Kirjoittelin tämän vähän aikaisemmin, mutta pistin syrjään. Tämä on vain edestakaisin pohdiskelua, mutta kuitenkin…
Sosiaalisessa mediassa tuli vastaan tällainen linkki. Tutustuin siihen Googlen kääntäjän avulla.
Yksi poiminta siitä on, että kun Saaremaan terveydenhuolto alkoi itsenäisesti hoitaa kriisiä, muunmuassa runsaan, vapaaehtoisen ja avoimesti tarjotun testaamisen avulla, niin ylemmältä taholta sanottin, että hyi hävetkää, sotkette kaiken.
Minulle, joka mielestäni aina olen yrittänyt kerätä tietoa eri vaihtoehtoja haravoimalla ja hypoteeseja testaamalla, tästä tuli ensimmäisenä kolme ajatusta: Joko koronavirus on (tai oli) niin vähän levinnyt, edelleen tässä vaiheessa, että sen puuttuminen Saaremaalta herättäisi muutkin tahot ihmettelemään.
Tai Saaremaalla tehdyt testit kertoisivat leviämisestä jotain sellaista, mikä ei sopisi yhteen virallisen linjan kanssa, jonka mukaan virus on superleviäjä, joka itää mahdottoman pitkään ja pysyy elossa melkein missä vain. Että kun sen vahingossa saa yhdestä ovenkahvasta, niin sen jälkeen kylvää ympärilleen kuolemaa monta viikkoa huomaamatta yhtään mitään. Tai ohitat marketin eteisen kaksi tuntia sen jälkeen kun joku on aivastanut siinä, ja seuraavan kolme viikkoa olet autuaan tietämätön kävelevä teloituskomppania. Nämä suoraan suomalaisten iltapäivälehtien varoituksista.
Tai testit kertoisivat, että virus on jo levinnyt melkein kaikkialle. Ja että testaamisen rajoittaminen vahvasti oireileviin tai selkeästi jo sairastuneisiin on tarkoitettu luomaan sellainen tilastollinen vaikutelma, että 1) se on vasta erittäin harvoilla, jotka 2) ovat enimmäkseen juuri näitä, joita on testattu ja 3) että se on suhteellisen tappava, koska todettujen eli todennäköisten tartuntojen, vakavasti sairastuneiden ja lopulta kuolleiden lukumäärät ovat melko lähellä toisiaan. Josta voidaan päätellä, että tarvitaan aina vain uusia äärimmäisiä toimenpiteitä varmuuden vuoksi. Kun taas laaja testaaminen saattaisi osoittaa, että ne vakavat sairastumiset ja mahdolliset kuolemat, jotka on odotettavissa, ovat jo enimmäkseen vuodeosastoilla tai arkkuun laitettuna.
Tosin edelleen on se ero, että olisi tiettyjä viruksia, joiden aiheuttama keuhkokuume todennäköisemmin aiheuttaa ARDS:n (voimakkaan tulehduksen) ja CRS:n (tuhoisan immuunireaktion). Joka tarkoittaa sitä, että normaaliin keuhkokuumeeseen, joka aiheutuu normaalista kausiflunssasta, kuolee jotenkin rauhallisemmin.
Täällä kerrotaan, että tämä nykyinen koronavirus olisi jotenkin kosmopoliitti hengitysteiden suhteen, kun normaalit flunssat rajoittuisivat rakenteensa vuoksi vain hengitysteiden yläosaan:
Jokin aika sitten näin uutisen, että Suomen viranomaiset luultavasti rikkoisivat lakia jos salaisivat jotain viruksen leviämiseen liittyvää tietoa. Mutta tähän voi aina todeta, että eivät he salaa mitään tai riko mitään lakia jos heillä ei ole sitä tietoa lupaa tai mahdollisuutta edes hankkia.
Näkemäni väite siitä, miten yleisin testi todennäköisesti toimii, on että se mittaa käänteisen transkriptaasin aktiviteettia. Joka tarkoittaisi sitä, että se voi kertoa vain, että onko henkilö saanut tartunnan ihan mistä tahansa retroviruksesta. Jonka ohessa siis oireista ja altistumisesta päätellään, että kyse on juuri tietystä viruksesta. Mutta tässä siis muna ja kana todistavat toistensa puolesta: Mistä tiedät, että nämä oireet tarkoittavat juuri tätä koronavirusta? Ja mistä tiedät, että tämä koronavirus tuottaa juuri nämä oireet? “Mä luulin, että sulla oli avaimet.” “Ai, mä taas luulin, että sulla oli avaimet.”
