Tuosta linkistä aukesi video, jonka nimi oli Papal Infallibility and Material vs. Formal Heresy, mutta se on jostain syystä poistettu. Se oli kaniikki Gregory Hessen pitämä luento.
Jos toisessa kirkossa oppi ja ns. korkeateologiset asiat tuntuvat oikealta, mutta toisessa kirkossa
sen “kulttuuri” tuntuu omalta ja helpommalta itselle? Tai jos uskoo toisen kirkon opetuksen mukaisesti, mutta ihmiset ovat enemmän samanhenkisiä toisessa?
Suosittelisin ortodoksista kirkkoa, siellä on kaikki mitä tarvitaan elämään ja jumallisuuteen. Se taitaa olla myös alkuperäisin koska jakaantuminen on siellä kovin harvinaista eli kirkko on aika yhtenäinen. Yhteinäisyys näkyy opillisissa asioissa, raamatun tulkinnassa ja liturgian rikkaudessa. Ainut " heikko " puoli on se, että ortodokseja Suomessa on aika vähän, maailmalla kirkko on laajempi. Tämä kirkko taitaa olla se kirkko josta Jeesus sanoo; " tätä ei tuonelan portit voita" .
Oma kokemukseni liippaa vähän läheltä tätä, mutta ei varmaan ihan täysin vastaa kysymykseesi. Aikanaan minulle olivat sekä ortodoksinen että katolinen kirkko aivan tasaveroisia ehdokkaita. Opilliset erot eivät ole niin merkittäviä, että siitä olisi tullut kynnyskysymys. Katolinen kirkko sitten kuitenkin tuntui omalta, etenkin kun minulla oli katolisia ystäviä.
Mietin tuota kysymystäsi. Koska olet ilmaissut kiinnostuksesi ortodoksiseen kirkkoon, niin oletan vastakkainasettelun koskevan sitä ja luterilaista (tai jotain vapaata suuntaa). Itse en luultavasti liittyisi kumpaankaan, jos kokisin että molemmissa on jotain vikaa. Ehkä tuollaisessa tilanteessa olisi hyvä ottaa aikalisä. Käydä siinä kirkossa, joka itselle tuntuu parhaimmalta ja antaa päätöksen kypsyä kaikessa rauhassa. Luottaa siihen, että Jumala kyllä aikanaan näyttää sinulle oikean tien.
Säännöissä sanotaan; Toista käyttäjää tai yleisöä yleisesti ei saa kehottaa eroamaan toisesta kristillisestä yhteisöstä.
Jeesuksen seuraajat muodostavat sen kirkon, josta Jeesus sanoo:" tätä eivät tuonelan portit voita.
1 tykkäys
Mistäs kirkosta minä kehoitin eroamaan, en kehoittanut eroamaan, suosittelin.
Tämä on vähän ongelmallinen tulkinta ja nousee kristikunnan pirtaloisuuden näkökulmasta.Jeesus tuskin tuota tarkoitti alkuperäisessä lausumassaan. Se, että tilanne on kristikunnassa jakaantunut on tietysti valitettavaa, Jeesus sitä halunnut, eikä se ole Jumalan tahto.
Amen brother! Ja ulkonainen kirkkokunta määräytyköön sitten sen mukaan missä lammas parhaiten käyttäessään korvaansa kuulee hyvän Paimenensa äänen:
Joh. 10: 27. Minun lampaani kuulevat minun ääneni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.
`
7 tykkäystä
Tuossa strategiassa on sellainen ongelma, että kaikki eivät koe mitään suurta valaistumista ja selkeästi vakuutu tietyn kirkkokunnan oikeudesta. Silti kristityn pitäisi valita jokin kirkkokunta jossa voi elää täysipainoisessa seurakuntayhteydessä. Jos ei voi sataprosenttisesti sitoutua oppiin, on tilanne aika ongelmallinen eikä se välttämättä odottamalla parane.
Juuri tällä hetkellä mielessä ovat ortodoksinen ja luterilainen. Mutta katolinenkaan ei ole poissuljettu.
Minä ratkaisin aikoinani tämän dilemman käymällä sunnuntaisin kirkossa (pääosin evl.fi), mutta osallistumatta ehtoolliselle. Mielestäni silloin toimii ihan hyvin välimallin ratkaisuna. Siirtymä ortoutumiseen oli melko luonteva, kun mitään erityistä kiirettä ei ollut.
Nimenomaan välimallin ratkaisuna tuo on mahdollinen, mutta ehtoollinen on hirveän tärkeä osa kristityn elämää ja seurakuntayhteyttä. Jos tilanne alkaa kestää vuosia ja vuosia, pitäisi jokin muu ratkaisu löytyä. Toki sekin vaikuttaa, kuinka usein ylipäätään on tottunut käymään ehtoollisella - jos viikoittain, niin tuollainen ei välttämättä houkuttele.
