Missä näin sanotaan?
D
Timo,
Puheesi on ala-arvoista, vaikkakin ”antaa ymmärtää”-metodilla.
Toisaalta sen voi käsittää rohkaisuksi itäiseen katolisuuteen, mikä ei ole propagointia täällä.
Matt. 18:1,19,20; 28:20.
Missä tuo teistä löytyy?
D
1 tykkäys
οὗ γάρ εἰσι δύο ἢ τρεῖς συνηγμένοι εἰς τὸ ἐμὸν ὄνομα, ἐκεῖ εἰμι ἐν μέσῳ αὐτῶν.
Ei tuossa puhuta teistä mitään. Totta että kohtaus on keskustelusta opetuslasten kanssa, mutta tuo jae vittaa yleisesti niihin jotka Kristuksen nimessä kokoontuvat. Katsoin muutamasta kommentaarista, eikä mikään lue kohtaa niin, että tuo kaksi tai kolme viittaa apostoleihin. Jos sen lukee viittauksena apostoleihin, niin silloin lut kirkosta ei ilmeisesti löydä Kristusta. Tuon jakeen pääpaino on Kristuksen läsnäololla kristittyjen keskellä, ei kokoontujien lukumäärässä. Rabbiiniset tekstit käyttävät samantapaisia ilmaisuja.
D
8 tykkäystä
Tulkitset mielestäni tuota 18 lukua väärin, Jeesus asettaa lapsen opetuslasten keskelle, kun he kysyvät, kuka on Taivasten valtakunnassa suurin;" 4. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa."
Tämän jälkeen Hän puhuu Lammasvertauksen ja opettaa monista asioista, jota Hänen seuraajiensa tulee ottaa huomioon.
Yhteenveto
18 Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa.
19 Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa.
20 Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä."
Tämä koskee kaikkia Hänen seuraajiaan.
Jäähyväispuheessaan Jeesus sanoo, etten rukoile ainoastaan näiden puolesta, vaan myös niiden, jotka näiden kautta uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.
Tuolla ylempänä jo kerroin, että tämä on mielestäni tätä omaa tulkintaasi, kun poimit isosta kokonaisuudesta vain nuo kolme jaetta.
6 tykkäystä
Mirhalla voitelu on kasteen mysteerion vahvistaminen, konfirmaatio,
https://www.ortodoksi.net/index.php/Mirhalla_voitelu
Luterilainen ei tarvitse kasteen vahvistamista. Se perustuu Jumalan lupaukseen eikä omin vomiini.
D
3 tykkäystä
Ortodoksiessa kirkosssa ei käytetä sanaa konfirmaatio. Sana on katolista perua. Ortodoksisessa mirhavoitelun mysteeriossa, jota voi pitäää myös kastetoimituksen osana, saadaan Pyhän Hengen lahjojen sinetti. Apostolein aikana Pyhän hengen lahjat saatiin apostolien kätten päälle panemisien kautta. Apostolien teoissa kerrotaan, että osa kastetuista ei ollut saanut Pyhää Henkeä. Silloin apostolit panivat kätensä heidän päälleen ja he saivat Pyhän Hengen. Kätten päälepanemista tuli myöhemmin vastaamaan mirhavoitelu. Apostolit tai heidän seuraajansa piispat pyhittivät mirhavoiteen, jolla kasteltavat voideltiin. Näin tapahtuu ortodokisisessa kirkosssa vieläkin.
Komnfirmaation sakramentti keksittiin Rooman patriarkaatissa 700-luvulla. Sillloin kirkon läntinen osa alkoi traditioltaan erottua itäisestä. Konfirmaation toimittaa katolisessa kirkossa aina piispa. Konfirmaatiota edelsi jo keskiajalla konfirmaatiopetus. Konfirmoitavat lapset olivat (tai ovat) ymmärtävässä iässä, yleensä yli kymmenenvuotiaita. Konfirmaatiolla ei ole mitään raamatullista pohjaa. Siinä on kysymys suhteellisen myöhäisestä perinteestä. Luterilaisilllakin on konfirmaatio, he ovat osittain säilyttäneet läntisen perinteen, mutta konfirmaatiota ei pidetä sakramenttina, koska tapa ei perustu Raamattuun.
