Juu, en mielläkään itseäni etsiväksi. Joskus uteliaisuus ja tietäminen vain houkuttaa. On kyllä totta, että hylätessään ja irtisanoutuessaan karismaattisista ilmiöistä, ‘menee lapsi pesuveden mukana’ ja hylkää hyvänkin ‘karismaattisuuden’.
(Pidän itseäni armon löytäneenä ja pois pääsyn lähestyessä vääjäämättä, tärkeintä on sen säilyttäminen vakaassa, horjumattomassa Kristus Jeesus uskossa. En todennäköisesti jätä ev. lut. kansankirkkoa ainakaan, jos ei toista ev.luttia synny vielä. On paljon paikkoja, mistä voi kuunnella oikeaa opetusta aina. Liberaalikirkolle kelpaa vielä armon löytää saanutkin suht. vaarattomasti, kun välttää ‘hurmahenkiset’ uneksijat ja synnittömät. Liberaalit enimmäkseen ärsyttää, mutta väliäkö sillä, siitä on apua hereillä pysymiseen)
Tällaisen löytäminen on työn ja tuskan takana. Tähän minäkin kuitenkin toivon pääseväni.
Akuutteja kriisejähän aina on. Jonkinlainen pysyvyys tekee hyvää uskonelämän tasapainoisuudelle ja on mielestäni kunnioitettavaa ja tavoiteltavaa.
Minun käsitykseni on, että ylistysmusiikin osuus vaihtelee Vapaakirkossa eri paikkakunnilla. Olen onnistunut joskus olemaan mukana Vapaakirkon tilaisuudessa, jossa on ollut musiikkia ilman, että on yhtään ylistysmusiikkia. Herätysliikkeissä sen rooli vaihtelee todella paljon sekä liikkeittäin että tilaisuuden aiheen mukaan. Jos tilaisuus on rukous- ja ylistysaiheinen, ylistysmusiikkia löytyy todennäköisemmin, jos tilaisuus on viidesläistaustainen. Sen sijaan vaikkapa Sleyllä ei juurikaan ainakaan sellaista ylistysmusiikkia lauleta, jota vapaissa suunnissa lauletaan. Siionin Kanteleessa ylistyslaulut ovat toisenlaisia ja niiden osuus kaikista lauluista on selvästi pienempi kuin monessa muussa liikkessä. Jos taas kyse on vaikkapa opetuspainotteisesta tilaisuudesta, sellaisen musiikin todennäköisyys on selvästi matalampi.
En tiedä, onko körttiliike ollut koskaan aidosti kykenevä olemaan katsomatta toisten synteihin. Näen itse asian ehkä enemmänkin sukupolvikysymyksenä. Elämän ehtoopuolella ymmärtää usein paremmin oman syntisyytensä ja osaa olla jo paremmin silloin muidenkaan synteihin huomiota kiinnittämättä. Nuorempana muiden teoilta on vaikeampi ummistaa silmät.
Siinä liikkeessä on muuttunut Jeesuksen sovitustyön julistamisen esillä olo ja puhe parannuksesta, sekä ylipäätään puhe Raamatusta (nykyään liikkeen puheissa moni ei puhu siitä). Toiveikkuus on kuitenkin säilynyt. Körttiliike ikääntyy kovaa vauhtia. Herättäjäjuhlilla on viime vuosina näyttänyt siltä, että kävijäkunta ikääntyy vuosi vuodelta ja että liikkeestä puuttuvat siihen sitoutuneet lapset ja nuoret.
