En nyt mene kaikkiin nostamiisi asioihin. Tuli tällainen vastaus mieleen kun luin kirjoituksesi.
Ehkä pitäisi vain hyväksyä että Kristus ruumiissa toisten rooli on aktiivisempi, toisten passiivisempi. Eikä se tarkoita sitä että kaikkien pitäisi tehdä kaikkea.
Kirjoituksesi luettuani, minua kyllä harmittaa miten usein kirjoituksissasi toistuu ajatus siitä että sinulta saatetaan vaatia jotain, esim. karismoja.
Itse olen kokenut että saan iloita tehtävistäni, tiedätkö, se ilo mikä on leikki-ikäisellä kun saa osallistua vaikkapa tiskaamiseen tai puutarhatöihin. Ja jos itselläni ei ole kutsua johonkin, saan vain olla ja iloita kun toiset tekevät. Kristus-ruumiissa jokaisella on tärkeä paikkansa vaikka tehtävät vaihtelevat. Itselläni on aika vähän varsinaisia karismoja. Ikinä ei ole niiden puuttuminen haitannut vaan niiden näkyminen muissa innostaa rukoukseen karismoja käyttävien puolesta.
Itse olen kokenut että nimenomaan messussa Jumala tulee kohtaamaan myös ihmisten kautta. Aina tietysti myös hiljaisesti sielun syvyydessä mutta myös näkyvästi ihmisten kautta, erityisesti messussa.
Messun alussa näkyy ripittäytymisiä, saa seurata miten eri valmisteluja tehdään, virsi numerot ilmestyvät paikoilleen, alttaria valmistellaan.
Pappi siunaa kaikkia.
Joku lukee Jumalan sanan. Toinen puhuu siitä.
Joku tuo yhteisiä esirukousaiheita.
Rauha jaetaan toinen toisillemme rauhan merkissä. Ehtoollisen jälkeen onnitellaan/tervehditään toisia. Ehtoollisen jälkeisessä kunnioituksen ilmapiirissä rukoillaan myös kumppanin, ystävien tai perheenjäsenien kanssa. Jaetaan Jumalan kosketusta ja armoa huomioimalla myös toisia. Tai olemalla hiljaa ja vain rukoilemalla.
Ihminen antaa toisille loppusiunauksen. Messu tulee Jumalalta ihmisten kautta. Messu tekee Kristus-ruumiin keskinäisen vuorovaikutuksen näkyväksi ja siitä on hyvä inspiroitua sitten vaikkapa muihin rakkauden tekoihin.
Helluntailaisten ehtoollistilanteessa, missä toimiminen on ehkä hieman vapaampaa, on ihana nähdä miten osa on hiljaisesti Herran läsnäolossa, osa alkaa jo juttelemaan jotain, osa menee rukouspalveluun ja osa rukoilee näkyvästi toinen toistensa puolesta penkissä istuen.
Se on valtavan hienoa, siinä tulee välittömästi näkyviin ehtoollisen salaisuus Kristus-ruumiin keskinäinen toinen toisiin vaikuttaminen, kun kaikkien kautta Herra on läsnä.
Kirjoitan tähän erilliseen viestiin vielä yhden huomion. Se hukkuisi tuon toisen viestin keskelle.
Vaikka et @tortoise ole koskaan kaiketi harkinnut muuta kirkkokuntaa kuin luterilaisuutta, on johdatusta että saat kuulua yhteisöön joka korostaa juuri sinulle tärkeitä asioita. Kurjalle ja köyhälle annettua paikkaa Herran edessä ja Jumalan hiljaista hoitamista. Tämähän on aivan loistava tarpeiden kohtaamisen tilanne.
Kun olen taas seurannut Kansanlähetyspäiviä netin kautta, sekä videokuvaa että hyvälaatuista ääntä stereoista, huomaan kuinka innostun nimenomaan ihmisistä ja heidän työstään siellä. Erityisesti osaava musiikkiryhmä on saanut huomioni. Viime kesänä oli samoin, joskus aiemmin olen ollut myös paikanpäällä, joka olisi tietysti paras tapa osallistua, mutta kun se ei ole nyt mahdollista.
Huomaan syttyväni yhä uudelleen hyvästä opetuksesta ja ylistyksestä, rukouksista ja vaikkapa vain juontajien taitavuudesta, mielenkiintoisista keskusteluista, kuten herätykseni alkuaikoina vajaat parikymmentä vuotta sitten toisessa herätysliikkeessä. Sama henki vaikuttaa keskellä seurakuntaa, olipa liike mikä hyvänsä, jos ja kun opetus ja toiminta on hyvää ja ihmiset ovat tosissaan valmiita palvelemaan Jumalaa. Ja armolahjat ovat kellä mikäkin. Joillakin muusikon, joillakin evankeliumin julistuksen, joillakin rukouksen, joillakin käytännön töiden. Jokainen osaa ja voi tehdä jotain.
Siis en minä ole kuulunut seurakuntiin tai yhteisöihin joissa näitä vaaditaan.
Oikeastaan vain koulupoikana kohtasin hämmentävän aggressiivisen käännytysyrityksen. En tiennyt miksi uskoni ei riittänyt.
Täällä olen huomannut että kaikillle uskoni ei kelpaa. Mutta ei se juurikaan ahdista nyt.
Tällä hetkellä lähestyn siis tätä asiaa uteliaana ja se liittyy kirkkohistoriasta innostumiseen. On aika selvää että kaikki uskonnollisuus ei ole alkuperäistä eikä luotettavaa. Mutta se ei oikeuta ihmisten tuomitsemiseen yksilöinä. Kristityt voivat kokea yhteyttä vaikka näkevät ongelmia kaikissa kirkoissa ja ryhmissä.