Ei ole hyvä verrata ortodoksien kirkon käytäntöjä myöhempiin roomalaiskatolisiiin. Ne ovat aivan omassa sarjassaan. Minusta ortodoksisia perinteitä pitää verrata alkukirkon käytäntöihin. Niistä ne ovat kehittyneet.
1 tykkäys
Kiitos selvennyksestä! Jo alkaa mirhavoitelun mysteerit selkeentyä tällekin luterilaiselle.
Mutta tuon konfirmaation epäraamatullisuuden korostamisen voisi kyllä korjata. Onhan tuo nyt jo lähetyskäskystä lähtien raamatullista opettaa kastettuja kristinuskon saloihin.
1 tykkäys
Tuo tekstinpätkä jossa konfirmaatio -sanaa käytetään, on ortodoksiselta sivustolta.
D
1 tykkäys
Ortodoksi.net on yksityisten asiaanharrastajien sivusto, eikä mikään virallinen ortodoksisen kirkon sivusto. Silllä ei ole sen enempää auktoriteettia kuin minullakaan. Siinä on juuri sellasita vertailua, jota en suosittele, siis että verrataan ortodoksisen kirkon pyhiä toimituksia katolisiin ja luterilaisiin.
JohannesK: Varhaiskirkossssa ei ollut kahden statuksen kristittyjä konfirmoimattomia ja konfirmoituja. Jos joku kastettiin jo lapsena, hän oli täysivaltainen kristitty lapsesta asti, pääsi ehtoolliselle yms. Lännen katolisessa kirkkossahan ei pienille lapsille anneta ehtoolllista, vaikka nykyään ensikommuunio on ennen konfirmaatiota, jolloin lapset ovat tavallisesti noin 5-8 vuotiaita. Silloin noin 50 vuotta sitten, kun vielä kuuluin luterilaiseen kirkkoon, ehtoolliselle siinä pääsivät vasta konfirmoidut, ja rippikouluikä oli niin korkea kuin 15 vuotta.
2 tykkäystä
Ok, Mauriina. Tuo kahden statuksen kristillisyys ei ole rakentava ilmaus, mutta ymmärrän, mitä tarkoitat. Ehtoollista ei kirkossani tavattu jakaa vielä ei-konfirmoiduille eli lapsille. Nykyään annetaan, minäkin omille lapsilleni. Siinä mielessä kahden tason epäreiluus on kuitenkin voimassa, ettei lapset pääse naimisiin, kummeiksi saati äänestämään…
Ps: onko ortodoksikirkolla virallista nettisivua? Paremman puutteessa ummikko menee tuonne ja luulee todeksi. Ekumeenisuuden yleishaasteita: miten yksittäiset tahot voivat edustaa suurta kokonaisuutta?
Otanpa opikseni ja pysyn omalla tontillani. Ja joku ortodoksi sanoo silti noin.
D
Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivut ovat osoitteessa ort.fi, mutta siellä ei ole mitään opista muuten kuin satunnaisesti jossakin artikkelissa. Ortodoksi.net on kyllä hyödyllinen, mutta melkein kaikki artikkelit ovat maallikon kirjoittamia tai ulkomaisilta verkkosivuilta huolimattomasti suomennettuja, joten täysin luotettavaa tietoa sieltä ei aina saa.
Paljon tietoa löytyy myös Tsasounan suunnalta -sivustolta, jota kirjoittaa eräs rovasti:
https://www.tsasouna.net/FI/
1 tykkäys
Tähän konfirmaatiosoppaan lisään sen että tämän foorumin ortodoksit ovat konfirmaatiokäytäntöjään kuvaillessaan usein korostaneet sitä että heillä ei ole koskaan ollut sellaista konfirmaatiota kuin katolilaisilla. Tässäkin voi katsella asiaa laajasti ja jopa suopeasti.
