Niitä ei edes lueta ellei Iltasanomat kirjoita niistä. Niille, jotka etsivät hengellistä sisältöä Iltasanomista eivätkä vaivaudu perehtymään kristinuskoon sen syvemmin voi suoralta kädeltä sanoa, että ei onnistu. Ilman “dogmaattista” kieltä ja sen kehittämistä niillä, jotka hetkellisesti innostuvat paavi Franciscuksesta ei innostumisensa jälkeen enää olisi mitään millä syventää hengellistä elämäänsä. Voi kelle tahansa tietysti sanoa, että “perjantaisin paastotaan”, mutta ellei sitä pysty millään tavoin perustelemaan koko paaston merkitys katoaa.
Karmeliittojen, jotka kai ovat aika mystikkoja, tekstejä meditoimalla huomaa hyvin, että vaikka ne ovat todella ansiokkaista ei niillä ilman opillista, totuuteen perustuvaa taustaansa olisi mitään merkitystä.
Minäkin mietin tämäntyyppistä analyysityökalua pari viikkoa sitten. En kuitenkaan vaivautunut. Sinä näyt kuitenkin tiivistäneen kaiken oleellisen sanoiksi.
Kaikki on pään lyömistä muuriin aina, jos joku osallinen ei käsitä sitä, mitä sanotaan. Tämä vain vastauksena kysymykseen.
Aloin kuuntelemaan erästä luentosarjaa, jonka luonteesta ja identiteetistä en vielä sano mitään. Siinä on kuitenkin aivan alussa pari sekä Peter Fonagyn teorioiden että David Bentley Hartin ihmiskuvan kanssa yhteensopivaa juttua.
Fonagy jakaa ihmisen persoonan eli psyyken kehityksen viiteen kerrokseen. Ne ovat 1) fyysinen, 2) sosiaalinen, 3) teleologinen, 4) intentionaalinen ja 5) autobiografinen. Ensimmäisessä lapsi ymmärtää, että kun hänen jalkansa liikkuvat, niin se on hänen tahtonsa, mikä niitä liikuttaa. Sosiaalinen taas tarkoittaa varhaista ymmärrystä siitä, että äiti on erillinen olento, joka reagoi huutamiseen tai katseisiin.
Teleologinen tarkoittaa sitä, että asioilla ja esineillä on jokin tila tai tarkoitus. Siitä puuttuu ymmärrys, että eri persoonilla voi olla eri käsitys asioista tai eri tarkoitus esineille. Tämä taas tulee intentionaalisen minuuden myötä. Tästä myöhemmin kehittyy autobiografinen minuus. Se tarkoittaa, että yksilö käsittää oman olemassaolonsa kertomuksena. Joten kun Francesca Aran Murphy antaa kirjalle nimeksi God Is Not a Story, niin kirjan kesken jättäneenä veikkaan sen tarkoittavan, että Jumala ei ole kertomus, vaan kaikkien kertomusten lähtökohta. Hart lisää tähän sen, että kertomuksia on tosia ja valheellisia. Ylösnousemuksen myötä julistettu tuomio on juuri yhden toden kertomuksen nostaminen kaikkia epätosia kertomuksia vastaan.
On kaksi eri asiaa sanoa, että homoseksuaalisuus on kasvamisen jäämistä kesken kuin että homoseksuaali jättää kasvamisen kesken. Sanoin ensimmäisen ja uskon sen olevan edelleen mainitun trion (uskon, kirkon ja katekismuksen) ymmärrys asiasta. Sitä en usko, että kukaan kykenee kumoamaan.
Siksi se pitää lukea sellaisessa muodossa, jonka olen tässä jo monta kertaa kiistänyt, että kyse olisi itsessään riittävän, mielivaltaisen ja vapaaehtoisen yksilön päätös, jonka se tekee itselleen kiistämättä ja objektiivisesti ilmenevien havaintojen, aistimusten ja kokemusten perusteella.
Mutta se on olkiukko. Jota vastaan voi sitten “argumentoida”, että ne objektiiviset havainnot, aistimukset ja kokemukset eivät anna muuta vaihtoehtoa.
Millä ihmeen ilveellä minä olisin itse voinut tämän päänuppini tällaiseksi kehittää?
