Tuli ihan sattumalta vastaan kaksi tekstiä aihetta sivuten.
Pyhä Johannes Paavali II vastaa kirjassa Uskalla toivoa italialaisen toimittajan kysymykseen islamista näin:
Niin, on tosiaankin aivan eri asia puhua suurista monoteistisistä uskonnoista. Aloitetaan islamista. Julistus Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin 3 sanoo: ”Kunnioittavasti kirkko tarkastelee myös muslimeja, jotka palvovat yhtä ainoata Jumalaa, elävää ja itsessään olevaa, armahtavaista ja kaikkivaltiasta, taivaan ja maan Luojaa.” Monoteisminsa takia Allahiin uskovat ovat meitä erityisen lähellä.
Muistan erään tapahtuman nuoruudestani. Katselimme Fra Angelicon freskoja San Marcon luostarissa Firenzessä. Seuraamme liittyi mies, joko ihailtuaan yhdessä meidän kanssamme tämän suuren uskonnollisen taitelijan työtä lisäsi: ”Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja meidän suurenmoiselle islamilaiselle monoteismillemme.” Huomautuksesta huolimatta jatkoimme keskustelua ystävällisissä merkeissä, ja silloin sain ensimmäisen kerran esimakua kristinuskon ja islamilaisuuden välisestä vuorokeskustelusta, jota olemme johdonmukaisesti pyrkineet kehittämään viime kirkolliskokouksen jälkeisenä aikakautena.
Jos tuntee Vanhaa ja Uutta testamenttia ja lukee sitten Koraania, näkee selvästi, kuinka täydellisesti Koraani latistaa jumalallisen ilmoituksen. On mahdotonta olla huomaamatta irtautumista siitä, mitä Jumala sanoi itsestään, ensin Vanhassa testamentissa profeettojensa kautta ja lopulta Uudessa testamentissa Poikansa kautta. Islamissa Jumalan koko itsensä ilmoittamisen rikkaus, josta Vanhan ja Uuden testamentin perintö muodostuu, on jätetty kerta kaikkiaan syrjään.
Jotkin ihmisten kielen kauneimmista nimistä on annettu Koraanin Jumalalle, mutta Koraanin Jumala on kuitenkin maailman ulkopuolella, Jumala joka on ainoastaan majesteetti, ei koskaan Emmanuel, Jumala kanssamme. Islam ei ole lunastuksen uskonto. Siinä ei ole tilaa ristille eikä ylösnousemukselle. Jeesus kyllä mainitaan, mutta ainoastaan profeettana joka tekee valmistavaa työtä viimeistä profeettaa, Muhammedia varten. Islam mainitsee myös Jeesuksen neitsyt-äidin Marian, mutta lunastuksen murhenäytelmä puuttuu kokonaan. Tästä syystä islamin teologia ja antropologia ovat molemmat hyvin kaukana kristinuskosta.
Muslimien uskonnollisuus ansaitsee kuitenkin kunnioitusta. Heidän rukousperinnettään on mahdotonta olla ihailematta. Kuva Allahin palvelijoista, jotka ajasta ja paikasta piittaamatta lankeavat polvilleen ja vaipuvat rukoukseen, voisi olla mallina kaikille, jotka kutsuvat todellista Jumalaa, erityisesti niille kristityille jotka jättävät suurenmoiset katedraalinsa autioiksi ja unohtavat rukouksen melkein kokonaan.
Kirkolliskokous on kehottanut kirkkoa dialogiin ”profeetan” seuraajien kanssa, ja kirkko on noudattanut kehotusta. Julistus Kirkon suhteesta ei-kristillisiin uskontoihin 3 sanoo: ”Koska vuosisatojen kuluessa kuitenkin on syntynyt monia kiistoja ja vihollisuuksia kristittyjen ja muslimien välillä, pyhä kirkolliskokous kehottaa kaikkia unohtamaan menneet ja yhdessä varjelemaan ja edistämään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, siveellisiä arvoja sekä rauhaa ja vapautta kaikkien ihmisten yhteiseksi hyväksi.”
Tästä näkökulmasta Assisissa pidetyt rukouskokoukset (erityisesti ne jotka pidettiin Bosnian rauhan puolesta vuonna 1993) ovat hyvin tärkeitä. Arvokkaita ovat olleet myös tapaamiset islamin seuraajien kanssa lukuisilla apostolisilla matkoillani Afrikan ja Aasian muslimienemmistöisiin maihin. Paavi on aina toivotettu varsin vieraanvaraisesti tervetulleeksi, ja häntä on kuunneltu kohteliaasti.
Kuningas Hassan II:n kutsusta Marokkoon tekemääni matkaa voidaan varmasti luonnehtia historialliseksi tapahtumaksi. Se ei ollut pelkkä kohteliaisuusvierailu, vaan todellinen paimenvierailu. Nuorison kohtaaminen Casablancan stadionilla (1985) oli unohtumaton tapaus. Nuorten avoin suhtautuminen paavin sanoihin tämän puhuessa uskosta yhteen ainoaan Jumalaan oli vaikuttava, todella ennenkokematon tapahtuma.