Konfirmaatioksi voi myös ortodoksi nimetä sen osan kasteesta jossa laitetaan kastettavan päälle siunaavat kädet ja voidellaan hänet öljyllä. Tämän osan tärkeydestä, siitä että sen tekivät luultavimmin vain apostolit ja apostolien nimeämät episkopokset kertoo myös Raamattu. Raamattu kertoo myös siitä että tietämättömät ihmiset antoivat kristillisen evankeliumin julistuksen yhteydessä kasteita joihin ei liittynyt konfirmaatio-osaa.
Totta kai on totta että useinkaan konfirmaatio-sanaa ei näe ortodoksisissa yhteyksissä, mutta en näe siinä mitään outoa että ortodoksi.net sitä tuossa yhteydessä käyttää. Se on kuvaus siitä mitä kasteessa tapahtuu, alleviivaus siihen että vedellä kastaminen ei ole koko toimitus.
Mitä läntiseen konfirmaatio-osan läntiseen kehitykseen tulee, kysymys ei ole jostain kasteesta erillisestä keksinnöstä, jota idässä ei koskaan ole ollut. Idässä on ajateltu että sakramenttien määrän ei tarvitse olla vakio eikä tarkkarajainen joten ihmettelen nuivahkoja kommentteja lännen konfirmaatiokäytänteiden suhteen.
Asian juuret eivät juonna siihen että myöhäisemmällä konfirmaatiolla olisi haluttu rajata lasten osallistuminen ehtoollisesta.
Asian juuret ovat siinä että on nähty Raamatussa ja isien tuotannossa viitteitä sellaisesta ajattelusta että kätten päällepanoa ja öljyvoitelua ei ole voinut antaa tavallinen presbyteeri, tilanteessa missä presbyteeri on ainoa kirkollinen pappisviran haltija. Diakonit ovat dokumentoidusti tehneet öljyvoiteluja kasteissa, mutta apulaisina, paikalla on ollut muu pappisviran edustaja. Lännessä siis on korostettu että episkopos (jonka tehtävänkuva ei varsinaisesti vastaa nykyistä piispaa, mutta jolla on pappisviran täysi pappeus toimitettavanaan) hoitaa kätten päällepanon ja voitelun.
Kun seurakunnat kaupunkikeskuksien ulkopuolella lähtivät voimakkaaseen kasvuun kristinuskon levitessä tultiin siihen ongelmaan että lapsia haluttiin kastaa mahdollisimman pian syntymän jälkeen mutta episkopokset eivät ehtineet joka paikkaan. Päädyttiin ratkaisuun jossa presbyteeri kastaa, ja voitelee ilmeisesti katekumeenien voiteluun rinnastuvalla öljyllä, mutta episkopos tai hänen valtuuttamansa henkilö tulee hoitamaan konfirmaatio-osuuden kasteesta. Näin toimitaan lännessä edelleen, konfirmaation antaa ainoastaan piispa tai piispan valtuuttama edustaja.
En tiedä oliko samaan aikaan idässä aina episkopoksen pappisoikeuksilla varustettu pappi läsnä kastetilaisuudessa vai oliko idässä tehty päätöksiä joilla annettiin kaste kokonaisuudessaan presbyteerin hoidettavaksi. Lännessä nähtiin kuitenkin tärkeänä jättää kätten päällepano ja öljy episkopoksille. Ajatteluun liittyy se, että helluntain Hengen laskeutuminen tapahtui apostoleiden ja heihin rinnastuvien kokoontuessa.
Ei sillä ole suurta merkitystä, vaikka Ortodoksi.netissä käytetään konfirmaatio-sanaa mirhalla voitelusta. Konfirmaatio tarkoittaa vahvistusta, ja ortodoksit käyttävät mirhavoitelusta vahvistus-sanaa, vaikka eivät tavallisesti käytäkään konfirmaatio-sanaa.
Palasia-blogissa on jatkunut pohdinta kuolemasta ja tuomiosta tai langettavasta tuomiosta, rangaistuksesta, jota katakrima käsittääkseni tarkoittaa (Room. 5). Ilmeisesti kirjoituksen takana on sen taustaoletuksen käsittely, että puhuuko P. Paavali tässä kohden kuolemasta sielun erkanemisen ruumiista merkityksessä vai erona Jumalasta.