Herättäjäyhdistyksen nettisivut mainostavat esimerkiksi vuoden 2026 kesäjuhlia perusteettomalla väitteellä “Herättäjäjuhlat ovat Suomen toiseksi suurimmat hengelliset kesäjuhlat.”. Se herättäjäyhdistyksen mediatiedotteissa ja sitä kautta välillä uutisissakin levinnyt väite ei ole kai minään vuonna tällä vuosituhannella pitänyt paikkaansa, että Herättäjäjuhlat olisivat Suomen toiseksi suurin hengellinen kesäjuhla. Viime herättäjäjuhlien raportoitu kävijämäärä oli noin 14 000, ja sitä edellisen 14 500. Isoin hengellinen kesätapahtuma Suomessa on Suviseurat ja Suomen toiseksi suurin hengellinen kesäjuhla on Ranuan opistoseurat. Kolmanneksi ja neljänneksi suurin kesäjuhla ovat Juhannuskonferenssi tai Jämsän opistoseurat. En tiedä, kumpi niistä on isompi. Ne laskevat kävijänsä niin eri tavalla, että osallistujamääriä on vaikea verrata. Juhannuskonferenssin raportoitu kävijämäärä oli viimeksi 25 000 ja Jämsän opistoseurojen kävijämäärän raportoinnit ovat tainneet liikkua jossain 19 000:n paikkeilla. Juhannuskonferenssin lisäksi myös Jämsän opistoseurat järjestetään nykyään Keuruulla Isolla Kirjalla, koska Jämsässä tila ei riitä niin isolle osallistujamäärälle. Vanhoillislestadiolaiset seuraavat sitä, montako henkeä on enimmillään samanaikaisesti paikalla. Muut yrittävät laskea sitä, paljonko kävijöitä on eri päivinä ollut yhteensä.
Olet oikeassa, ns. ylistysmusiikkia ei ole kaikissa vapaaseurakunnissa vakiomäärää. Eikä varmaan helluntaiseurakunnissakaan. Täällä paikallisessa vsrk:ssa muuta musiikkia ei käytännössä ole, sama tilanne helluntaisrk:ssa.
Tämä körttiasia ja liberalisoituminen koskettaa myös minua ja jäljellä olevia ystäviäni ja tuttaviani. Lapsemme tosiaankin (kurin puutteessa) maallistuivat eivätkä löytäneet tarvetta eikä paikkaa kristinuskolle, muuta kuin nimellisesti.
Monet vanhemmat jättävät asian ‘Herran haltuun’, minä yritän epäonnistuen välillä kehottaa ja opettaa, mutta ei.
Mitä positiivista, muuta kuin rukousta ja rukousvastauksia, minä voisin saada aikaan liittymällä ev.lut.-kirkkoon sen sijaan että jäisin odottamaan, että jonkinlainen, uusi tunnustuksellinen luterilainen vaihtoehto syntyisi Suomeen.
Voinko vaikuttaa jotenkin, vai eikö vaikuttaminen edes ole se, mitä minun ev.lutin jäsenenä pitäisi tehdä? Mitä se muu olisi.
Monenlaisia näkökulmia, kiitos!
Ihminen löytää lopulta sen mitä etsii tai ei tiennyt etsivänsä. Ei sen tarvitse olla mikään kirkko mitä täällä mainitaan.
D
Syitäni kuulua ev.lut. kirkkoon siitä huolimatta, että käyn aktiivisemmin muualla:
- Jumalanpalvelukset ja mahdollisuus osallistua hyvällä omallatunnolla ehtoolliselle (kun olen jäsen)
- Raamattu- ja rukouspiirit, joissa mukana olevien kanssa koen yhteyttä
- Seurakunnan työntekijöiden tuoma turva elämääni
- Tietty pappi (toisella paikkakunnalla), jonka työllä on ollut minulle erityinen merkitys
- Kaikki seurakunnan tilaisuudet (täällä ei ole joogaa yms.)
- Kasteopetus
Olemassaolevat kirkot ovat Kristuksen universaalin kirkon näkyviä ja konkreettisia ilmentymiä ja siksi niihin (siis johonkin niistä) kuuluminen jäsenenä on sen näkyvää osoittamista, että kuuluu myös Kristuksen universaaliin kirkkoon. Perimmiltään tuo Kristuksen universaali kirkko koostuu lukemattomista erilaisista ihmisistä ja joukkoon kuuluu varmasti sellaisiakin, joiden kanssa emme ole samaa mieltä opillisesti tai eettisesti. Sen vuoksi liittymättömyys näkyvään kirkkoon siksi, että MINÄ en ole samaa mieltä sen kanssa tai hyväksy sen toimintaa, on mielestäni huono ja ihmislähtöinen mielipide. Lopulta kuitenkin Jumala on se, joka tuomitsee, joten voimme luottaa hänen arviointikykyynsä ja mennä sillä, mitä meillä on.