Kaikesta huolimatta konkreettisia vaikeuksia on paljon. Maissa, joissa fundamentalistiset liikkeet pääsevät valtaan, ihmisoikeuksia ja uskonvapauden periaatetta tulkitaan valitettavasti hyvin yksipuolisesti: uskonvapaus alkaa vähitellen merkitä vapautta alistaa kaikki kansalaiset ”todelliseen uskoon”. Näissä maissa kristittyjen asema on joskus hyvinkin ahdistava. Fundamentalistiset asenteet tekevät molemminpuolisen yhteydenpidon erittäin vaikeaksi, mutta kaikesta huolimatta kirkko pystyy aina avoimena vuorokeskustelulle ja yhteistyölle.
Uskalla toivoa, 15. Kursiivi alkuperäinen, lihavoinnit minun.
Paavi Franciscus taas kirjoittaa apostolisessa kehotuskirjeessä Evangelii gaudium näin:
252. Nykyaikana huomattavan tärkeää on suhde islaminuskoisten kanssa. Heitä on nykyään erityisesti läsnä monissa kristillisen tradition maissa, joissa he vapaasti voivat harjoittaa uskontoaan ja elää yhteiskuntaan integroituneina. Ei pidä koskaan unohtaa he ”tunnustavat pitävänsä kiinni Abrahamin uskosta ja yhdessä meidän kanssame palvovat yhtä ainoata laupiasta Jumalaa, joka on tuomitseva ihmiset viimeisenä päivänä”.197 Islamin pyhät kirjoitukset säilyttävät osan kristillisistä opetuksista. Jeesus Kristus ja Maria ovat syvällisen kunnioituksen kohteena ja on ihailtavaa nähdä, kuinka islaminuskon nuoret ja vanhat, miehet ja naiset kykenevät omistamaan päivittäin aikaa rukoukseen ja osallistumaan uskollisesti uskontonsa riitteihin. Samalla monet heistä ovat syvästi vakuuttuneita siitä, että heidän elämänsä on kokonaisuudessaan Jumalalta ja Jumalaa varten. He tunnistavat myös tarpeen vastata Jumalalle eettisellä sitoumuksella ja osoittamalla laupeutta köyhimpiä kohtaan.
[197 Vatikaanin II kirkolliskokous, dogmaattinen konstituutio Lumen gentium Kirkosta, 16.]
Muutamia huomioita:
-
JPII toteaa kutakuinkin, että monoteismi yhdistää islamia ja kristinuskoa, mutta siihen ne yhtäläisyydet jäävätkin.
-
Frankku voisi ainakin tämän suomenkielisen tekstin perusteella tulkita tuota LG:n lausumaa siten, että siinä kuvataan muslimien itseymmärrystä aiheesta. Muslimit itse sanoisivat pitävänsä kiinni Abrahamin uskosta (mielestäni melko selvä tulkinta), ja lisäksi, että muslimien mielestä kristityt ja muslimit “palvoisivat yhdessä yhtä Jumalaa” (ei niin selvä tulkinta).
-
Laitan sen lainauksen Lumen gentiumista nyt vielä uudestaan tähän:
Mutta pelastussuunnitelma käsittää nekin, jotka tunnustavat Luojan, niiden joukossa ennen kaikkea islaminuskoiset, jotka tunnustavat pitävänsä kiinni Abrahamin uskosta ja yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata laupiasta Jumalaa, joka on tuomitseva ihmiset viimeisenä päivänä.
-
Tätä tulkintaa kuitenkin tukee se, että eikö se uskonnonhistoriallisesti jotakuinkin noin mene? Pakkohan muslimien mielestä meidän on palvoa samaa Jumalaa, koska me olemme samalla jatkumolla. Islam on sen jatkumon huippu, mutta Jeesus on ollut tärkeä osa tätä vaihetta. Johannes Paavali sanoi: “Jeesus kyllä mainitaan, mutta ainoastaan profeettana joka tekee valmistavaa työtä viimeistä profeettaa, Muhammedia varten”.
-
Kristinuskon näkökulmasta tilanne ei kuitenkaan ole tämä, vaan kuten Johannes Paavali totesi; “islamin teologia ja antropologia ovat molemmat hyvin kaukana kristinuskosta” ja “kuinka täydellisesti Koraani latistaa jumalallisen ilmoituksen”.
→ Siksi puhe, missä kristittyjen ja muslimien Jumala samaistetaan tuntuu melko kovalta islamin arvonnousulta.
-
(Itse näen mutatis mutandis kristinuskon ja juutalaisuuden suhteen jokseenkin näin. Eli vaikka juutalaiset eivät kaikkea ole ymmärtäneet, me kuitenkin palvomme samaa Jumalaa.)
P.S.
En jaksanut nyt alkaa säätää noiden spoilereiden kanssa. Tuo ei toimi, että saisi pitkän lainauksen kappalejaolla. Ainakaan tarpeeksi helposti. Ja kun on kyseessä lainaus, Discourse ei ymmärrä sisennettyjä rivejä, vaan kaikki kappaleet on erotettava enterillä.