Itelle valinta on ollut kokolailla selkee - ort.kirkkoa kohtaan ei koskaan ole ollut mitään mielenkiintoa. Se tökkii oikeastaan joka asiassa. Uudestikastajaliikkeet on periaatteesta poissuljettuja, vaikka joissain niisyä onkin kiinnostavia elementtejä. Room.kat. kirkkooisi sit se toinen jäljemle jäänyt vaihtoehto, muttasielläkin on tiettyjä opillisia kysymyksiä, joista olen jyrkästi dri mieltä. Pyhimy-ja Mariakultit esim. Lisäksi mitä enemmän luen paavien edesottamuksista, sitä vähemmäksi käy mielenkiinto ao. firmaa kohtaan. Literilaisuudeb sisällä on sit enempi perattavaa. Lrstadiolaisuuteen rajapinta on kovin ojut, mutta jos olisin sellaisessa kulttuuriympäristössä arkea elänyt niin varmaan tilanne ois toisenlainen. LHPK on osoittautunut käytännössä vähiten huonoksi vaihtoehdoksivaikka en esim piispallisuutta näekään mitenkään välttämättömäksi. Amerikkalaistyylinen kongregationaalisuus ois parempi -ainakin suurelta osin.
Ymmärsit nyt väärin.
En tarkoittanut sitä, että joku yksittäinen ihminen jossain kirkossa opettaa jotain väärin. Tai mielenvikaista, kuten sinä sanot. Sellaista on tietenkin tavattu.
Tarkoitin enemmän opillisella tasolla. Kirkoilla on erilaisia opetuksia dogmeista, sakramenteista, käytännöistä ja perimätavoista.
Minä koen yhdeksi painavasti merkittäväksi tekijäksi yhteisöllisyyden, sen ettei seurakunta johon kuulun tunnu laitosmaiselta instituutiolta, joka ikään kuin toimii osallistujiensa ulkopuolella jättäen seurakuntalaisensa tuntemaan ulkopuolisuutta. Tässä minua puhuttelee Raamatun sana, että kristityt ovat Kristuksen ruumis, josssa jokaisella jäsenellä on siten oma tärkeä paikka ja muut ympärillä olevat antaisivat hänen myös tuntea sen. Tämä on mielestäni seikka, joka toimii “imurina” vetäen ihmisiä Messuun ja myös muihin seurakunnan toimintoihin.
Kirkollinen ylemmyydentunto on itselleni näppylöitä aiheuttava ilmiö. Se liippaa läheltä ylpeyttä. Kristityn ainoan kerskauksen tulisi olla Kristus. Yksi armahdettu syntinen ei voi olla toisen yläpuolella. Kaikki olemme samanlaisia armon kerjäläisiä.
Tällä en tarkoita, etteikö liikkeellä tahi kirkolla saisi olla selkeää oppia tai ettei siihen saisi uskoa. Puhun enemmän myrkyllisestä asenteesta.
Kiitos kommenteista kaikille.
Ne ovat olleet hyviä, joskin niissä puhutaan hämmentävän paljon opista. Ihan mielenkiintoista. Itselleni tuo Jeesuksen tunnistaminen toisen uskossa, käyttäytymisessä ja puheissa samaksi Jeesukseksi, joka on minut pelastanut on ollut tärkeä tekijä seurakuntaelämässä.
Meidät on aika lailla sidottu oppiin, kun Kristusta ei muuten tunneta (on hippi-Jeesusta sun muuta). Ovatko ne muut tunnelmat tai mielikuvat oikeita tai vääriä, jää tuomiopäivän ratkaistaviksi. Kirkon velvollisuus on pysyä siinä, minkä tiedetään perustuvan ilmoitukseen. (Se, onko se juutalainen kaanon vai laaja +traditio, on sitten oma kysymyksensä).
George Lindbeckin määritelmä opista uskon kielioppina (2. kertaluvun lause) on aika hyvä. Ihminen voi puhua “kristianiaa” (1. kertaluvun lause) samoin kuin suomea piittaamatta sen kummemmin kieliopista ja silti sanomatta mitään opin vastaista. Ja samalla tuntematta itseään jotenkin kieliopin vangiksi.
Toki jotkin opilliset lauseet ovat suoraan 1. kertaluvun lauseita itsessään.
