Joo, se on kivaa, ei tarvitse jakaa laupeutta eikä rakastaa, kun Jeesus kerran antaa anteeksi.
Nyt on kysymys siitä, minkälaisella sieluntilalla ihminen on, kuten Room 8:5-6 pähkäilee.
Pietari sanoisi kai “kenen palvelukseen on antauduttu”.
Uskon lähtökohta on rakkaus Jumalan tahtoa kohtaan.
Muistaakseni Peltola on hyvin kirjoittanut tästä.
Kuka noin ajattelee?
Itse sanoit, että armeliaisuuden tai rakkauden käyttövoima on (Jeesuksen) rakkaus ja armo, joten ilmainen anteeksianto ei tee tyhjäksi rakkauden tekoja, vaan mahdollistaa ne. Jos jollekulle on paljon anteeksiannettu, hän rakastaa paljon (Luuk. 7:47). Armo kasvattaa ihmistä (Tiit. 2:11-12). Jos esim. suurperheen isä, jonka kaikki lapset psykopaatti on tappanut, kokee, että hänen ei tarvitse edes antaa anteeksi psykopaatille tullakseen vanhurskautetuksi yksin uskosta Jumalan edessä (vastoin Matt. 6:14-15 -kohtaa), hän juuri siitä syystä voi saada sydämeensä halun antaa anteeksi psykopaatille, ja näin hän täyttää kohdan Matt. 6:14-15 “vaatimuksen”.
Onko käytännössä usko helvettiin tehokas vastamotiivi itsekkäiden tai pahojen tekojen tekemisaikeille? Varmasti, jos helvettiin uskova todella uskoo, että tekemällä tiettyjä haluamiaan itsekkäitä tai pahoja tekoja hän aikuisen oikeasti joutuu helvettiin ikuisiksi ajoiksi. Mutta koska monien helvettiin uskovien mieleen on syöpynyt ajatus syntien anteeksiannosta kurjimmallekin rikolliselle, niin voiko usko helvetin olemassaoloon oikeasti olla este tehdä joitain itsekkäitä tai pahoja tekoja ajallisuudessa? Eivätköhän todelliset itsekkäitä tai pahoja aikeita ehkäisevät vastamotiivit tule pikemminkin yhteisöllisistä tekijöistä kuin näkymättömistä henkimaailman asioista? Moni ei toki yhteisöllisistäkään pelotteista tai vastamotiiveista itsekkäille tai pahoille motiiveille pelästy riittävästi. Vankiloissa on myös kristilliseen Jumaluuteen uskovia ihmisiä.
Etsin googlella helvetin pelon tehosta tietoa. Löysin seuraavan:
Yllä olevassa ketjussa keskustellaan ajan ja ikuisuuden välisestä luonteesta ja esim. siitä, millainen on tulevan maailman ajan luonne. Tämä on tietenkin asia, joka pitää selvittää, ennen kuin lähdetään puhumaan helvetistä ja sen rangaistuksesta. On tiedettävä, millainen on taivaan aika, jotta voidaan puhua helvetin ajasta.
Jos helvettiä pidetään ikuisena, riippuu siitä, millaista taivaan ikuisuus -käsitystä edustaa, kuinka ikuista se on. Jos edustaa jonkinlaista ajatonta ikuisuutta, niin silloin helvetin ikuisuus ei ole aikaa lainkaan, vaan se on lähinnä jonkinlainen staattinen tila, jossa kukaan ei oikeastaan kärsi - kärsimyshän vaatii aikaa. No, tämän näkemyksen voi toki kyseenalaistaa.
Jos taas taivaan ikuisuus onkin ajallinen, ja jonkinlainen loputon jatkumo, silloin lähestytään ääretöntä kärsimystä, kun jokaisen hetken kärsimykset kasaantuvat toisten päälle. Jos taas helvettiä pidetään ajallisena (siis: päättyvänä), se estää minusta ajattelemasta taivasta ajattomuutena, ellei edusta jonkinlaista kahden vaiheen taivaan näkemystä.
Uskon, että pohdinnassasi on ‘järkeä’
Itse olen aikoinani miettinyt ikuisuutta ristiin ja rastiin. Koin asian avautumista, kun ikäänkuin uusin silmin luin
1.Kor. 2: “9 vaan, niinkuin kirjoitettu on: “mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat”.
10 Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin.”
