Oma näkemykseni on, että mihin kirkkokuntaan ikinä tunnetkaan vetoa, et lähde siihen kevyin perustein. Jos olet luterilaisuuteen ikään kuin syntynyt, niin perehdy siihen ennen kuin lähdet muihin kirkkokuntiin tutustumaan. Et voi ymmärtää muita kirkkokuntia ennen kuin tunnet omat lähtökohtasi.
Vaikka en ole mikään ortodoksisuuden tai katolisuuden tuntija, minulla on se käsitys, että niihin ei pelkältä fiilispohjalta liitytä. Nettitietojen perusteella liittyminen edellyttää kohtalaisen pitkäaikaista tutustumista kirkkokunnan oppeihin ja käytäntöihin.
Jokaisen kirkkokunnan mainostaulussa pitäisi lukea “Emme kutsu sinua kirkkoomme siinä havaittujen positiivisten tai muita kirkkoja parempien asioiden vuoksi. Kutsumme sinut vaikka elämäsi olisi tästä eteenpäin yhtä tuskaa. Sinun ei vain tarvitse jatkossa olla yksin tuskasi kanssa.”
Ei sillä, että tarvitsisi nähdäkään, mutta tämä on internetin vaikutusta. Yleensä kaikki ihmiset ovat internetissä kiukkuisempia kuin oikeassa elämässä. Ei kukaan pääsääntöisesti kehtaa keuhkota kasvokkain samalla tavalla kuin netissä.
Ortodoksisuuteen kannattaa tutustua käymällä ortodoksisissa palveluksissa ja lukemalla ortodoksisia kirjoja. Ei sitä voi arvioida somen perusteella. Jos se oikeasti kiinnostaa, voi käydä katekumeenikurssilla, joita järjestetään isommilla paikkakunnilla, mutta ne alkavat tavallisesti syys- tai lokakuussa, ja kurssin käyneet liitetään kirkkoon juuri ennen pääsiäistä, jos he ovat siihen valmiita.
No, mielikuva on syntynyt muutoinkin, ei vain foorumilla parin ylemmyydentuntoisen purkauksista luterilaisia vastaan. Ehkä olisi hyvä käydä joskus siellä messussa, mutta olo ei ole kovinkaan tervetullut. Itselleni myös kaikki se kulta ja kimallus yms. ovat liikaa, vievät huomion itse asiasta.
Itse en valitse kirkkoa ihmisten mukaan, vaan totuuden vaatimuksesta, rakkaudesta totuuteen. Näin on myös esim luterilaisten piirissä toimittu ( rakkaudesta totuuteen> lähetyshiippakuntaan). Ihmisiin pettyy kaikkialla, uskonnossa, politiikassa, työelämässä ja vanhainkodissa.
Minulla oli aikanaan varsin voimakas mielikuva eräästä kirkollisesta porukasta, johon menin tutustumaan, kun silloisen kotiseurakuntani jumalanpalvelukset kävivät omantunnon päälle. Jo ovelle päästyäni huomasin mielikuvieni olleen joidenkin muiden ihmisten maalaamia.
Kokemus oli ravistava ja olen sen jälkeen välttänyt mielipiteiden muodostamista eri ryhmittymistä kuulopuheiden perusteella. Luotettavina pitämien ystävieni sanaan tietysti toivoisin luottavani, mutta meillä kaikilla on sokeita pisteitä.
Tuntemuksille ei tietysti voi mitään, mutta tervetullut olet joka tapauksessa. Voi kirkossa käydä, vaikka ei olisi mitään intressiä kääntyä yhtään mihinkään.
Kulta ja kimallus lienee tottumiskysymys. Hellaritaustaisena tottuminen otti itselläni oman aikansa.
Kullalle ja kimallukselle on paikkansa. Mielestäni on luonnollista, että asioita, joita arvostetaan ja pidetään kalliina, korostetaan ja - kyllä - jopa kullataan.
Olikohan se Calovius vai Gerhard, joka kirjoittaa, että jos kuka kristitty on saanut Pyhän Raamatun omakseen, hänen tulisi päällystää se kullalla ja valmistuttaa sille silkillä vuorattu hopealipas.
Ajattelen vähän samalla tavalla. Ihmisillä on tapana pönöttää ja krumeluurata arvokkaissa tilanteissa. Ja koska Jeesus on arvokkain asia, mitä ihmisillä on, kulta ja krumeluuri on jumalanpalveluksissakin ihan luonnollista.
Mielestäni ortodoksisen liturgian koristeellisuuden vahvin puoli on siinä, että se tuo esille varsin hienosti jumalanpalveluksessa läsnä olevan jumalallisen todellisuuden. En tällä sano, ettei jumalallinen todellisuus ole läsnäolevaa muuallakin, mutta liturgiassa kyseessä on kuitenkin seurakunnan yhteinen toimitus.