Valistanpa sitten vielä kerran. Oikeasti ajatuksena se, että opetan viimein itselleni sen, että miksi nominalismi on niin keskeinen juttu tässä, eikä vain joku nimi jollekin ilmiölle, joka on kyllä keskeinen, mutta ei välttämättä tuon niminen.
Nominalismin tekninen määritelmä siis on, että universaalit asiat ovat vain sanoja, ilman että niillä on vastinetta todellisuudessa. Kun taas vain yksittäiset esineet ja objektit ovat todellisia. Kun sanotaan, että Jumala on todellinen, niin nominalisti tarkoittaa, että Jumala on todellinen tavalla, jolla ei ole vastinetta kosmoksessa eli luodussa todellisuudessa. Eli ihmiselle Jumala on todellinen vain samalla tavalla kuin universaalit, siis ajatusrakennelmana.
Tämä liittyy toisaalta käsitteeseen analogia fidei, jossa Jumalalla on vastaavuus pelkkien sanojen kanssa, mutta ei todellisuuden kanssa. Sen vastakohta on analogia entis, jossa Jumalan voi tuntea, tai Jumalan tuntemiseen tarvitaan, jotain muuta kuin pelkkiä sanoja.
Nämä eivät ole irrallisia asioita. Jos joku luulee, että kysymys nominalismista rajoittuu pelkkään filosofiaan, niin siinä on juuri keskeistä, että nominalismin mukaan näin on. Eli Jumala, kuten filosofia, ovat todellisuudesta erillinen saareke, joka tavoitetaan pelkkien sanojen kautta. Tai, ennemminkin, kaksi kilpailevaa ja toisensa poissulkevaa saareketta. Mutta jos hylkää nominalismin, niin silloin niin Jumalaa kuin filosofiaa ei voi eristää eikä blokata pois luodun todellisuuden sisältä ja sen sisältämiä asioita ja suhteita koskevista kysymyksistä.
Nämä eivät sitenkään ole irrallisia asioita, että koko kysymys seurakunnasta yhteisönä tai kirkon ja Jumalan suhteesta määräytyy tuon jaon perusteella. Ja nämä eivät sitenkään ole irrallisia asioita, että käsitys keskinäisestä rakkaudesta ja sen konkreettisesta sisällöstä nousee suoraan tuosta jaosta. Nominalismin sisällä jokainen ihminen on suhteessa Jumalaan yksin. Todellisuudella on käytännössä ja ihmisen olemisen ja elämän kannalta kaksi toisistaan riippumatonta perustaa, eli universaali, kielellinen ja tuonpuoleinen Jumala toisena ja partikulaari, materiaalinen ja tämänpuoleinen fyysinen ja sosiaalinen todellisuus toisena.
Kaikissa näissä kysymyksissä on vielä hyvä huomata, että yleensä ei kyse ole edes kahdesta vastakohdasta. Vaan siitä, että katolisessa, keskiaikaisessa ja analogia entisin mukaisessa ajattelussa asioilla on jokin luonnollinen yhteys. Sitten, kun tullaan reformaatioon ja moderniin aikaan, eli nominalismin piiriin, niin todellisuus repeää kahtia. Esimerkiksi järki ja tunteet tai totuus ja kokemus eivät enää kuulu yhteen, vaan kaikesta tulee pelkkää järkeä ja totuutta. Josta seuraa myöhemmin vastareaktio, jossa kaikesta tulee pelkkää tunnetta ja kokemusta.
Kristillinen kokemus muuttuu pelkäksi kristillisyydeksi ilman kokemusta ja sitten kokemukseksi ilman kristillisyyttä. Keskeistä on vielä se, että et voi sekoittaa reformoituja baptisteja ja kolmannen aallon karismaatikkoja samaan kasaan ja toivoa, että kyseinen yhdistelmä olisi jotenkin toimiva. Nominalismi on se ilmiö, joka tekee näistä asioista yhteensopimattomia. Nominalismin aito vaihtoehto, miten ikinä sitä nimittää, on se, mikä luontevasti perustelee, että oppi ja kokemus kuuluvat yhteen ja toimivat yhdessä.
Näillä on sitten iso setti sovelluksia siihen, että miten käsitetään ihminen; monenako osana, mitkä ovat osien suhteet ja mikä on kokonaisuuden tarkoitus; jopa siihen, että mitä kokonaisuuteen lopulta kuuluu, ja mitkä ovat kokonaisuudessa arvottomia tai hylättäviä osia.