D
Mehän emme syntyessämme juuri valitse kirkkokuntaa (tai uskontoa), vaan se tulee kulttuurin mukana. Yleensä kirkkokunta (tai uskonto) on se, mihin kasvetaan, mutta myöhemmällä iällä voi tuntea vetoa toisaallekin. Itselleni riittää usko yhteen kolmiyhteiseen Jumalaan Raamatun mukaisesti, muut seikat ovat enemmän kulttuuri- ja mieltymyskysymyksiä.
Jostain syystä olen aina tiennyt Jumalan olevan olemassa, niin kauan kuin muistan, ja uskoneeni häneen. Myöskään yliluonnollisuus ei tuota minulle ongelmia saatuani siitä kokemuksia pitkin elämääni vähintäänkin johdatuksen ja varjeluksen muodossa, joskus enemmänkin. Uskonsuuntien yksityiskohdat eivät taas jaksa minua oikein kiinnostaa perusasioita lukuunottamatta, jotka liittyvät pelastukseen ja uskontunnustukseen. Muihin seikkoihin suhtaudun melko vapaasti.
Katolinen kirkko on vedonnut aina minuun enemmän kuin luterilainen, johon kuulun vain taustani vuoksi. En tosin ole periaatteessa luterilaisuudenkaan suhteen eri mieltä, mutta mitään intohimoja se ei ole koskaan herättänyt toisin kuin vaikkapa Jumalan ihmeitä enemmän esilläpitävä katolinen usko tai vapaat suunnat, karismaattiset herätysliikkeet jne. Luterilaisuus on pahimmillaan tappavan tylsää, tosin se silti pitää kuitenkin hengissä ja takaa iankaikkisuuden. Katolisilla ja vapailla suunnilla on enemmän väriä ja asennetta. Kuuntelen mielelläni fiksuja herätysliikkeiden saarnamiehiä, kuuluivatpa he luterilaisiin tai vapaisiin herätysliikkeisiin. Katolisessa uskossa taas enemmän puhuttelee kokonaisuus aina perinteitä ja kirkkorakennuksia myöten.
Voin olla luterilainen ehkä lopun ikääni, silti uskon vielä enemmän siihen, että Jumala toimii kaikissa kirkkokunnissa omalla tavallaan siinä kulttuurissa kasvaneille ihmisille. Ja on myös ihmisen oma valinta, mihin uskoo ja haluaa uskoa, minkä itse kokee todeksi. Ei niin, että jokaisella on oma totuutensa, vaan niin, että Raamatusta löytyy totuus, jota kukin kirkkokunta pyrkii parhaimpansa mukaan sanoittamaan ja ymmärtämään.
Pidän tästä kiteytyksestä. Kiitos.
Kyllähän kirkko on ollut ennen Raamattua ja Raamattu on kirkon kirja ja kirkko sen ainoa oikea tulkki. Raamattu ei ole uskomme kohde vaan Kristus.
Ketjun otsikko: oman kirkkokunnan valitseminen on länsimaisen individualismin harhaa. Ihan kuin kristinusko olisi joku ostoskeskus josta ostellaan oman mieltymyksen mukaan. Pahimmillaan vähän sieltä ja täältä sekametelisopan ainekset.
Ihmisellä on toki vapaus valita. Originaalista joutuu maksamaan kovemman hinnan mutta halpiskopiot eivät tahdo kestää aikaa ja joutuu hakemaan uuden.
Tästä dilemmasta on tälläkin foorumilla keskusteltu sivukaupalla.
Kyllä on totta että kristillisen Raamatun kokonaisuus muotoutui varhaisen jakamattoman kirkon sisällä. On myös totta että tuossa jakamattomassa kirkossa oli keskenään eri mieltä olevia suuntauksia, muitakin kuin nykyisessä Raamatussa olevia kirjoituksia syntyi, ja ne jätettiin vahvistetusta kaanonista pois, ja hyvä niin.
Tarvittaisiin kuitenkin hieman vahvempaa todistusaineistoa sille että kaikki ne nykyiset kirkot, joilla on käytössä tämän jakamattoman kirkon vahvistama Raamattu, olisivat oikeassa. Silti Raamatun voidaan katsoa olevan se kokoonpano, jonka vahvistusta useat kirkkokunnat pitävät validina.
Se, että joku kirkkokunta pitää jakamattoman kirkon vahvistamaa Raamatun kokoonpanoa oikeana ei tarkoita sitä, että uskotaan Raamattuun eikä Kristukseen.
