https://uskojarukous.fi/t/mika-puhutteli-sinua/282/353?u=plautilla
@Eutykus puoleenväliin mennessä ei ole puhuttu mitään siitä missä menee hyväksyttävän hankaluuden raja. Uskonnonharjoittajat ovat mestareita tekemään mitä kauhistuttavimpia asioita, siis rikollisia asioita, ja silti tekemään ne niin että lain, tai kirkkolain, koura ei ylety.
Kuuntelen loppuun.
Kiitos @Eutykus linkistä, en ollut ennen Olavi Peltomaata kuunnellut.
Tämän puheen aihe ei kuitenkaan käsitellyt sellaisia ongelmia minkä kanssa itse olen elänyt.
Tämä puhui nimensä mukaisesti hankalista ihmisistä. Se menee vähän sivuun minun aiheistani. Omasta mielestä on ero hankaluudella ja epäterveellä toiminnalla. Sen eron erottamisesta olisi hyvä puhua.
Ihan lopussa, viimeisten kymmenen minuutin aikana hieman mentiin tähän aihepiiriin mutta siihen ei menty syvemmälle.
Kyllä, pahuuden lähde on ihmisessä itsessään, sen ymmärtäminen on tervettä, mutta jos kaikkea pahuutta kohdatessa vastaus on passiivinen ristin juurelle meno eikä suun aukaiseminen ja totuuden puhuminen (nämä eivät sulje tietenkään toisiaan pois) kirkoista tulee oikeasti toksisia paikkoja joissa eletään pinnalla, peitellen kaikkea vähänkään syvemmälle menevää. Siis aivan päinvastoin kuin kristillisen elämän olisi hyvä olla.
Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.
Johannes 3:21
Totuuden noudattaminen Kristinuskossa on yksinkertaisesti synnin tunnustamista.
Kai tajusit kuitenkin miksi lainasin tuota tässä. En voi tunnustaa toisten syntejä mutta voin tunnustaa toisille avoimesti että en osaa jonkin asian kanssa toimia.
Jos vastaus on että pitää vain uskoa parasta ja olla hiljaa niin vaara asioiden enemmän huonoon suuntaan menemiselle on suuri.
Ja muutenkin @9x, on onni jos et ole mitään todella vakavaa epätervettä toimintaa itse joutunut kohtaamaan. Älä silti koskaan liity siihen porukkaan joka ei niitä halua nostaa valoon.
Sen voi esimerkiksi tehdä tunnustamalla kokevansa vihaa ‘tästä ja tuosta’ asiasta vaikka haluaisi pystyä rukoilemaan asian puolesta.
Toksisuus tulee siinä vastaan kun tällaiseen oman tilan pohdintaan saa vastaukseksi kerran toisensa jälkeen että olet vain ymmärtänyt väärin ja että nyt on vain menty vähän liian pitkälle innostuksen viemänä. Kyllä kaikki korjaantuu itsestään.
Miksi ketään ei kiinnosta alkaa lähemmin tarkastella myös vihan, pelon tai katkeruuden kohdetta? Siksikö että joutuisi kohtaamaan epämiellyttäviä asioita?
Tämmöistä tämä on niissä tositilanteissakin, kun yrittää puhua vaikeista aiheista, takerrutaan lillukanvarsiin ja ohjataan siten huomio sujuvasti ihan muualle.
No, tähän on hyvä lopettaa että joo, pahuushan on minussa itsessäni (Olavi Peltomaan puhe) ja siksi en ole oikeutettu kertomaan mistään kokemastani pahasta. Jos kukaan ei tule tietoiseksi omasta pahuudestaan saamme kaikki täällä vain mellastaa pahuudessamme.
Oma kirkkokunnan valitsemisen tärkeä kriteeri on se miten siellä otetaan vastaan asiallinen huoli jostain siellä tapahtuvasta epäterveestä asiasta. Pahuutta ja hankaluutta ei voi kitkeä kokonaan pois mutta se on jo paljon jos siitä opetellaan puhumaan, otetaan se vakavasti eikä lakaista maton alle.
Mainostan tässäkin todella hyvää keskustelua avaavaa kirjaa jota liian vähän luetaan.
Abuses in the Religious Life and the Path to Healing
Tällaisista teemoista olisi hyvä saada puheita ja saarnojakin, mutta niin kuin Olavi Peltomaa usein tuon kuuntelemani puheen aikana kyseli, “Olisiko se liian hankala aihe”. Niihin Olavin kyselyihin kiteytyy paljon.