Hyvät tavat ja foorumin säännöt eivät anna minulle mahdollisuutta selittää tätä edes yleisellä tasolla. Aion kuitenkin tehdä myöhemmin jotain sallittua, mistä joku voi soveltaa jotain.
En kerrassaan usko, että minun olisi tarkoitus väkivaltaisesti yrittää muuttaa aivorakenteitani kasvaakseni klassisen kristinuskon ideaaliin.
Haluat sovitella itsellesi marttyyrin kruunua mainostamalla, että alistut raskaaseen ja epäkiitolliseen tehtävään kun selität asian vielä kerran. Ei. Minä selitän asian vielä kerran ja rajattoman monta kertaa silloin, kun niissä selityksissä on jotain, mistä itse pidän ja mikä sattuu jostain syystä inspiroimaan. En jaksaisi vielä tässä vaiheessa muistuttaa, ettei klassisessa kristinuskossa ole kyse mistään ideaalista. Olen selittänyt jo, että miten ja miksi ei ole. Et ole mitenkään perustellut, että siinä sittenkin olisi.
Muutos on päinvastaisessa suunnassa. Metafyysisesti se menee niin, että kaikki oikeasti vanhat traditiot edistävät ja auttavat kasvua muulla kuin väkivallalla. Ongelma on traditioiden hylkäämisessä, jolloin maailman käsittämisen välineiksi ei jää jäljelle muuta kuin ideaalit ja väkivalta.
Tämä ei ole mikään välivaihe vaan ihan täyttä kypsän ihmisen seksuaalisuutta.
Oletan, että koska tämä on keskustelufoorumi, niin a) asiasta saa olla vastakkaista mieltä, tai b) asiaa ei pidä ottaa esille tai c) asian voi ottaa esille koska foorumin säännöt kieltävät olemasta eri mieltä.
Pidän selvänä, että Jumala on luonut minut sukupuolten väliin, enkä minä Häntä siitä syytä, vaan pyrin elämään rakkauden kaksoiskäskyn mukaan ja olemaan pitämättä kynttilää vakan alla.
Päinvastoin. Tuo on ideaaleihin pohjautuvaa ajattelua. Modernin ihmisen ongelma on juuri siinä, että hän näkee todellisuuden ainoastaan ideaalien kautta. Ensin ulkoisten ideaalien, sitten lopulta vain sisäisten. Jostain syystä käsität, että ainoa debaatti on sisäisten ja ulkoisten ideaalien välillä. Kun, historiallisesti katsoen, sisäiset ideaalit ovat vain pakopaikka ulkoisilta ideaaleilta. Ja koko modernismin alkuperäinen virhe on käsittää todellisuus ulkoisina ideaaleina.
Pari juttua tuosta luentosarjasta, mitä aloitin. Ensimmäinen on, että ihminen ei kerro omaa tarinaansa, vaan hän on osallisena itseään suuremmassa kertomuksessa. Mutta se kertomus voi olla tragedia. Tämä taas on vältettävissä jos henkilö kykenee tulemaan tietoiseksi omasta kertomuksestaan ja etsimään sen tilalle muita kertomuksia. Toinen on, että ihmisen mieli, eli persoona, psyyke tai minuus on jatkuvasti tekemisissä sisäisten ja ulkoisten, itseään suurempien voimien kanssa. Näiden voimien kanssa toimeen tuleminen ja oman kertomuksen muuttaminen, jolloin myös suhde voimiin muuttuu, on se, missä uskonnoissa ja filosofioissa, mutta myös aidossa rakkaudessa, on kyse. Kristinuskon ero tulee siitä, että sen vastaus näihin ongelmiin on ainoa täydellisen riittävä. Kristinusko ei eroa siten, etteikö sen olisi annettava vastaus samoihin ongelmiin.
Kiitos ajatuksistasi ja panostuksestasi, @Thinkcat. Mikään mitä minä sanon ei voi muuttaa sitä ikiaikaista systeemiä, jossa ensin päätetään, mitä mieltä ollaan ja sen jälkeen laitetaan koko älyllinen kapasiteetti sen taakse, että perustellaan oikeassa oleminen. Ja sama toiseen suuntaan: kaikesta huolimatta minä tunnen oman elämäni ja jumalasuhteeni sinua paremmin eikä mikään mitä sinä sanot, voi sitä muuttaa. Voin levollisin mielin antaa sinun jatkaa omaan suuntaasi. Lopetetaan tämä keskustelu tähän. Kiitos vielä kerran huikeista teksteistäsi!