1 tykkäys
En ymmärrä tätä ajatusta, ellei kyseessä ole ateistiperheessä kasvaneesta lapsesta. Kirkkokunta tulee normaalisti sen perheen mukana johon synnytään. Ei niin että tietyssä iässä valitaan kuin kaupan hyllyltä itselle sopiva kirkko.
Tämä toimii, jos suhde instituutioihin on mallia “ihan sama”. Muuten asiaa joutuu reflektoimaan, vaikka jäisikin kromosomien mukana tulleeseen kirkkoon.
Ei näitä juttuja voi kiirehtiä. Ehtoollinenkaan ei ole pakko, vaan väline. Jos ei voi hyvin omantunnoin osallistua ehtoolliselle, tuskin Jumala sitä ketään syyllistää. Ja Jumalastahan tässä on kyse eikä ihmisen tarpeista.
Jeps. Valintaa ei yleensä tehdä tyhjästä, mutta monikin joutuu silti puntaroimaan erilaisia vaihtoehtoja. Myös pitkään uskossa olleelle voi tulla tilanne, jossa sehetkinen / kromosomien mukana tullut kirkko ei (enää) tunnu täysin oikealta, mutta mikään muukaan ei ole ongelmaton.
Minä vierastan tuon sanan käyttämistä kristinuskon yhteydessä. Toki joku voi kokea suuren valaistumisen, on se mahdollista. Mutta useimmiten uskossa kasvaminen tapahtuu vähitellen pitkän ajan kuluessa.
Astuessani ensimmäistä kertaa Pyhän Henrikin katedraaliin tiesin, että tässä se on. Sain sisäisen varmuuden siitä, että olen oikeassa paikassa. Sitä kuitenkin edelsi vuosien prosessi. Tunsin vetoa katoliseen kirkkoon jo ennen kuin kirkon vaihtaminen edes kävi mielessäni. Sitten kun ajatus siitä alkoi kypsyä, niin perehdyin yleisellä tasolla kaikkien suurimpien kirkkojen oppiin. Eli ei tuo “valaistuminen” ollut mikään pikainen juttu, vaan sitä edelsi pitkä kypsyttely. Muistan jo joskus teini-iässä ajatelleeni että haluan nunnaksi 
Toki sitten siitä hetkestä Henkassa lähtivät asiat rullaamaan aika nopeasti, ja vuoden kuluttua olin jo katolilainen.
Tuo on kyllä hankala tilanne. Silloin ehkä on hyvä pohtia, olisiko omissa vaatimuksissa jotakin häikkää. Jos yksikään kirkko ei kelpaa, niin ehkä vika ei olekaan kirkoissa.
Tai sitten tyytyä siihen kirkkoon, jonka oppi parhaiten vastaa omaa käsitystä.
Minulla on sattumalta sellainen kutina, että Karpalossa on jotain kansankirkon luterilaista ainesta. Mutta koska tätä ei ole millään tavalla ilmaistu vielä missään, niin hänelle voi suositella mitä tahansa kirkkoa, eikä siinä pitäisi olla mitään väärää. Eli teknisesti ottaen häntä “houkutellaan” nyt pois ei mistään.
Tästä nyt syntyi päällepuhumiskilpailu täällä. Kaikki henkilöt foorumilla eivät ole niin aikuisia, että tunnustaisivat sen yksinkertaisen tosiasian, että muullakin tavalla ajattelevia on. Kuten että katolisen tradition mukaan kirkko on näkyvä, ja sillä on neljä tuntomerkkiä. He voivat esittää eriävän näkökulman, mutta sitä ei jaksaisi katella täällä, kuten tuossa seuraavana heti kävi, että joku luulee voivansa aamenta huutamalla hallita keskustelua tai sanoa viimeisen sanan.
Mielestäni järjen käyttö on erittäin suotavaa. Siihen kuuluu esimerkiksi se, että jokainen näkymättömään kirkkoon uskova voi kuitenkin perehtyä siihen logiikkaan ja niihin yksityiskohtiin, että millä ajatusta yhdestä näkyvästä kirkosta perustellaan.
Paitsi jos taas voidaan havaita, että jos voittaja ratkaistaan sillä, kuka huutaa nopeiten ja eniten, niin näkymätön kirkko voittaa. Ja jos se ratkaistaan keskustelemalla, niin traditio yhdestä näkyvästä kirkosta on vahvoilla. Se nimittäin ei ole vain jonkin laitoksen väite siitä, että on ollut suurin, kaunein ja ensimmäinen, vaan tulee ihan metafysiikasta. Siis esimerkiksi siitä, että millä perusteella Jumalan tekoja voidaan sanoa hyviksi, tai miten niiden hyvyys on mahdollista käsittää (tai vaihtoehtoisesti jättää käsittämättä).
1 tykkäys
En kuulu mihinkään kirkkoon tällä hetkellä. Olen saanut ns. tavallisen luterilaisen kasvatuksen. En ole siis eroamassa mistään tällä hetkellä. Luterilaisuudessa on toki paljon tuttua, esimerkiksi “kulttuuri”. En kuitenkaan jaa näkymyksiä oppikysymyksistä.