Kirkossa on tarjolla kyllä vastarannan kiisken paikkoja. Tarvitaan uskovia luottamushenkilöitä, raamattupiirinvetäjiä, diakonian vapaaehtoisia yms. Kannattaa varautua saamaan kökköä niskaansa Jeesuksen tähden, mutta se on autuasta. Siinä on myös helppo väsähtää, kuten itselleni kävi. Kirkolle olisi ollut parempi, että olisin jaksanut jatkaa, mutta omalle hyvinvoinnilleni jatkaminen oli yhä haitallisempaa. Vastarannan kiiskenä väsyy. Joutuu koko ajan uimaan vastavirtaan.
Kevyempänä versiona voi tukea jo olemassa olevia uskovia työntekijöitä ja vapaaehtoisia rohkaisemalla, osallistumalla toimintaan ja niillä rukouksillakin. Sitten on vielä se klassinen “kirkko tekee paljon hyvää” -kortti, joka on edelleen totta. Julistustyö ontuu, mutta auttamistyö toimii.
Alunperin itse ajattelin upota laivan mukana, vaikken minkään sortin kapteeni ollutkaan. Siinä ajatuksessa on oma hienoutensa, että taistellaan loppuun asti. Toisaalta lampaiden käy huonosti susien kanssa, ja sen sanominen on pelkästään reilua.
On vielä hyviä työntekijöitä ja seurakuntia - koko ajan vähemmän, mutta siltikin. Jos on onni asua sellaisella alueella, niin miksei voisi kuulua kirkkoon.
Kirkkovaaleissa kannattaa jäsenten äänestää.
Keskustelun herättämisestä: minut leimattiin aina konsuksi, ja konsuja ei kirkossa kuunnella. Niin se vain on esim. kirkollisissa Facebook -ryhmissä. Viestintä (kirkolliset lehdet ja some) ovat liberaaleimman siiven hallussa ja he toimivat portinvartijoina ja sisällönluojina. Ilkeyttä kestää aikansa, mutta vuosien varrella se pääsee ihon alle.
Voi olla että tätä en minäkään enää kovin täyspäiväisesti jaksa. On tullut myös tehtyä tuota.
Oon vetänyt paikallisseurakunnassa raamattupiiriä jo yli kaksi vuotta, enkä oo saanut yhtään kökkärettä niskaani. Ehkä en sitten ole tarpeeksi uskova. Samasta seurakunnasta tosin löytyy myös ainakin yksi mua konservatiivisempi raamisvetäjä.
Sehän on pelkästään hyvä, jos ei ole kökkäreitä satanut. En minä niitä kenellekään toivo. Kuten todettua: jos jossain on hyvä tilanne tai edes työrauha niin antaa mennä. Itse olin eri toimissa aktiivi sellaisen kymmenkunta vuotta, ja enimmän osan ajasta sai olla rauhassa. Paljon riippuu paikallisista työntekijöistä. Kun väärä sattuu kohdalle, voipi mennä vaikeaksi. Toinen rintama oli vapaiden suuntien “evankelistat”, jotka tulivat opettamaan meitä harhaisia luterilaisia. Enkä minä mikään tulikiven paasaaja ollut - evankeliumi edellä mentiin.
Raamattupiirit saavat yleensä seurakunnissa toimia hyvin vapaasti. Monesti vapaaehtoisten vetämissä raamattupiireissä edes seurakunnan työntekijät eivät ainakaan säännöllisemmin käy, eikä muut kuin niissä käyvät tapaa tietää, mitä niissä tapahtuu, joten piirin ulkopuolelta ei edes teoriassa voi tulla kökköä. Tuskin diakonian vapaaehtoistehtävien tekemistäkään kukaan normaalisti vastustaa.