Olen paljosta samaa mieltä TC:n kanssa. Kärjistäen ajattelen että ihminen ei ole ontologisesti yhtään mitään. Mutta se on oma juttunsa, paitsi että mielestäni ei ole olemassa ihmisiä valheellisina kertomuksina.
Tähän TC:n FAM:n kirjan referaattiin on kuitenkin pakko sanoa jotakin, sillä FAM ei tarkoita ihan sitä, mitä TC esittää. FAM ei sano että Jumala on the Story, eikä kritisoi narratiivista teologiaa siksi, että Jumala on kertomusten lähtökohta, vaan siksi että keskittymällä liikaa Jumalan narraatioon, narratiivinen teologia tuppaa kadottamaan metafyysisen aspektin Jumalasta ja sortumaan modalismiin tms. (Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, jos ajatellaan vaikkapa kahta FAM:n kritiikin kohdetta, Barthia ja Jensonia, vaikka näitä modalisteina onkin pidetty).
TC:n lause sai kuitenkin miettimään, että paljon postmodernia höpölöpöä on jauhettu sen, tai itse asiassa Lyotardin, postmodernin määritelmän takia. Lyotard esitti postmodernismia uskon kadottamisena suuriin (meta) kertomuksiin (narratiiveihin). Jokunenkin teologi otti tästä herneen väärään myllyyn. ja alkoi puolustamaan kristillistä metanarratiivia (kontra a story, tästä tuli tämä mieleen), vaikka itse asiassa Lyotard tarkoitti uskon menettamistä epistemologisiin narratiiveihin, tieteentekemisen peruskertomuksiin. Kristinusko ei ole sellainen. Se ei ole epistemologinen narraatio (tästä enemmän vaikkapa William Abrahamin tuotannossa).
Ajattelen että Murphya pitäisi lukea enemmän. Ei siksi että hän olisi tässä kirjassaan oikeassa, vaan siksi että hän kokonaistuotannollaan ansaitsee sen ja on kirjoittanut paljon hyvää.
Kontribuoidakseni jotakin itse aiheeseen. Homoseksuaalisuus ei ole ontologisesti mitään, kuten ei heteroseksuaalisuuskaan. Siksi on helppo sanoa että homoseksuaalisuus ei ole syntiä. Ihminen tekee vääriä asioita, mutta kasteessa perisynnin syyllisyys annetaan anteeksi. Kiusauksille ei voi mitään, mutta sille voi, toimiiko kiusausten mukaan.
Tuo gargoyle-metafora on riemastuttava! Epäilemättä sinä ja lukemattomat muut aikamme lapset näkevät kirkon kasvot juuri sellaisina. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Nuo keskiaikaisten katedraalien räystäillä päivystävät vekkulit monsterit, joita Victor Hugo luonnehti “esi-isiemme pelokkaan mielikuvituksen tuotteiksi”, vartioivat kirkkoa vielä pahemmilta joskin useimmiten ihmissilmälle näkymättömiltä otuksilta; sellaisiahan aina pörrää kirkon ympärillä etsien sisäänpääsyä ad perditionem animarum, kuten omalle taivaalliselle suojelijalleni ja avataarilleni osoitettu rukous asian sanoittaa. (En toki väitä enkä usko, että sinä ainakaan tietoisesti kuulut tuohon joukkoon.)