Olen myös omalla kohdallani viime aikoina puntaroinut kirkkokysymystä. Kun on syntynyt ja kastetettu luterilaisessa perheessä, vaihtaminen toiseen kirkkokuntaan vaatisi hyvin painavia syitä. Omassa kirkossa on asioita, jotka harmittavat, mutta toisaalta se tarjoaa tutun ja turvallisen ympäristön sekä helppouden arjessa. Ehkä suurin yksittäinen harmitusta aiheuttava on konservatiivien ja liberaalisiiven välinen vääntö, joka ennen pitkää kääntyy väistämättä liberaalien voitoksi. Pitäisin itse kiinni opista ja on harmittavaa nähdä tämä repivä kahtiajako. Siitä voi myöhemmin syntyä itselle se painava syy tehdä ratkaisuja.
Ortodoksisuus tuntuu itselle hyvin kaukaiselta ja vieraalta, jopa tylyltä. Ehkä tällä foorumilla pyöriminen on osaltaan vääristänyt itselleni syntynyttä mielikuvaa ortodoksisuudesta ja ortodokseista ja todellisuus onkin muuta. En kuitenkaan pysty näkemään sitä itselleni vaihtoehtona.
Katolilaisuus tuntuu paljon läheisemmältä itselleni, enkä sulkisi pois mahdollisuutta vaihtaa ajan myötä kirkkokuntaa siihen. Matka siihen on kuitenkin pitkä, eikä tällä hetkellä ajankohtainenkaan. Jos eläisin yksin, tilanne voisi olla eri. Perheen kanssa vaihtaminen toisi oman haasteensa.
Ehkä lopulta tilanne on samanlainen kuin eräässä pilakuvassa, jota yritin kaivaa esiin, mutta en löytänyt mistään. Siinä eri kirkkokuntien edustajat tapasivat taivaan portilla ihmetellen vuorotellen, mitä ne toiset siellä tekevät. Tuskin Jumala sulkee oveaan uskovilta, kuuluipa sitten mihin kirkkokuntaan hyvänsä.
Näin ajattelen minäkin…
4 tykkäystä
Minun tarinani olen aika usein tälläkin foorumilla käynyt läpi, mutta mietiskelenpä tilannettani ääneen taas kerran.
Synnyin hippiperheeseen, minua ei kastettu eikä liitetty mihinkään uskontokuntaan.
Kotonani puhuttiin Jungista, pikkuhiljaa länteen yhä näkyvämpänä saapuvasta joogasta (1970-luvulla) ja Erich von Dänikeniä löytyi hyllystä kun 5-vuotiaana opin lukemaan.
Mummon kanssa kävin luterilaisessa kirkossa silloin tällöin ja koska pikku paikkakunnalla ei ollut muita lasten kerhoja kuin seurakunnan päiväkerho, kävin siellä.
Minulle tapahtui lapsena ja nuorena pari itseä puhuttelevaa selittämätöntä kokemusta, jotka johtivat minut aikuisena katoliseen kirkkoon.
Sitä ennen olin vastaanottanut kasteen luterilaiselta papilta, koska halusin olla lasteni isän kanssa kirkollisesti naimissa. Paikkakunnalla, jolla perustin perheeni toimivat ainoastaan luterilaiset, helluntailaiset ja lestadiolaiset. Tiesin jo silloin että mikään niistä ei ole kirkkoni.
Olen aika laajasti tutustunut kolmen vuosikymmenen kuluessa kristilliseen ajatteluun. Minkään kirkon kaikkia opetuksia en ymmärrä enkä ole kokenut tuntemusta että joku kirkko olisi ainoa, oikea ja erehtymätön.
Tällä hetkellä pidän kristillisen liturgian historiallista jatkumoa tärkeänä ja olen aina ollut varsin liturgisesti suuntautunut kristitty, siksi että oppikysymykset eivät kenenkään auki selittämänä vaikuta järkeviltä.
Kirkkokunnan valitseminen on mielestäni pakko, jos haluaa tulla osalliseksi sakramenteista. Näin, koska kirkkokuntien enemmistö tahtoo jakaa sakramentteja vain jäsenilleen. Tällä hetkellä voisin olla kaikkien ennen 1500-lukua syntyneiden kirkkokuntien jäsen, mutta koska asun Suomessa haluan olla jäsenenä sellaisessa kirkossa, jolla on täällä historiaa ja joka on juurtunut osaksi suomalaisuutta. Vaihdoin katolilaisten jakaman ehtoollisen ortodoksien jakamaan ehtoolliseen reilu viikko sitten.
Opillisiin kysymyksiin suhtaudun niin että olen varautunut olemaan epätietoinen niiden suhteen kuolemaani asti. Minua vetää puoleensa kristityt jotka kertovat ja opettavat rukouselämän harjoittamisesta, koska haluan oppia elämään sellaista elämää.
Voimia ja siunausta kirkkokuntapohdiskeluun @Karpalo!
3 tykkäystä