Olen paljosta samaa mieltä TC:n kanssa. Kärjistäen ajattelen että ihminen ei ole ontologisesti yhtään mitään. Mutta se on oma juttunsa, paitsi että mielestäni ei ole olemassa ihmisiä valheellisina kertomuksina.
Tähän TC:n FAM:n kirjan referaattiin on kuitenkin pakko sanoa jotakin, sillä FAM ei tarkoita ihan sitä, mitä TC esittää. FAM ei sano että Jumala on the Story, eikä kritisoi narratiivista teologiaa siksi, että Jumala on kertomusten lähtökohta, vaan siksi että keskittymällä liikaa Jumalan narraatioon, narratiivinen teologia tuppaa kadottamaan metafyysisen aspektin Jumalasta ja sortumaan modalismiin tms. (Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, jos ajatellaan vaikkapa kahta FAM:n kritiikin kohdetta, Barthia ja Jensonia, vaikka näitä modalisteina onkin pidetty).
TC:n lause sai kuitenkin miettimään, että paljon postmodernia höpölöpöä on jauhettu sen, tai itse asiassa Lyotardin, postmodernin määritelmän takia. Lyotard esitti postmodernismia uskon kadottamisena suuriin (meta) kertomuksiin (narratiiveihin). Jokunenkin teologi otti tästä herneen väärään myllyyn. ja alkoi puolustamaan kristillistä metanarratiivia (kontra a story, tästä tuli tämä mieleen), vaikka itse asiassa Lyotard tarkoitti uskon menettamistä epistemologisiin narratiiveihin, tieteentekemisen peruskertomuksiin. Kristinusko ei ole sellainen. Se ei ole epistemologinen narraatio (tästä enemmän vaikkapa William Abrahamin tuotannossa).
Ajattelen että Murphya pitäisi lukea enemmän. Ei siksi että hän olisi tässä kirjassaan oikeassa, vaan siksi että hän kokonaistuotannollaan ansaitsee sen ja on kirjoittanut paljon hyvää.
Kontribuoidakseni jotakin itse aiheeseen. Homoseksuaalisuus ei ole ontologisesti mitään, kuten ei heteroseksuaalisuuskaan. Siksi on helppo sanoa että homoseksuaalisuus ei ole syntiä. Ihminen tekee vääriä asioita, mutta kasteessa perisynnin syyllisyys annetaan anteeksi. Kiusauksille ei voi mitään, mutta sille voi, toimiiko kiusausten mukaan.
D