Mutta omana aikanamme kirkon luontaantyöntävyyttä on kuvitettu gargoyle-hahmoja osuvamminkin. Francis Bacon (1909-1992), jota ei pidä sekoittaa samannimiseen reilut kolme vuosisataa aikaisemmin eläneeseen erittäin turmiolliseen filosofiin, oli 20. vuosisadan tärkeimpiä taidemaalareita. Tämä julkihomo oli erittäin hyvä maalari, ja hänen työnsä heijastavat kaikessa iljettävyydessään erinomaisesti koko 1900-luvun henkeä. Minun ehdottomiin suosikkeihini Baconin maalausten joukossa kuuluvat hänen useat paavi-aiheiset maalauksensa. Nehän olivat 1600-luvun espanjalaisen hovimaalarin Diego Velázquezin maalaman paavi Innocentius X:n muotokuvan pastisseja. Bacon teki niitä useita, ja oma suosikkini on tämä:
Bacon väitti, ettei hänellä tosiasiassa ollut mitään paaveja vastaan ja että kyseessä oli hänen puoleltaan pelkkä väritutkielma. Uskokoon ken tahtoo. Mutta minulla siis ei ole mitään sitä vastaan, että modernien poliittisten aatteiden, modernin psykologian, modernin filosofian ja modernin tiesminkä “valistamat” lajitoverini näkevät kirkon tuollaisena kummituksena. Minusta tuollaiset tulkinnatkin omalla perverssillä tavallaan vain suojelevat kirkkoa. Kirkolle ei ole hyväksi olla liian puoleensavetävä. Tämän voin sanoa sitäkin suuremmalla syyllä, kun en todellakaan usko, että kirkon näkyvien rakenteiden ulkopuolella ei olisi mahdollista pelastua, enkä siis väitä tietäväni, että sinäkään olisit matkalla helvettiin.
Huomaatko, @Michelange , miten keskustelu voi olla kohtaavaa, vaikka olemme eri puolilla muuria. Tämä on toisen ihmisen peruskunnioitusta, erimielisyydestä huolimatta. Kiitän sinua!
Mikään mitä minä sanon ei voi muuttaa sitä ikiaikaista systeemiä, jossa ensin päätetään, mitä mieltä ollaan ja sen jälkeen laitetaan koko älyllinen kapasiteetti sen taakse, että perustellaan oikeassa oleminen.
Eihän tuo mitään muuta kuin solvaa ikiaikaista systeemiä älyllisesti epärehelliseksi. Ei sitä ole mikään sellaiseksi todistanut. On edelleen mahdollista, että koottu viisaus on johtanut ja johtaa edelleen olemaan sitä mieltä, mitä ollaan. En ole nähnyt täällä minkäänlaista sen mahdollisuuden kumoamista.
Jos haluaa lopettaa keskustelun, niin se pitää osata lopettaa sillä tavalla, ettei vielä viime hetkessä halua provosoida sitä jatkumaan. Eli pitää päättää, että lopettaako oikeasti, vai eikö lopeta. Molemmilla puolilla on tietenkin yhtäläinen oikeus julistaa oma loppulauselmansa. Minun ei varmaan tarvitse katolisen kirkon puolesta sitä tehdä tässä ja nyt, koska jokainen tietää, mitä siihen sisältyisi.
Mutta tästä muusta postmodernin uskon kyhäämisen projektista yksi juttu. Minun oikea tittelini ei ole katekumeeni, koska olen jo luterilaiseksi kastettu (ja helluntailaiseksi, mutta sen kuulemma saa anteeksi). Etsiskelin vähän, että oliko kastetulle mutta konfirmaatiota odottavalle joku erillinen käsite olemassa. Muistan sellaisen nähneeni, mutta en löytänyt sitä enää.
Etsinnöissäni kuitenkin tulin tällaisen (Emil Antonin) blogitekstin ääreen:
Itse kirjoitus sanoo, mitä kristityn voisi Baha’ita vastaan olettaa sanovankin. Mutta kommenttiosio on aivan hurja. Koska siellä, enemmän kuin missään muualla, näkyy se, miten baha’ismin kannattajat ovat lähteneet liikkeelle tarina edellä. Eli heidän isminsä on kaikkien maailman uskontojen summa ja sitä kautta ratkaisu kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin. Kaikki maailman uskonnot ovat olleet sen esimuotoja ja kaikki profeetat ja messiaat sen edeltäjiä.
