Joku muu voi referoida tai summata loput luennosta paremmin. Minusta näyttää siltä, että summauksesta tulee—tähänastisen perusteella—“ortodoksisuus on ihan tyhmää”.

Toisaalta hän ei tekisi työtään jos esittäisi ortodoksit ja LHPK:n rinnakkaisina vaihtoehtoina, joista toinen ei selkeästi ole epämääräinen, sekava, hämmentävä tai erehtynyt.

Lisäys 1:

Kerosuo keksii kontrastin, että luterilaisuudessa henkilökohtaisen pelastuksen asiat ovat jotenkin tosi selkeitä, koska niistä opetetaan yleisesti. Sen vastineena ortodokseilla sama “jää sumuun” koska asia hoidetaan uskonvanhimpien ja henkilökohtaisten rippi-isien kautta.

Tämän voi toki sanoa toisinkin päin, että luterilaisuudessa henkilökohtaisen pelastuksen asiat todetaan vain tapahtuneeksi. Mutta se, että pitäisikö sen käytännössä merkitä mitään, “jää sumuun”. Kun taas ortodoksisella puolella, toivon niin ainakin, hoidetaan nimenomaan käytännön puoli ja jokaiselle konkreettisesti.

Oon nyt kuudentoista minuutin kohdalle kuunnellut. Tällä todistaa vain sen, että ortodoksisuus on tosi absurdia luterilaisesta näkökulmasta. Ei voi kukaan käsittää, miten koko kirkko pysyy pystyssä, kun ne tekevät kaiken niin omituisella, takaperoisella ja selvästi toimimattomalla tavalla. Omasta näkökulmastaan ortodoksisuus ei ole ollenkaan absurdia. Mutta jos sen toisi esille, niin opetuksella olisi päinvastainen vaikutus kuin on tarkoitettu.

2 tykkäystä