Täällä taas kerrotaan siitä, että miten genomiin perustuva testi yleensä kehitetään uuden viruksen kohdalla:
Minua joka tapauksessa eniten epäilyttää tässä tilanteessa, etenkin tuon Postimeehen artikkelin perusteella, että tavalliselle kansalaiselle ei oikeasti kerrota tuollaisia numeerisia ja mekaanisia asioita viruksesta, että paljonko on testattu, miten on testattu, mitä se testi kertoo, mitä se ei kerro, mitä havaintoja on olemassa leviämisestä, mitä epävarmoja tekijöitä on olemassa ja etenkin se, että minkälaiset henkilöt minkälaisessa tilanteessa eivät saaneet tartuntaa.
Otetaan vertailukohta (ja yleisön epäsuorasta pyynnöstä piilotetaan se):
Tämä on vähän kuin teoriat siitä, että Benedict XVI ei laillisesti luopunut paaviudesta, joten Franciscus ei voi olla oikeasti paavi. Toisaalta jopa SSPX pitää kappeleissaan Franciscuksen kuvaa seinällä. Toisaalta joku kirkon hyväksymä ilmestys, olikohan La Salette (19.9.1846), puhuu ajasta, jolloin on “kaksi paavia”. Toisaalta paavi on yhtä kuin Rooman piispa, ja vain yksi henkilö voi olla Rooman piispa. Jotkut taas puhuvat, että paaviuteen viitataan virallisesti kahdella eri termillä tai käsitteellä, joista Benedict XVI mainitsi luopumisessaan vain toisen, eli hän luopui puolikkaasta paaviudesta. Mutta koska paavius on jakamaton ja hänellä oli siihen etuoikeus, ei hän siten luopunut siitä ollenkaan. Mutta kysyttäessä hän itse sanoo luopuneensa ja toteaa, että “Franciscus on paavi”. Moni konservatiivi taas tahtoisi, että Benedict XVI olisi paavi edelleen ja että Franciscuksen paavius ei olisi validi hänen näkemyksiensä, puheidensa, tekojensa ja intentioidensa perusteella. Häviävän pieni joukko taas näkee vikaa myös Benedict XVI:n ajattelussa, menneessä radikaalissa nuoruudessa enemmän kuin nykyisessä vanhuudessa, ja päättelee, että joko kumpikaan ei ole ollut validi paavi, tai että suo siellä ja vetelä täällä, eli asialla ei ole merkitystä, siispä olkoon paavi se ketä paaviksi sanotaan. Se ajattelu ei menesty, että siinä ilmansuunnassa keskimäärin on yhdestä kahteen paavia nyt, vaan jos on paavi, niin se on tietty henkilö.
Tämän verran dataa, siis yksityiskohtia, on tullut vastaan aiheesta puhuttaessa. Enkä ole ollut asiasta erityisen kiinnostunut tai nähnyt mitään erityistä vaivaa sen eteen tai kokenut tarvetta muodostaa siitä mielipidettä. Saman verran sääntöjä on nähty koskien sitä, että minkä perusteella se data pitäisi lajitella tai siitä tehdä päätelmiä. Siitä erillään ovat sitten ihmisten toiveet ja pelot sen suhteen, että miten he tahtoisivat asian olevan, tai miten se menisi alas helpoiten. Lopulta painaa se isä Rippergerin toteamus, jossa hän käytti juuri tätä kysymystä esimerkkinä, että tavallinen tallaaja ei yksinkertaisesti ja monestakin syystä kykene sanomaan asiasta mitään varmaa. Joten joku huudahdus, että “Benedictuksen täytyy siis olla edelleen paavi”, ei yleensä ole minkäänlaisen tietämyksen varassa.
Se ei silti tarkoita, että pitäisi olla tyhmä. Että kirkko olisi muuttunut jossain vaiheessa Franciscuksen henkilökultiksi tai hänen aivastuksensakin erehtymättömiksi. Vaan jos Franciscus opettaa sen vastaisesti, mitä kirkko on ainakin 1800 vuotta selkeästi opettanut, niin silloin on pidettävä kiinni siitä aikaisemmasta. Tästä ei sen 1800 vuoden aikana ole ollut mitään epäselvyyttä. Paavit ja teologit yli sata vuotta sitten varoittivat tästä, että kun modernismi on voitettu tai se on saavuttanut tavoitteensa tai siitä on veto loppunut, niin sen tilalle tulisi tällainen paavin vetämä postmodernismi, missä palvotaan ihmisyyttä ja intuitiota, henkilöitä ja yhteisöjä, jaettua subjektivismia, etsitään totuutta sisimmästä ja myönteisistä kokemuksista. Ja tämä kaikki oli se, mikä teki Johannes Paavali II:sta niin kuuluisan ja suositun. Henkilöpaaviuden aika oli siinä. Benedictus XVI poltti loppuun siitä jääneet konservatiiviset höyryt ja nyt Franciscus polttaa loppuun liberaalit höyryt.