Kukaan edeltävistä profeetoista tai messiaista ei oikeastaan ole sanonut sitä, mitä tarkoittaa tai tarkoittanut sitä, mitä sanoo, jos se ei sovi tähän kertomukseen. Jos joku antaa äänen jollekin näistä, niin siitä seuraa muutamia varsin vihamielisiä reaktioita. Joissa se vihamielisyys yleensä vielä projisoidaan kyseisen vanhan uskonnon edustajaan. Eli väitetään, että Raamattu tai Jeesus eivät sano mitään baha’ismia vastaan, mutta Raamattua tai Jeesusta siteeraava kristitty on ahdasmielinen, suvaitsematon ja täynnä vihaa väittäessään, että baha’ismin kaiken tukahduttavat ja kaiken nielevät väitteet eivät voi toimia.
Jos haluaa perustaa omaa kumbayah-uskontoa, niin siinä pitää löytää balanssi sen välillä, että väittääkö kaikkien muiden uskontojen oikeasti puhuvan samasta asiasta - vai väittääkö niiden olevan jollain tavalla erehdyksiä tai vanhaa valoa tai sanoma sille ajalle, ja että niissä on joku (joskus hyvinkin hämärä) ydin, jonka tämä kumbayah-tohtori niistä yksinoikeudella kykenee paljastamaan.
Se tärkein tämän keskustelun kannalta jäi minulta selvittämättä, eli baha’ismin käsitys seksistä. Se saattaisi olla liian jännää, joten nyt taitaa jäädä kokonaan väliin.
Kysymykseni oli täysin oikea ilmaisemaan minun pointtiani, enkä ole nyt varma, tavoititko tuota pointtia laisinkaan - sinun kysymyksesi on nimittäin aivan eri pointti.
Ajatellaan nyt vaikkapa avatar-eläintäsi kissaa. Ei kissa ajattele olevansa vähemmän täysi, vaikka ihminen on se, joka ruokaa pöytään kotitaloudessa kantaa. Kissalle on aivan turha sanoa, että “pyöritäpäs sinä meidän taloutta, kun minä en nyt jaksa”. Kissa ei taloutta pyöritä, mutta kissa ei ole yhtään vähemmän täysi kuin ihminen.
Samalla tavalla homoseksuaali ei lähtökohtaisesti koe olevansa jotenkin vähemmän täysi, vaan että hänellä Luojan luomana erilainen yhteisöllinen rooli kuin heteroseksuaalilla. Kissa ei kysy ihmiseltä lupaa olla kissa.
Esteettinen ja funktionaalinen ideaali ei ole sellainen ajatuksellinen voimatekijä, joka kantaa kovin kauas filosofisissa ja yhteiskunnallisissa pohdiskeluissa. Ajatellaanpa, että jostain avaruudesta löytyisi laji, jolla on kolme sukupuolta. Heidän komplementaarisuutensa olisi aivan eri tasolla kuin miehen ja naisen. Esteettinen ja funktionaalinen ideaali siirtyisi saman tien Aatamista ja Eevasta jonnekin aivan muualle: tuolta tähdistähän se aivan uusi täyteys löytyi.
Sen sijaan Jeesuksen opit kantavat maapallon ulkopuolellekin ja ovat ainoa moraalisten prinsiippien kokonaisuus, jolla erilaiset eliölajit voivat pitkällä tähtäimellä elää universumissa rinnakkain. Siinä ei yhtä ideaalia nosteta muiden yläpuolelle muita esteettis-ideologisesti sortamaan. Aatamilla ja Eevalla on Kristuksen valossa oikeus toisiinsa, vaikka Siriukselta löytyisi kolmen sukupuolen alien.
Luodun olennon itseisarvon lähtökohta ja empaattinen komtemplaatio suhteessa ympäristöön, ja niistä kestävän kehityksen mukaisten periaatteiden muodostaminen ja soveltaminen muuttuviin olosuhteisiin - ensin suhteessa itseen Jumalan lapsena, toiseksi suhteessa toisiin ihmisiin, ihmiset suhteessa isompiin ryhmiin, ryhmät suhteessa yhteiskuntaan, yhteiskunta suhteessa kansojen yhteisöihin, kansojen yhteisöt suhteessa universumin muihin asukkaisiin. Sen minkä teemme lähimmäisille, teemme Jumalalle. Ja hedelmistään puu tunnetaan. Ihan joka tasolla.
Minulle ei ihmisenä vain riitä puuhastaa Aatamin ja Eevan palmunlehväin alla ja yrittää tehdä siitä normia kaikille muille.
