Kuten on jo täälläkin ammoin todettu, ensin syntyi kirkko ja vasta sen jälkeen vähitellen ja kirkon elävän tradition keskuudesta Raamattu
Liikkeellä oli, kuten tiedämme, monenlaisia kirjoituksia ja vasta 400-luvulla luvulla kirkko määritteli mitkä kirjoitukset katsotaan aidoiksi ja sisällytetään Raamattuun.
Näin kirkko synnytti Raamatun ja yksittäisen on kristityn on Raamatun tulkinnassa viisainta luottaa kirkkoon joka on sen sisällönkin päättänyt.
Jatkoin raamattukeskustelun toiseen ketjuun. Vastatkaa sinne ellei viesti raamattukäsityksistä liity siihen miksi valitsee tai jättää valitsematta jonkin kirkkokunnan.
Omassa elämässäni kysymykset Raamatusta liittyvät kirkkokunnan valitsemiseen siten että minulla ja veljelläni on sopivan harvakseltaan jatkuvasti käynnissä keskustelu kuka Jeesus on ja mistä siihen löytyy perusteita.
Veljeni tapaa arvostella kovasti Uuden testamentin piirtämää kuvaa Jeesuksesta ja sen yhtenevyyttä tai yhtenevyyden puutetta kirkon opetuksessa.
Veljeni unohtaa kuitenkin sen, että varhaisimmat kristityt, eli kirkko, perustelivat Jeesuksen persoonaa myös Vanhalla Testamentilla, tekstillä jota kirkko ei ollut ollut kirjoittamassa. Jos kerrotaan tarinaa Jumalan valitsemasta kansasta joka odotti oman kohtalonsa muuttavaa Messiasta, mutta Jumala lähettikin valitusta kansasta syntyneen Messiaan muuttamaan koko ihmiskunnan kohtalon, voin kuvitella miten viesti kolahtaa sen aikaisiin kansoihin muuallakin kuin Israelissa ja Palestiinassa. Jeesus on kansan valinnan motiivi, jo ennen Jeesuksen ajallista elämää ihmisenä, ja Jeesuksen synnyttyä Jumala paljastaa valinneensa yhden kansan jotta voi olla pelastava Jumala koko ihmiskunnalle. Tämä jos mikä on ilosanoma maailmassa jossa oli valtion pakottamia jumalia, lepyteltäviä jumalia ja jumalia jotka orjuuttivat palvojansa erilaisiin rituaaleihin.
Eli veljeni ei näe sitä miten kristillinen Jeesus on historiallisesti ilmoitettu jo paljon ennen Jeesuksen syntymää ja kristinuskon alkamista.
Tämän vuoksi hän arvostelee Uuden testamentin Jeesusta sillä hän ei löydä sitä samaa Jeesusta Vanhasta testamentista ja luulee kirkon keksineen oman käsityksensä Jeesuksesta omasta hatustaan temmatuista uskomuksista. Veljeni ei näe ennelta ilmoituksta, lupausta ja sen täyttymystä. Sen merkityksellisyyttä että vaikka valinta koskee ensin henkilöä, tiettyä kansaa, valinta on tehty koko ihmiskunnan hyväksi.
Oikea oppi on toki tärkeä, se varjelee hairahtumasta ohjaamalla jatkuvasti takaisin Kristuksen yhteyteen, josta me omassa varassa, omine tulkintoinemme eksymme.
Vaarana on kuitenkin, että se kolahtaa nuppiin ja alamme kuvitella olevavamne sokeain taluttaja, pimeässä olevien valkeus jne., kun meillä on oppi hyvin hallussa. Tällä tavoin ylemmyydentuntoisina tulee herkästi tuputettua oikeaa oppia joka saumaan ja kaverit loppuvat jos olemme käveleviä teologiakoneita, joilla on silmät päässä kuin marmorikuulat ja niissä verhot, mutta mistään ei käy esille, että talossa on asukas sisällä. Tällaisen koneihmisen seurassa on vaikea olla, joka ei katso tarvitsevansa juurikaan muita.
Pitää ottaa huomioon, että seurakunnassa on monenlaisia jäseniä Kristuksessa, kuten Jeesus sanoo taivasten valtakunnan olevan nuotan kaltainen, joka kerää monenlaisia kaloja. Monet pelastuvat vähemmälläkin opin tiedollisella hallinnalla, erilaisin armolahjoin varustettuna. Eivät kaikki, eivät edes pastorit ole oikeaoppisuuskoneita, kuten eräs pastoriystäväni sanoikin, että älkää vaatiko minun saarnoiltani liikaa, sillä saarna on silloin hyvä kunhan siinä vain Kristus vähänkin kirkastuu.
Kirkkohan perustettiin jo paratiisissa, siis ennen syntiinlankeemusta. Toki juhlistamme helluntaita siitä näkökulmasta, että silloin kirkosta tuli Kristuksen ruumis.