Palataan aiheeseen:
Vaikka joku ei voi olla kykenevä perustuksista lähtien sanomaan, että kuka on paavi nykyisessä tilanteessa, niin hänellä on siitä huolimatta mahdollisuus ja samaan aikaan moraalinen velvollisuus tietää tiettyjä asioita. Joku voi kuvitella, että se moraalinen velvollisuus koskee yksiselitteisesti Franciscuksen tai sitä ennen Johannes Paavali II:n kaiken ajattelun ja puheiden uskomista, seuraamista, noudattamista ja ihailemista. Joku taas lähtee siitä, että paavi ja kirkon opetus edustavat jotain itseään suurempaa. Joka taas tarkoittaa, että ne voivat myös epäonnistua tässä edustamisessa. Eli se moraalinen velvollisuus koskee silloin kirkon koko historiallista opetusta, jota myös traditioksi kutsutaan. Ihminen kaipaa hengellistä elämää tai ei kaipaa. Jos modernit paavit tarjoavat yhteisön ja sisimmän ihastelua, niin hänen pitää etsiä muualta. Kirkon historiallista opetusta ei kukaan ole mihinkään kumonnut. Se on vain pantu piiloon.
Tässä ei ole kyse Sherlock Holmesin tyylisestä mysteeristä, jossa johtolangat kaikki pitävät paikkansa ja totuus selviää, kunhan niitä vain löytyy tarpeeksi. Tässä on kyse isä Brownin tyylisestä mysteeristä, jossa johtolankoja on aivan liikaa. Totuus selviää, kunhan tietää, että mitkä niistä täytyy heittää pois.
Minua vaivaa koronaviruksesta uutisoidessa, että se on varsin niukkaa niiltä osin, mitkä mahdollistaisivat tavallisen kansalaisen olla millään tavalla perillä siitä, että 1) mistä viruksessa on kyse, 2) minkä perusteella se tiedetään, 3) miten varmasti se tiedetään, mutta 4) mitä taas ei tiedetä ja 5) miksi sitä ei tiedetä. Tähänastinen uutisointi näyttää suunnilleen tähtäävän pelon maksimointiin. Jos olisi levitetty varmana tietona sitä “vuotoa” Kiinasta, että 16 % sairastuneista kuolee, niin se olisi käynyt ilmeiseksi jollain aikavälillä. Nyt tuli kaksi kuollutta lisää. Tiedän tarpeeksi ollakseni paniikissa ja alistuakseni täysin mille ikinä mitä valtio tahtookaan tehdä. Mutta sen enempää en sitten tiedäkään.
Nykyinen tilanne perustuu sille, että ihmiset pidetään arvailemassa. Mutta heidät pidetään arvailemassa siinä luulossa, että heille kaiken aikaa kerrotaan hirveästi kaikkea. Että jossain on täydellinen tilannekuva, mistä iltapäivälehdet, THL ja hallituksen viisikko jatkuvasti ammentavat ja tarjoilevat. Eli jos sanoisin, että Suomen median kautta saatava tieto on hyvin hajanaista, ohutta ja vahvasti suodattunutta, niin en todella usko, että kukaan voisi muuta perustella. Ensimmäinen mielenkiintoinen kysymys on, että miten syvälle tämä ohuus ja hajanaisuus ulottuu, vai ulottuuko pohjaan asti.
Yksi keskeinen virhe on dialektinen ajattelu. Se tarkoittaa sitä, että jos joku epäilee tai kritisoi jotain yhtä tietoa tai tahoa, niin silloin hänen todellisen mielipiteensä voi tietenkin päätellä siitä, että se on tuon kritisoidun mielipiteen suora vastakohta. Tai että jos hän kritisoi yhtä asiaa, niin silloin hän tietenkin kritisoi joka asiaa. Jos Sanna Marin sanoo, että “älä hyppää kaivoon”, niin tietenkin menen heti ja hyppään, koska olenhan minä sentään ilmaissut epäilykseni jo yhteen hänen sanomaansa asiaan!
Toinen on se, että kun joku tietää tai näkee jotain, niin hän tietenkin yhdistää sen oman tietonsa siihen, mitä asiasta kerrotaan keskimäärin. Tavallisen kuulijan ja asiantuntijan välillä on yhteisymmärrys, että jos joku kohta kertomuksesta pitää paikkansa, niin se automaattisesti todistaa kaiken muun. Jokainen hoitaja, lääkäri, toimittaja, poliitikko, poliisi ja muu viranomainen alkaa yllättäen taata koko kertomuksen. En ole hirveästi nähnyt kenenkään kyselevän mitään.