Minä en usko, että seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden ainoa tehtävä on lisääntyä. Olen ymmärtänyt, että uudessa liitossa Genesiksen käsky lisääntyä ja täyttää maa ei ole enää elämän tarkoitus yli muiden. Jeesus sanoo, että kaikki eivät ole avioliittoon kelpaavia, että jotkut ovat äitinsä kohdusta asti olleet sellaisia ja niiden, jotka voivat avioliittoa välttää, tulisi niin tehdä. Jeesukselle lisääntyminen ei tunnu totisesti olevan erityinen arvo.
Myöntäväthän katolisetkin, että seksuaalisuuden on tarkoitus nivoa aviopuolisoja yhteen, eikä hedelmällisyys ole ehtona avioliitolle. Seksiä saa harjoittaa myös muussa kuin lisääntymistarkoituksessa. Mielestäni tämä osoittaa aivan selvästi, että seksuaalisuudella myönnetään olevan muitakin merkityksiä kuin lisääntymismerkitys.
Minä en älyllisesti ja hengellisesti hyväksy sitä, että klassisen kristinuskon piirissä seksuaalisuuden muut kuin lisääntymiseen liittyvät ulottuvuudet hyväksytään osaksi heteroseksuaalisuutta, mutta naps vain, nuo ulottuvuudet häviävät saman tein kun puhutaan parisuhteista heteroseksuaalisuuden ulkopuolella. Mielestäni se on kaksinaismoralistista.
Joko se lisääntyminen on seksuaalisuuden määrittelevä kriteeri kaikilla tai sitten se ei ole kenelläkään. Joko seksiä saavat harjoittaa ja avioliiton muodostaa vain hedelmällisiksi todetut ihmiset lisääntymistarkoituksessa tai sitten tällainen normatiivisuus on Jeesuksen oppeja soveltaen todettava uudessa liitossa epäkelvoksi.
Minä olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Muun muassa tämä on sellainen kristinuskon sisäinen “vallankumous”, johon olen Jeesuksen yhteydessä viitannut.
Tästä minun kiinnostaisi kuulla ajatuksiasi syvemminkin. Minulle ei enää riitä, että miehen ja naisen eroihin viitataan “mysteerinä” ja jonain salattuna “komplementaarisuutena”, mutta koskaan ei oikeasti eritellä, mitä tällä tarkoitetaan. Fyysisten erojen komplementaarisuuden minä ymmärrän, mutta mitkä ovat niitä elementtejä, jotka voidaan kristinuskon viitekehyksessä ikään kuin objektiivisesti niputtaa maskuliinisiksi ja feminiinisiksi?
Helleenisessä yhteiskunnassa naiset eivät olleet kansalaisia eivätkä saaneet äänestää. Sen sijaan heillä oli paljon päätäntävaltaa kotipiirissä. Mielestäni kristinuskon ajatus miehestä perheen päänä ja naisesta kuuliaisena seurakunnassavaikenijana on suora heijastuma tästä patriarkaalisesta kulttuurista. Minun on ollut vaikea vakuuttua, että tässä naisen alamaisuudessa olisi jotenkin enemmän jumalallista viisautta kuin oman aikansa kulttuurin henkeä.
Kuvitellaan aviopari: erittäin maskuliininen mies ja erittäin feminiininen nainen. Mies on pitkä, bodaa, on perheen pää, hoitaa leivän pöytään ja ajaa hiuksensa siiliksi. Nainen on pieni ja hento, hoitaa kuuliaisesti kotia, tälläytyy ja koristelee itseään. Ja sitten mies ihailee feminiinistä naistaan: “Sinä olet niin kaunis koruinesi ja huulipuninesi, ja tekemäsi ruoka on niin hyvää!” Ja nainen ihailee maskuliinista miestään: “Sinä olet niin komea ja maskuliininen ja pidät meistä huolta, toimit talonmiehenäkin!”
Yllä kuvatussa mallissa on mielestäni jotain epätervettä. Minä väitän, että supermaskuliininen mies ulkoistaa omat feminiiniset puolensa “nukkenaiseen” ja superfeminiininen nainen ulkoistaa omat maskuliiniset puolensa “rellukkaan”. Näin mies ja nainen elävät todeksi ulkoapäin tullutta ihannetta ja tekevät samanaikaisesti väkivaltaa itseään kohtaan. Ehkäpä tällainen malli helpottaa monen elämää: “Miehet ovat marsista ja naiset venuksesta ja näillä mennään!” -henkisesti. Ainakin tiedetään, kumpi vie ja kumpi vikisee.