Taivasta ei voi sanoittaa, eikä edes ajatuksiin sitä tavoittaa. Mutta Jumalan Henki joka uudestisyntyneessäkin asuu paljastaa Asian olemuksen.
Me kohtaamme Jeesuksen muuttuneina, vailla mitään aikaan sidottua.
Jumalaton, Armon luotaan työntänyt tai siitä luopunut, muuttuu kestämään eron Jeesuksesta. Tämä helvettiä varten muuttuminenkin tapahtuu, koska madot ei kuole eikä hammaskivut lopu.
Niin taivaan ihanuus kuin helvetin kauheus on ajallisessa statuksessamme mahdoton määritellä. Kumpikin on fyysis-mentaalisen ulkopuolella.
Olisi kiva, jos aina vähän referoisitte linkkienne sisältöä. Yleensäkin, mutta Varsinkin tällaisissa tapauksissa, joissa artikkelia ei edes pysty lukemaan ilmaiseksi.
Minusta tuo on karmeaa uskonnollisuutta, muta ilmeisestikään ei niin harvinaista.
Mietin tuota hypoteesia, helvetin pelko ohjaamassa…
Pelkään, että se ei ole oikeaa pelastavaa uskoa, vaan lain orjuutta.
Mitä tulee esille ottamaani Jeesuksen opetukseen anteeksi antamisesta, ja sen ehdottomuudesta, jämähti pohdinta luterilaiseen vanhurskauttamisopin tutkimiseen, kuten yleensä tapahtuu.
Näkökulma ei ole oikea.,
Hyvin usein ihan ansiokkaasti keskustellaan siitä, mitä uusi elämä Kristuksen yhteydessä on ja mitä se ei ole, mutta jostain syystä pohdintaa ei viedä perille asti.
En itsekään pysty lukemaan kuin sen vähän verran, mitä tuossa sanotaan. Mutta mielestäni siinä on sanottu olennainen asia, jonka voi vahvistaa ilman muiden ihmisten tutkimistakin, kun eläytyy itse asioihin. Mutta kiitos hyvästä kommentista. Jatkossa referoin, jos viittaan nettiartikkeleihin.
Vielä helvetin pelon vaikutuksista. Eräs väitti Niilo Yli-Vainion sanoneen, että helvetin pelko esti jossain vaiheessa häntä tappamasta itseään. Itse puolestaan muistan lukeneeni Henrik Renqvistiä käsittelevästä kirjasta, että nuori Heikki Kukkonen (eli siis Henrik Renqvist) lukiessaan Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoitus -kirjaa tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän joutuu helvettiin. Sen seurauksena hän hyppäsi Aurajokeen, josta hänet kuitenkin onneksi pelastettiin. Myöhemmin Renqvist sanoi saaneensa Dentin kirjasta pysyvän “hallan nahan alle”.
Mutta kun on tapana suhtautua vähän skeptisesti kaikkeen, niin ei tuotakaan väitettä voi purematta niellä eikä minun intuitioni viittaa tässä selvästi kumpaankaan suuntaan.
Helvetin pelko estää kristittyjä kehittymästä moraalisesti tasolle, jossa valintoja tehdään niiden itsensä takia, ei siksi että niitä pitää tehdä tai muuten…
Kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta en oikein hahmota mitä tämä voisi tarkoittaa? 
Pystytkö vääntämään rautalangasta tai antamaan vaikka jonkin esimerkin?
Kyse on klassisesra Eutryphon dilemmasta. Rakastavatko jumalat hyviä tekoja siksi että ne ovat hyviä vai ovatko teot hyviä siksi, että jumalat rakastavat niitä. Minusta ensin mainittu on ilman muuta totta, mutta ikuisen rangaistuksen pelkääminen moraalikoodista poikkeamalla johtaa jälkimmäiseen, moraalisesti alhaisempaan ajatteluun.