Joo, kai minä luterilaisena pysyn. Mutta vanhat kirkot kiinnostavat myös. Ja jossain määrin tunnariluterilaisuus tai siihen kallellaan oleva ja ehkä tulevaisuudessa muodostuva kirkko.
Miksi pitäisi lietsoa epäilyksiä ja etsiä “the” kirkko jossa Jeesus varmasti on? Minusta pyhän hengen työstä eri kirkkokunnissa on niin selkeät merkit että kaikki “nulla salus extra ecclesiam” -väitteet voi hylätä suorilta käsin.
Laitan tähän ketjuun sunnuntaikuulumisiani koska liittyy kuitenkin oman seurakunnan kasitteen monenlaiseen ymmärtämiseen.
Kävin Jyväskylän helluntaiseurakunnan ehtoollisjumalanpalveluksessa. Anoppi käy siellä ja itsekin olen alkanut käymään useammin. Oli todella hyvä kokous. Hyvä sana ja sain olla rukouspalvelun palveltavana. Kiitos Herralle heidän kutsustaan. Sielläkin seurakunnassa alkaa jo minulla olemaan tuttuja.
Vielä toinen kokous tänä sunnuntaina. Nyt siis suuntaan Herätyksen tuleen. Se on varsinainen kasvunpaikka-seurakuntani. Kaikki ei minua siellä miellytä mutta omat kulmat hioutuvat hyvin ja tuntuu kotoisalta. Siellä myös hyvin nopeasti alkoi tehtävä espanjankielisessä solutoiminnassa joka on ollut suuri siunaus minulle.
Eilen huokasin Olohuone-nimisessä kokoontumisessa että voisipa kuulua pariin kolmeen seurakuntaan.
Onneksi voi käydä ja osallistua. Ja kokea että ollaan samaa Jeesuksen porukkaa.
Tuo sanonta on syntynyt aikanaan eri tilanteessa kuin mikä nyt meillä on. Silti sen voi tulkita nyt niin että kristinusko on yhteistä uskoa. Universaalia, “katolista”. Sooloilijat ja uusien ilmestysten seuraajat jne ovat vähintään kaltevalla pinnalla, vaikkei kukaan kadotustuomiota kenestäkään saa lausuakaan.
Pelastus on varmuudella kirkossa, koska se on Kristuksen ruumis.
Tarkoitukseni ei ole lietsoa mitään. Minusta on aiheellista aina kysyä mikä on alkuperäistä Jeesuksen seuraamista ja apostolista uskoa, vaikka siitä ei seuraisikaan kirkkokunnan vaihtamista.
Pyhän Hengen työn näkeminen on tärkeä asia. Mutta kenen näkökykyyn ja Hengen erottamisen kykyyn luottaisi? Ei kaikki, minkä sanotaan olevan Pyhästä Hengestä, sitä ole. Onhan Uusi testamentti jo selvästi todistanut vääristä ja oikeista teistä.
Jep. Ihmiset ovat erilaisia ja kaipaavat erilaisia vastauksia. Joillekin ajatus “Jumalan käskyjen noudattamisesta” on ylitsepääsemätöntä, jos heille ei täsmennetä mitä ne käskyt tarkalleen ovat, ja minkä kaikkien rikkomuksista pitää käydä yksityisellä ripillä, tai vastaavasti ajatus “kristuksen kirkosta” on ylitsepääsemätöntä, jos ei ole jotain aukotonta heuristiikkaa millä rajata yhteisöt sen sisälle tai ulkopuolelle. Esim:
Toisille asiat taas ovat intuitiivisempia, poikkeukset vahvistavat säännöt, ja kokonaiskuva soveltuu tapauskohtaisesti. Olen kuullut sanottavan, että vasemman aivolohkon työskentely olisi ensin mainitun kaltaista, ja oikean aivolohkon jälkimmäisen kaltaista.
Ja näiden kahden tavan käsittää asia pitäisi olla edes jollain tavalla tasapainossa kristittyjen keskuudessa. Ne eivät sulje toinen tosiaan pois vaikka äkkiseltään siltä näyttäisi.
Nyt jos ihan totta puhutaan niin kenelläkään ei ole kattavaa listaa kaikista kuolemansynneistä.
Ahdistusta kaiketi aiheuttaakin juuri se että ei pysty pääsemään varmuuteen onko ripittäytynyt kaikista kuolemansynneistä. Sen varmuuden antaa vain elämä Pyhässä Hengessä, ei mitkään listat.
Oppi kuolemansynneistä pitäisi nimenomaan oppia käsittämään oikealla aivopuoliskolla.
Ei kaiketi kukaan joka olisi todella syyllistynyt kuolemansyntiin ripittäytyisi siitä, sehän olisi loogisesti mahdotonta. Enkä nyt tarkoita room. kat. kirkon sellaisiksi määrittelemiä syntejä.
Hepr 10:26-31: “Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat. Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman: kuinka paljoa ankaramman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren, jossa hänet on pyhitetty, ja pilkkaa armon Henkeä! Sillä me tunnemme hänet, joka on sanonut: “Minun on kosto, minä olen maksava”; ja vielä: “Herra on tuomitseva kansansa”. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin.”
Tästä synnistä ei ripittäydytä, mikäli rippi käsitetään tehtävän Jumalalle.
Jos joku ripittäytyy Jumalalle murhasta niin se ei silloin ole kuolemansynti, esimerkkinä Daavid.