Itse olen iloinnut homoseksuaalisessa parisuhteessa siitä, että feminiinisyyden ja maskuliinisuuden representaatioilla ei ole juurikaan väliä. Me voimme olla juuri niin maskuliinisia tai feminiinisiä kuin haluamme. Toisella meistä on vähän enemmän “talonmiehen roolia”, mutta toinen on persoonana itsevarmempi ja vakaampi. Toinen meistä on suoraviivaisempi, mutta toisella ylivertainen avaruudellinen hahmotuskyky. Toinen meistä on taiteellinen, toinen on erinomainen hoitamaan kotia. Me kompensoimme toisiamme tavoilla, jotka perustuvat persooniimme, ei sukupuolirooleihin.
Avaisitko minulle komplementaarisuuden salaisuutta ihan konkretian tasolla? Jos siitä ollaan vetämässä vahvoja moraalisia johtopäätöksiä parisuhteen oikeutukseen, paras olisi olla tarjota jotain muuta kuin mystiikkaa ja nurkan taakse vilahtavia vaikutelmia.
Tuo lopputekstisi olikin sitten vääntämistä esteettis-ideologisuudesta. Minä olen alusta alkaen käyttänyt esteettis-ideologisuutta hyvin yksinkertaisena käsitteenä enkä ole ottanut mitään kantaa sinun esteettiseen teologiaasi varmasti hienoine vivahteineen. Koko ajan kuitenkin puhut niin kuin minä olisin siinä suhteessa jokin sinun opponoijasi ja sanotkin suoraan, että minun tulisi tutustua ensin “vastustajaani”. Minulle on tullut mieleen, että pidätkö tätä foorumia alitajuisesti jonain luentosarjana, jossa oletat, että kaikki ovat mukana samalla matkalla ensimmäisestä luennosta viimeiseen? Sinä arvostelet esteettis-ideologisuutta jossain omassa viitekehyksessäsi. On mennyt jakeluun, että sinä et halua tätä palikka-termiäni käyttää, mutta minä en parempaa ole keksinyt.
Minä pidän esteettis-ideologisena sellaista mielestäni naivia maailmankuvaa, jossa ruma käärme on paha ja kaunis kyyhkynen on hyvä, ja jossa kaikki rumaksi eli pahaksi kokemamme olisi seurausta lankeemuksesta. Maailma tulisi ikään kuin jakaa hyviksiin ja kauniisiin sekä pahiksiin ja rumiin. Tässä mallissa Aatami & Eeva + CO ovat ilman muuta siellä kauniin puolella, ja kaikki muu seksuaalisuus suurella kontrastilla irvokkaan rumaa. Totta ihmeessä tuollainen maailmankuva on ideologinen. Esteettis-ideologisena minä pidän myös monia muitakin asioita, kuten ajatusta valkoisen miehen ja hänen länsimaisen kulttuurinsa ylivertaisuudesta: alkuasukas bambumajassaan on siellä ruman ja brutaalin puolella.
Minun täytyy kyllä sanoa, että luettuani homoseksuaalin rehellisen kertomuksen siitä miksi homoseksi ei ole hänestä -siis homoseksuaalista- luonnollista, en voi suhtautua siihen enää ihan yhtälaisena seksuaalisuuden toteuttamisen muotona kuin heteroseksiin.
Tuli linkattua se ehkä silloin aiemmin väärässä ketjussa, mutta tässä (Anonyymi 14.11.2017 12.58) :
(Uudelleen linkkaamisen tarkoitus ei ole ketään loukata eikä revitellä yksityiskohdilla. Tässä on vain jotain mikä tuo esiin sen miksi homosuhde ja homoseksi ei voi olla koskaan aivan sitä mitä heterosuhde. On tietysti sinällään yhtä arvokasta, että ihmiset elävät yhdessä ja välittävät toisistaan. Mutta homoseksi ei ole vaaratontakaan, ja samoin tuo spontaaniuden mahdottomuus pisti silmään tekstissä…)
Sinulle homoseksi on yhtä kuin anaaliyhdyntä. Miksi sinun on laajennettava tätä yhtä aktia koskeva antipatiasi koskemaan homoseksuaalista parisuhdetta? Selitykseksi ei kelpaa, että “kaikki homot tekevät niin”, koska kaikki eivät niin tee ja se olisi perusteetonta, tarkoitushakuista mustamaalaamista.