Juuri näin! Itsekin olen kokenut tätä maton alle lakaisemista ja pahinta se on silloin kun kysymys on teologisesta asiasta, jos siinä esitettyä kritiikkiä ei oteta vakavasti vaan lakaistaan se ylimielisen päällekäyvästi maton alle. Tällainen asia voi olla jokin kauan ylläpidetty perinne jonka kritisoimista ei siedetä ollenkaan, vaan ohitetaan olankohautuksella omistamatta sille ajatuksen häivääkään. On nähdäkseni kuitenkin hyvä kritiikin esittäjän tiedostaa kuinka vakavasta asiasta on kysymys, ettei kärpäsestä tule härkänen. Jossain määrinhän on myös siedettävä asioita joihin puuttuminen saattaisi aiheuttaa vahinkoa joko itselle tai muille, eli jonkunlainen suodatin on hyvä olla.
Eri asia tietenkin on silloin kun asia on vakava. Silloin joutuu pohtimaan tosissaan suhdettaan kyseiseen seurakuntaan, ottaako “ritolat” vai ei? Minulla ei kylläkään ole tässä suhteessa nykyisessä yhteydessäni mitään henkilökohtaisia ongelmia.
En tiedä tavoitinko yhtään mitä ajat takaa, mutta jos en, niin laske edes yritys myötämielisyydeksi asiaasi kohtaan.
Lasken kyllä. Ja olen onnellinen jos pahin kohtaamasi asia on vääränlainen teologia. Suojelkoon Herra sinua jatkossakin.
On kyllä ihmeellistä miten minäkin olen päätynyt selittämään omaa kristillistä tietäni juuri tälle foorumille.
Alunperin syyhän oli se että olin ulkomailla ja oli mukavaa kirjoitella suomalaisten kanssa.
Olisi varmaan jotain myötämielisempiäkin paikkoja keskustella katoliseen kirkkoon liittymisestä ja lopulta helluntai/baptistiporukkaan siirtymisestä.
No, täällä sitten kuitenkin on oltu ja toki luterilaisetkin ovat välillä kokeneet täällä olevansa altavastaajia.
Olisikohan mahdollista keskustella tunnustuskuntien eroista jotenkin ymmärtävän hyväksyvästi…minäkö keskustelemassa luterilaisuudesta hyväksyvästi. Voi olla siihen pitkä matka, mutta yritän.
Luin koko ketjun läpi.
Oli hienoa lukea omia edesottamuksia vuosien ajalta. Kiitos kaikille kanssani keskustelleille. Keskustelu on avartanut paljon.
Yksi näkökulma eri seurakuntiin tutustumiseen tuli mieleen ketjussa Keskusteluapua uskosta ja synnistä - #138 käyttäjältä Plautilla.
Oman kokemuksen mukaan kaikkea mitä seurakunnissa tapahtuu ei tarvitse eikä pidä ottaa seurakunnan omien sääntöjen mukaisena optimitilanteena. Kyllähän ihmiset säheltävät ja tekevät virhearvioita kaikkialla.
“Heikkoja ja vahvoja veljiä” tulee seurakunnassa aina elämään rinta rinnan ja on osoitettava armollisuutta niille joiden touhuja ei meinaa itse hermostumatta pystyä sivusta seuraamaan.
Kirjoitan tässä nyt siis siitä omasta kokemuksesta että helposti olen ylitarkkaillut kaikkien touhuja ja aivan liian helposti ärsyyntynyt näkemästäni ja kuulemastani.
Omalla kohdalla tämä luultavasti johtuu siitä stressistä mitä olen muutaman vuoden ajan kokenut tilanteessani jossa olen toistuvasti panikoinut löytyykö todella omalta tuntuvaa paikkaa ollenkaan, ja tietenkin myös omasta keskeneräisyydestä ja sivistymättömyydestä.
Nykyinen strategia on sitten tuo että yritän opetella armollisuutta enkä vaadi seurakunnilta oman pääni sisällä väikkyvää täydellistä ihannekuvaa.
Kun aikoinani aloin käydä katolisen seurakunnan tilaisuuksissa, muuan pitkään kuvioissa mukana ollut totesi:”Kyllä pappien kanssa aina toimeen tulee, mutta ne seurakuntalaiset…”
Minusta tuossa on paljon viisautta, ja näinä päivinä olen itsekin noita asioita aika paljonkin pohdiskellut. Lähinnä omaa sydäntäni ovat historiani takia sekä luterilaisuus että helluntailaisuus. Tällä hetkellä ehkä eniten kaipaan helluntailaisten perinteisiä polvirukouskokouksia. Niissä oli ytyä, ja liha sai kyytiä.
Minua on auttanut paikkakuntani seurakuntiin sopeutumisessa ajatus, että ne ovat Jumalan antamia ja johdattamia.
Aamen!
Yritän kilvoitella itseäni tuohon Jumalan tahtoon mukautumisen asteeseen.
Jos se on käytännön sanelema pakko, se ei vaadi kilvoittelua 