Olen antanut itseni ymmärtää, että alkukristityt lukivat heprealaista raamattua, eli vanhaa testamenttia. Mikäli oikein muistan, niin se kirjoitettiin peräti ennen ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta…
D
Tähän kun lisää sen, mikä vaikutus on ollut sillä, että vuosisatojen ajan Euroopassa ja muualla, oli kansalaisen lain mukaan pakko kuulua tiettyyn kirkkoon ja maallinen oikeus pystyi rankaisemaan jopa kuolemanrangaistuksella väärin uskovaa kristittyä, saadaan tarkasteltavaksi kristityn ihmisen lukuisien sukupolvien ajan jatkunut tilanne erilaisten vetovoimien paineessa.
Tämä historia näkyy vieläkin monella tavalla tunnustuskuntien välisissä riidoissa ja ihmisiin ikään kuin sisäänrakennettuna velvoitteena kuulua oikeaan kirkkoon.
Tämä tilanne että valtiovalta pakotti kuulumaan tiettyyn kirkkoon on mielestäni kristinuskon irvikuva. Se ei tietenkään sulje pois sitä että näissä valtion suosikkikirkoissa olisi voinut olla aitoa kristinuskoa, mutta tuo vaihe historiassa on jättänyt vaikean kollektiivisen trauman kristikuntaan.
Kuten jo todettiin, apostolien ja Jeesuksen ajan Raamattu oli Vanha testamentti, joka tietysti oli olemassa jo vuosisatoja tätä ennen. Alkuseurakunnan aikana taas luettiin sekä Vanhaa testamenttia, että nähtiin mitä Jeesus ja Pyhä Henki tekivät silloin ja niistä kerrottiin.
Se mitä näistä kirjoitettiin ylös heidän aikoina ja jälkeen tuli meille todistukseksi tapahtumista ja jo paljon ennen kuin koko kaanon oli kirjoissa ja kansissa.
Tämä on taas sellainen olkiukko, jonka toivon väistyvän. Ei kukaan noin ajattele. Raamattu kertoo Kristuksesta ja tähän liittyvistä tapahtumista.
En ole kommentoinut asiaa, koska olen uumoillutkin, että siitä on väännetty. Yleisenä periaatteena, jos nyt kuitenkin sen sanon, on se että kirkko ei voi olla Raamatun yläpuolella sen enempää kuin muinainen Israel saattoi olla Tanakhin yläpuolella. Voidaan sanoa, että Israel oli ennen Tanakhia, kokosi sen ja tulkitsi sitä. Silti Jeesus kritisoi Israelia sen tulkinnoista ja perinnäissäännöistä pohjautuen juuri siihen Tanakhiin. Näin ollen rohkenen päätellä, että on varomatonta hybristä hivuttaa mitään kirkkoa Jumalan sanan tasolle tai varsinkaan sen yli.
Raamattu on Jumalan Ilmoitus meille ja ainoa luotettava. Silti sitä tulkitaan ja vääristellään syntisen ihmisen toimesta koko ajan, vaikka laki kieltää sellaisen.
"Narsismi on uusi normi tänään! ja korvasyyhyyn lukeminen ja opettaminen sääntö!
Aina voi ottaa vanhan aiheen uudelleen keskusteluun. Uuden kirjoittajan uudet näkemykset tuovat aina uutta nostetta jo puhkikaluttuihinkin aiheisiin.
Raamattujutuille on omat ketjunsa jos keskustelu lähtee selkeästi siihen suuntaan tässä ketjussa.
Aika valikoivaa ja “tuuripeliä” asia ihmisten kannalta ennenkin oli. Sikäli kuin me ilmoituksesta tiedämme, Jumala ei valinnut kansakseen Australian aboriginaaleja, Amerikan intiaaneja tai muita eksoottisia kansoja, vaan hän antoi ilmoituksensa suppella maan kolkalla valitsemilleen henkilöille ja heidän jälkeläisilleen. Oppikiistoissa on kyse tämän valinnan jatkumisesta oikealla tavalla, koska “kaikki ei käy”.
Tämä on totta ja erityisesti pidän tuosta miten yhdistät opin valinnan jatkumiseen. Erittäin havainnollistava opin merkityksen selitys. Olen silti sillä kannalla että oppikiistoissa on sosiologisia taustoja enemmän kuin aina huomataankaan.
Kirkkohistoria on syntisen ihmiskunnan historiaa, mutta silti näen oikean ja väärän erottamisen kirkon velvollisuudeksi. Ajattelen, että tunnustamisen loppuminen ajaa totuusskeptisismiin ja tunnelmayhteyden teologiaan.