Pyhät isät ja äidit opettavat ( ja tästä ei liene ekumeenisesti kiistaa) että enkelitkin kuuluvat kirkkoon. Ja heidät luotiin jo ennen syntiinlankeemusta.
Jos uskonyhteisö ei ole omasta mielestään oikeaoppisempi kuin muut, niin sittenhän se sanoo, että muut ovat yhtä oikeassa. Ei sellaiseen uskonyhteisöön voi suhtautua vakavasti, sehän ei itsekään suhtaudu omaan uskoonsa vakavasti.
Tälläkin foorumilla on miellyttävintä keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat pohtineet asioita ja päätyneet johonkin oikeimpana pitämäänsä kantaan – ja sitten osaavat perustellakin kantansa.
Sen, että osaa perustella kantansa, ei pitäisi liittyä mitenkään siihen uskooko jonkin kannan olevan oikea. Meillä ainakin oli jo lukiossa väittelyharjoituksia missä arvalla valittiin se kanta mitä edusti väittelyssä. Itse ei tarvinnut siis olla samaa mieltä edustamansa kannan kanssa ja tunneilla saatiin nähdä loistavia perusteluja vastoin väittelijän omaa mielipidettä.
Itseäni eivät nimenomaan vakuuta sellaiset kristilliset puhujat jotka ovat retorisesti ja loogisesti taitavia, sillä he osaavat selittää uskottavasti vaikka mustan valkoiseksi. Sillä ei ole totuuden kanssa välttämättä mitään tekemistä.
Eivät ne ole loogisesti taitavia, ainoastaan retorisesti. Loogiset ihmiset osaavat paljastaa sen, että musta selitetään valkoiseksi.
Kannattaa kuitenkin pitää mielessä että jos on loogisesti taitava ihminen, hän osaa perustella todella hienosti myös asioita jotka eivät ole totuus. Logiikkaa ei käytetä ainoastaan totta olevien asioiden perustelussa.
Mieiestäni on tämän ekumeenisen foorumin perusasioita että uskomme kolmiyhteisen Jumalan olevan “tavattavissa” muuallakin kuin omassa kirkkokunnassamme.
Tunteet ohjaavat ihmisiä paljon enemmän kuin yleensä halutaan myöntää. Tämä korostuu usein myös ortodoksisen tai katolisen kirkon yhteyteen aikuisena tulleiden puheissa, vaikka rinnalla on myös vakuuttumista alkuperäisyydestä ja ns täyteydestä. Se, että jokin elämys on vahvasti sitomassa ihmistä tiettyyn kirkkoon, ei kuitenkaan minusta ole paha asia. Ehkä Jumala vain käyttää eri keinoja eri ihmisten kohdalla. Eri perinteet myös vetoavat erilaisiin ihmisiin ja usein varmasti korvaavat jotain mitä on aiemmin omasta kristillisestä elämästä puuttunut.
Hyvin sanottu! Eihän Jumalan työtä voi rajata mihinkään yksittäiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Henki puhaltaa missä puhaltaa ja voi itse olla vain vakuuttunut siitä missä Herra ainakin toimii.
Mitä elämyksiin tulee, niin ne tulee ja menee ja viisaammat kyllä opettavat ettei niihin pidä ripustautua. Tämän(kin) vuoksi kirkkoon liittymistä harkitsevat laitetaan miettimään joskus pitkäksikin aikaa ja tutustumaan kunnolla liturgiseen elämään.
Viisaammat ovat usein todenneet ettei ortodoksinen kirkko ole se kaikkien juttu. Jos, syystä tai toisesta, Jumalan kaltaisuuteen kasvaminen tapahtuu jossain muualla paremmin niin se on sitten way to go.
Palaan vielä tähän. Kun kirjoitan opista ja joku saa sellaisen vaikutelman että olen oppia ja tunnustamista vastaan, haluan korostaa sitä että kristikunnan jäsenet voisivat miettiä mitä oikeastaan kannattaa tunnustaa nykymaailman tilanteessa.
Itse olen tullut siihen ratkaisuun että Jeesukseen Kristukseen liittyvät kaikkein perustavinta laatua olevat, kristilliset väittämät ovat niitä mitä haluan tunnustaa, siten että mahdollisimman hyvin vältän kaikki Kristukseen liittyvät, kristittyjen väliset historialliset väännöt.
Tähän olen päätynyt huomattuani että kaikenlaisista teologisista erimielisyyksistä huolimatta kristitty kyllä sydämessään tunnistaa sen Jeesuksen joka on toisen ihmisen pelastanut, josta tuo toinen puhuu, samaksi Jeesukseksi joka on oma pelastaja.