Omasta kokemuksestani käsin voin sanoa, että kun todella voimakkaasti pelkään ja tiedostan jonkin itseäni ahdistavan asian tapahtuvaksi, jos toimin niin kuin toimisin jos pelkoa tuskallisen asian tapahtumisesta ei olisi, niin pelko estää minua toimimasta niin kuin muutoin toimisin. Eli jos pelko on riittävän suuri, se on minulle tehokas motiivi olla tekemättä niin kuin ilman pelkoa tekisin. Tässä ei ole kyse moraalisesta asiasta, mutta se on sovellettavissa siihen, että jos joku ihminen todella pelkää Jumalan ehdottomasti rankaisevan tuskallisella tavalla häntä, jos hän toimii väärin, niin pelko estää häntä tekemästä asiaa, jonka hän kokee olevan vastoin Jumalan tahtoa. Toisaalta jos uskova ei pelkää helvettiä tai tuskallista rangaistusta, koska uskoo siihen, että kaikki synnit epäuskon syntiä lukuun ottamatta annetaan anteeksi, niin kuinka helvetin pelkoa voisi sellaisessa uskovassa olla, olla ainakaan siinä mielessä, että se todella estäisi häntä tekemästä asioita, joita hän ei varmasti tekisi, jos pelko tuskallisesta rangaistuksesta vastamotiivina luonnollisille motiiveille olisi riittävän suuri?
Miten tulkitset seuraavat Jeesuksen sanat?
“Älkääkä peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin” (Matt. 10:28).
Jos hyvän tekemisen motiivina on joko palkinnon toivo tai rangaistuksen pelko, niin onko hyvän tekeminen pohjimmiltaan muutoin kuin itsekkäästi motivoitua ja siis toisin sanoen vain ulkonaista hyvän tekemistä? Eikö Jeesus seuraavilla sanoillaan vetoa kuulijoidensa itsekkääseen motiivin?
“Kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille” (Matt. 10:42).
Entä seuraavat Jeesuksen sanat?
“Rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää ja lainatkaa, toivomatta saavanne mitään takaisin; niin teidän palkkanne on oleva suuri, ja te tulette Korkeimman lapsiksi, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille” (Luuk. 6:35).
Onko hyvän tekeminen palkkiomotiivista käsin sen jalompaa kuin rangaistusmotiivista käsin “oikein” toimiminen?
Anteeksi ei voi antaa, jos ei tuomitse.
Esimerkki: läpi ihmiskunnan historian on ollut hyvin normaalia, että vanhemmat fyysisesti kurittavat lapsiaan. Tuon ollessa ainoa kulttuurin normi eivät ihmiset ajattele, että olisi mitään anteeksi annettavaa. He kipuilevat kyllä traumojaan, jotka johtuvat lapsuuden kauheuksista mutta siihen se jää. Ja jos ei tuomitse elää eläväksi silloin sitä syntiä, jota ei tuomitse.
Suuri osa nykyisistä ihmisistä erityisesti niistä jotka kokevat että heidän on helppo antaa anteeksi eivät edes tuomitse, eli eivät edes ole asteella jossa voisivat antaa anteeksi.
Vasta kun tuomitsee voi antaa anteeksi. Tai silloin voi alkaa sen kivuliaan prosessin, jonka lopuksi voi antaa anteeksi itselleen tai muille.
Jeesus puhuu tässä ulkonaisille ihmisille, jotka ovat kykenemättömiä todelliseen tietoon. Johanneksen evankeliumissa hän sanoo, että hänen seuraajansa tulevat saamaan sisäisesti tarpeellisen tiedon.
Tämä on ihan eri juttu kuin se mistä aikaisemmin puhuit, että valintoja tehtäisiin valintojen itsensä takia. Tuota nyt mainitsemaasi dilemmaa on käsitelty foorumilla ja sen edeltäjillä niin montaa kertaa, että passaan tällä kertaa.
Voi asiaa lähestyä myös niin, että jätetään jumalat kysymyksen asettelun ulkopuolelle. Ihminen joka toimii arvojensa mukaan ei katsele taakseen ja silloinkin kun hänen ratkaisuistaan seuraa huonoa, hän ei kadu, koska tietää miksi on tehnyt kuten teki. Ulkonainen ihminen ei uskalla toimia oman tahtonsa mukaan, vaan tähyilee aina sitä, mitä muut ihmiset, jumalat, ynnä muut entiteetit häneltä odottavat ja on siksi ainaisesti vanki.
Niin sanottu luonnollinen ihminen (1 Kor. 2:14) toimii ulkopäin pakotettuna tai motivoituna kepistä tai porkkanasta käsin, mutta jos ihminen on hengellinen (1 Kor. 2:15), hänen toimintansa on sisästä päin syntyvää, aitoa ja spontaania, ei siis rangaistuksen pelolla tai palkkion toiveella ulkopäin ihmisen itsekkäästä luonnosta käsin kiskottua “kuuliaisuutta”.