Luottamustehtävät ovat hankalampi ympäristö, koska niissä joudutaan tekemään päätöksiä hyvin erilaisten ihmisten kanssa yhdessä, joilla on välillä hyvin erilaisia toiveita, jotka voivat olla välillä täysin ristiriidassa keskenään. Niissä joku voi kokea tehtäväkseen edistää jotakin, ja toinen jotain ihan muuta, ja sellaisessa tehtävässä mukanaolo, jossa ristiriitatilanteissa päätökset ovat usein pettymys vähintään osalle, on välillä muutakin kuin mukavaa. Yhteinen päätöksenteko kuitenkin oikeastaan jopa edellyttää sitä, että päätöksentekijät uskaltavat ainakin osan asioista kohdalla ilmaista toisilleen, miltä osin ovat eri mieltä, ja miksi. Avoin keskustelu usein parantaa päätösten tai niiden toimeenpanon laatua, mutta on kuitenkin usein myös raskasta.
Mitä tarkoitat tällä?
Asia pysyy esillä kaikin tavoin eikä negatiivisuus ja toisinajattelu aina ole pahaksi, vaan aktivoi ja virkistää ajatuksia yms.
Samanmielisten ryhmissä tuppaa olemaan tunkkaista ja muita ongelmia.
Olen käynyt katsastelemassa oman alueen ev.lut. seurakunnan miespappien tyyliä saarnata. Että onko sitä turhaa ajankohtais- ja yhteiskunnallista tematiikkaa vai evankeliumia ja kristillistä elämäntapaa.
Jos yhteiskunnalliset aiheet osataan tuoda tyylikkäästi sivulauseessa esille, en ole niitä vastaan, tietenkään.
Viime sunnuntaina kuuntelin nuoren, vasta alle vuoden virassa olleen miespapin saarnan. Oli mahtavaa evankeliumin julistusta. Kiitin häntä sitten ihan henkilökohtaisesti.
En ole sen kannalla että kiinnitytään liikaa pappiin. Seurakunta on muutakin kuin se pappi joka siellä on äänessä, mutta kun täällä ovat muutkin kertoneet käyvänsä alueillaan joidenkin tiettyjen pappien tilaisuuksissa, niin ajattelin että voisin myös kartoittaa oman alueeni tilanteen.
En ole paljon kirjoitellut tälle foorumille, mutta lueskellut paljon. Itse en ole vähään aikaan kipuillut kirkkokunnan valintaa, vaikka se oli kysymysmerkkinä viime vuonna, kun vaihdoin paikkakuntaa. Kuulun edelleen siihen entisen kotipaikan pieneen perinteistä karismaattisuutta edustavaan seurakuntaan ja käyn eri seurakunnissa uudella paikkakunnalla. Täällä kolme suurinta seurakuntaa tekee yhteistyötä ylisysiltojen muodossa. Olen kritisoinut ylistystä, koska vaikuttaa siltä että silloin pitäisi tuntea tiettyjä tunteita. Toisaalta armolahjat on itselleni täyttä totta, vaikka ehkä feikkiäkin olen nähnyt (edellisen kotikaupungin uuskarismaattisessa liikkeessä) eli ihan tunteeton ääriluterilaisuuskaan ei minulle sovi 
. Täällä on varsin konservatiivinen ev.lut ja mieheni kuuluu kirkkoon, joten ei ole ongelma käydä kansankirkossa. Mieluiten menen jos saarnaamassa on miespappi, koska pidän naispappeutta kyseenalaisena. En varsinaisesti palvele missään, paitsi omassa kotiseurakunnassa käydessäni saatan kysyttäessä mennä esilaulajaksi. Se oma seurakunta aikoinaan valikoitui osittain siksi, että siellä soitettiin kitaraa ja oli hyvä tunnelma. 
Olin silloin allerginen urkumusiikille, enkä kyllä siitä vieläkään nauti.
Oliskohan tässä taustalla huonoa opetusta, huonoa teologiaa tai huonoja tapoja? Jumalaahan voi ylistää vaikka oma tunnetila olisi ihan mikä tahansa.
Olen istuen ylistänyt helluntaiseurakunnassa masentuneena. Ylistystä se kuitenkin oli.