Maailmassa on niin paljon ei-kristillisiä käsityksiä Jeesuksesta, myös ei-kristillisiä uskonnollisia käsityksiä, että haluan loppuun asti kertoa ihmisille ja tunnustaa sitä kristillistä Jeesusta, jonka kristityt voivat keskellään tunnistaa kaikkien pelastajaksi.
Oppi ei ole tässä tunnustamisessa tällä hetkellä toimivin keino. Se ehkä oli joskus, mutta mielestäni ei tällä hetkellä. Usein opista keskustelu jättää Jeesuksen persoonan vähemmälle huomiolle kuin opin yhteydessä keskusteltavat asiat.
Sitten hän kysyi heiltä:"Entä te, kenen te sanotte minun olevan? Simon Pietari vastasi: “Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.”
Oikein, mutta kasvaako joku todella tässä elämässä Jumalan kaltaiseksi? Luterilaisuudessa kaikki jää keskeneräiseksi. Parhaimmatkin kilvoittelijat ovat Jumalan silmissä vain aivan alussa ja totuudellinen tietää sen itsekin.
Olin käytännössä passiivinen luterilainen 80-luvun alkuun. Sitten muutin työn perässä Stadiin. Ja vain päätin, että alan käydä messussa Pyhän Henrikin katedraalissa. (Toki olin käynyt messussa ekan kerran jo joskus 60-luvulla) Aluksi vain arkisin iltamessussa, sitten uskaltauduin sunnuntain päämessuun. Aloitin informaatio kurssin, jolla tutustuttiin katolisuuteen. Seuraavana vuonna minut otettiin Kirkon täyteen yhteyteen piispa Paulin toimittamalla konfirmaation/voitelun sakramentilla. Kävin säännöllisesti myös ortodoksisen kirkon palveluksissa. Uspenskin slaavinkielisessä vigiliassa oli meditatiivista tunnelmaa. Rooman patriarkkaan kuuluminen ei siis vähentänyt yhteyksiä ortodoksiseen kirkkoon. 80-luvun lopulla olin 9 kk talkoolaisena Valamossa, tästä puoli vuotta ponomarina eli alttaripalvelijana. Siinä tuli ortodoksiset liturgiset kiemurat enemmän kuin tutuksi. Kirkkokunnan vaihtamista en ole vuosikymmeniin pohtinut, kotona ollaan. Katolinen ja ortodoksinen kirkko ovat minulle viime kädessä yhtä ja samaa Kirkkoa, joten vaihtamisesta ei tolkkua olisi. Koskapa olen hyvin kreikkalais-katolisesti suuntautunut, voisin joissain oloissa harkita latinalaisen riituksen vaihtamista bysanttilaiseen - jos asuisin paikkakunnalla, missä kreikkalais-katolista kirkollista toimintaa on. Näillä mennään…
Ei kasva tässä elämässä mutta vakaa pyrkimys sitä kohti on klassista kristinuskoa.
Tuo on mielestäni varsin hyvin sanottu. Samaa olen itsekin korostanut painottaessani kaikille kristityille yhteisiä asioita. Ja toki pidän mielelläni mukana myös protestanttisen kristikunnan.
Yhteisymmärrys löytynee siitä, että Uuden testamentin mukaan kristityn kasvu on siihen suuntaan armon kasvatuksen ja Jumalan pyhittävän vaikutuksen avulla, ja varmaankin kaikki kristityt itsekin haluavat pyhittyä ja muuttua siihen suuntaan eikä mihinkään muuhun suuntaan. Minusta alla oleva Johanneksen kirjeen jae auttaa ymmärtämään lopputulosta:
“Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.” (1.Joh 3:2)
Eli Jumalan kaltaisuutta ei saavuteta vielä tässä elämässä vaan sitten kun hän ilmestyy, ja arvatenkin tuossa puhutaan Jeesuksesta, vaikka sitä ei suoraan sanota. Me muutumme, kuten Paavali ilmaisee:
“Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme.” (1.Kor 15:52)
Luettuani eilen paljon foorumin vanhoja kirjoituksia, poimin muisteluistani tänne yhden lauseen.
Kun tässä ketjussa nyt on jonkin verran epäilty, onko kirkkokunnan valinta edes asia joka valitaan, niin totean että kun minusta alun perin tuli kristitty, en valinnutkaan kirkkoa, minusta vain tuli alueen valtakirkon jäsen tultuani uskoon sen tapahtumissa. Minusta tuli siis kristitty melko lailla suoraan pakanuudesta, vaikka kulttuurisesti luterilainen kirkko oli tietysti minulle tuttu joulukirkoista, hautajaisista ja häistä.