Ja jos taasen anaaliyhdyntä on se ongelma, miksi et tee töitä sen eteen, että klassisenkin kristinuskon piirissä homoseksuaaleja parisuhteita siunattaisiin ja kutsuttaisiin siveyteen, jossa esim. anaaliyhdyntää ei harjoitettaisi? Eli ohjattaisiin hyvällä mallilla osaksi yhteisöä eikä demonisoitaisi mielikuvilla marginaaliin ja uskon ulkopuolelle.
Minä uskon, että Kristus haluaa meidän löytävän tien ulos tästä mielikuvien taistelusta, kohti parempaa kohtaamista ja parempia hedelmiä kaikilla tasoilla.
Tämä on vain se osuus, mitä en voi pitää terveenä ja normaalina ja tarkoituksenmukaisena seksuaalisuuden harjoittamisen tapana. Vain mies ja nainen voivat olla yhdynnässä keskenään. Siksi miehen ja naisen välinen suhde on erityinen ja omanlaisensa.
Koskettamisessa erotiikan rajat ovat osin kulttuurillisetkin, enkä niihin vetäisi ehdottomia kieltoja.
Vihkiminen on paitsi suhteen siunaamista myös eräänlainen oikeutuksen antaminen seksuaalielämän aloittamiselle. Siksi vihkiminenkään ei voi olla ihan sama asia homo- ja heteroparien tapauksessa.
Voisitko siis katsoa olevasi mukana jossain tämän kaltaisessa liikkeessä?
Ja jos taasen anaaliyhdyntä on se ongelma, miksi et tee töitä sen eteen, että klassisenkin kristinuskon piirissä homoseksuaaleja parisuhteita siunattaisiin ja kutsuttaisiin siveyteen, jossa esim. anaaliyhdyntää ei harjoitettaisi? Eli ohjattaisiin hyvällä mallilla osaksi yhteisöä eikä demonisoitaisi mielikuvilla marginaaliin ja uskon ulkopuolelle.
Muut seksin toteuttamiset siis ovat ok. Tasapuolisuuden ja johdonmukaisuuden nimessä vastaava sitoumus pitää vaatia myös heteroilta. Voisihan sen tietysti kriminalisoida. Mitenkähän lain valvonta sitten toteutettaisiin…
Sellainen huomio kuitenkin, että miesten välinen veljeys ja miesten välinen ystävyys on aivan eri asia kuin kahden miehen väliseen parisuhteeseen kuuluva kokonaisvaltainen rakkaus ja elämänkumppanuus.
Miellät ehkä ystävyyden “kaveruudeksi”. C.S. Lewis kritisoi tällaista ajattelutapaa siten, että ystävyys on ikäänkuin se mitä jää elämän “tyhjien aukkojen” täyttämiseen perheeltä ja harrastuksilta.
Minusta ystävyys on tai voi olla syvempi suhde. Agape- rakkautta, joka ei ole yhtään vähemmän kuin romanttinen ja eroottinen suhde. Romantiikka ja erotiikka ei mitenkään itsestäänselvästi tee suhdetta “paremmaksi” ja jotenkn “enemmäksi” ja “täydemmäksi.” Agape-rakkaudesta ei puutu mitään, se on omalla laillaan tärkeä ja ainutlaatuinen rakastamisen muoto. Mutta jotain enemmän ja syvempää kuin “kaveruus” ja yhdessä hengaaminen.
Eli on ihan ok, jos kaksi miestä tai naista haluavat elää yhdessä ja jakaa elämänsä. Mutta sen ei tarvitse olla parisuhde, johon liittyy seksuaalinen ulottuvuus.
Kannattaa lukea C.S. Lewisin ajatuksia tästä. “Neljä rakkautta” -kirjasta.