Mikään maailmassa ei valmistanut minua kuitenkaan siihen, miten palattuani kotimaahan olenkin marginaalikirkkokunnan jäsen johon kantasuomalainen yleensä liittyy pitkällisen teologisen pohdinnan perusteella ja on usein muuttanut vakaumuksiaan ja ajattelutapojaan perusteellisesti. Tämä johtaa siihen, että usein muiltakin samaan kirkkokuntaan kuuluvilta vaaditaan tällaista lähestymistapaa ja luokitellaan oikea siihen kirkkokuntaan kuuluva hyvin kapeilla kriteereillä.
Tämä on ollut vaikea prosessi. Niin vaikea, että olen joutunut ottamaan moneen ottseen etäisyyttä noihin piireihin. Positiivista on se, että minusta on tullut aika hyvä ymmärtämään uusien kristittyjen sosiaalisia vaikeuksia seurakuntaelämässä.
On Jumalan ihme, että olen edelleen seurakuntakristitty. On Jumalan ihme, että sain sellaisen lähdön elämääni kristittynä, että vaikeuksista huolimatta olen uskonut kristinuskon harjoittamisen sosiaaliseen puolen tärkeyteen.
Kokemuksieni vuoksi en ole oppinut suhtautumaan kovinkaan neutraalisti tai jopa positiivisesti opilliseen kristillisyyteen.
Oppia käytetään kristittyjen keskinäiseen kurittamiseen, väheksymiseen ja jopa nöyryyttämiseen. Olen itse syyllistynyt kaikkiin näihin.
Toki on niitä positiivisia asioita joihin oppia käytetään, en sitä kiellä.
Opista puhutaan mutta Jeesus ja Jeesuksen pelastamaksi tuleminen jää aiheena usein sivuun. Jos puhuttaisiin Jeesuksen pelastamaksi tulemisesta, uskon että oppikysymyksiä käytäisiin läpi sivulauseissa, ei se käsittelemättä jäisi.
Olen nyt ymmärtänyt että luterilaiseen seurakuntaan meno Suomessa on usein paljon lempeämpi kokemus kuin katoliseen kirkkoon meneminen, koska luterilaiset ovat kasvaneet valtakirkkoidentiteettiin, eikä heillä ole tarvetta koko ajan perustella mitä ovat ja miten ovat. Tosin ev.lutin ja LHPK:n välillä ja tiettyjen muitten ryhmittymien yhteydessä tällaista esiintyy.
Näin on usein ja pilataan kaikki. Kuitenkin Raamatun kokonaisilmoituksen valossa ihminen on “veljensä / sisarensa vartija” ja pitäisi taidolla, rakkaudessa osata ojentaa oikein ja kantaa huolta, vaikka herättääkin vastusta melkein aina, koska tosiaankaan ojentaja ei ole aina oikeassa ja takerrutaan epäolennaisiin eli “lillukan varsiin”. Ihmissuhteet ovat käsittämättömän vaikeita, samoin Jumalan hallinta näkyvästi pahassa maailmassamme. Omin voimin ei tietenkään kukaan voi uskoa eikä ojentaa oikein. (Taas altistun väärinkäsitykselle, koska näitä ajatuksiani en osaa auki kirjoittaa eikä aina löydy sopivaa tukea lahjakkaimpien kirjoituksista.)
Suomessakin on satoja eri kirkkokuntia / seurakuntia ja silti on vaikea löytää omaansa, missä tulisi hyväksytyksi ja itse hyväksyisi. Yhtään täydellisten sellaista ei ole olemassa, olemme aina eri vaiheessa uskon tiellämmekin jne. Farisealaisuus meissä kaikissa on perussyy itsekkyyden rinnalla ja Hengen Hedelmän hidas kasvu ja raakuus aina.
Ev.lut. pappi Marko Sagulin on tehnyt luentosarjan Jumalansa näköisestä seurakunnasta.
Itselleni jäi siitä mieleen erilaisten kristittyjen kuvaaminen kolmiona, jossa yhdessä kulmassa ovat opilliset kristityt, toisessa karismaattiset ja kolmannessa muistaakseni palvelemiseen keskittyvät. Minua tämä on auttanut hahmottamaan omaa ja muiden kristillisyyttä.
Jänniä, ja ainakin minulle yllättäviä kokemuksia katolisen seurakunnan jäseneksi tulemisesta Suomessa.
Jotenkin olen olettanut, että se olisi samansuuntaista kuin omassa ortodoksisessa kirkossani koska molemmat ovat kansainvälisiä ja kirkko ( etenkin katolinen) kasvaa maassamme maahanmuuton ansiosta.
Elikkäs:
Pyhäkössämme on yli kahdestakymmenestä maasta ihmisiä. Ei siinä opista juuri keskustella yksin vaillinaisen yhteisen kielitaidon puuttumisen vuoksi. Ellei opilla tarkoiteta erilaisten kulttuuristen tapojen näkymistä. Esimerkiksi lapsemme kummasteli pienenä miksei ristiäidillä (= kummi, made in Etiopia)) ole kirkossa kenkiä 