Olen jälleen muuttanut suunnitelmaani ja pitäydyn vielä tänäänkin kuoleman käsittelyssä. Ajattelen nimittäin, että tässä välissä voisi olla jo hyödyllistä vilkaista, miltä apostoli Paavalin opetus näyttää, kun pidetään mielessä kuoleman luonne. Haluan tehdä joitain huomioita Roomalaiskirjeen viidenteen lukuun.
@Tunnari Ortodoksien ja luterilaisten eroista keskeiset kirjoitukset ovat 1500-luvulta. Tübingenin luterilaiset teologit ottivat 1570-luvulla yhteyttä Konstantinopolin patriarkkaan. He lähettivät hänelle Augsburgin tunnustuksen kreikaksi käännettynä. Jeremias II vastasi saksalaisille. Häntä mm. miellytti se, että ehtoollista jaettiin kahdessa muodossa ja monet muutkin kohdat, joissa luterilaiset olivat ortodoksisia, mutta vastauksesta käyvät ilmi myös seikat, joissa luterilaiset ja ortodoksit poikkesivat toisistaan (mm. munkkeus, mitä tarkoittavat hyvät teot, filioque-lisäys). Eroista käytiin keskustelua muutaman pitkän kirjeen verran, eivätkä luterilaiset taipuneet kannastaan. (Tämä kreikaksi käyty kirjeenvaihto on käännetty englanniksi. Se löytyy kirjasta Augsburg and Constantinople. En tiedä onko alkuperäistekstejä julkaistu.)
Jaroslav Pelikanin ja Valerie Hotchkissin toimittamassa Creeds and Confessions of Faith in the Christian Tradition, Vol 2:ssa on sama asiakirja englanniksi. Kirjan mukana tulevalla CD:llä on kreikankielinen alkuteksti, joka on kopsattu Ioannes Karmiriksen teoksesta The dogmatic and symbolic monuments of the Orthodox Catholic Church, vol I:443-503.
En uskalla laittaa kuvaa kreikankielisestä tekstistä, kun on niin ankarat tekijänoikeudet.
D
1 tykkäys
Vahvistuksen sakramentista puhuu Rooman kirkkokin. Suomessa sen antaa piispa mirhalla voitelemalla Pyhän messun yhteydessä.
Minusta kirkkokuntien ja universaalin Kristuksen ruumiin suhde on haastava teologinen kysymys. Mikä meistä tekee kristittyjä, pelastuneita? Käsittääkseni me luterilaiset nimeämme keskimäärin vuolaammin ortodoksit uskonveljiksemme kuin toisinpäin. Mutta onko tämä jokin hyve? Samalla nyrpistämme nenäämme, jos esimerkiksi helluntailaiset puhuvat meille yhteiskristillisyydestä tai siitä, että “samaan Jumalaanhan tässä uskotaan”.
Samanlaisia haasteita on ekumeniassa. Mikä on sen ykseyden luonne ja sisältö, mitä ollaan etsimässä? Onko ekumenia sitä, että tehdään kompromisseja ja vedetään mutkia suoriksi, jotta saataisiin yksimielisyys? Tosiasiassahan todella hyvä ekumenia lakkauttaisi itsensä, ilmeisesti myös luterilaisen kirkon siinä samalla. Joka tapauksessa näen ekumenian hyödyllisenä. Oppii tuntemaan itseään ja toisella tavalla uskovia. Onhan sekin jo saavutus, jos opitaan tuntemaan asiat, mitkä erottavat.
Yleistäen ja karkeasti, teologisia oppeja ja näkemyksiä voinee jakaa vahvasti yhdistäviin, jossain määrin yhdistäviin ja vahvasti erottaviin luterilaisten ja ortodoksien välillä.
Vahvasti yhdistäviä tekijöitä ovat esimerkiksi Raamattu, Nikean uskontunnustuksen mukainen kolminaisuusoppi, usko Kristuksen kahteen luontoon, Jeesus pelastajana, risti, luotuisuuden ja ruumiillisen elämän hyvyys, ihminen Jumalan kuvana ja langenneena, pyhittymisen tärkeys (välttämättömyys?!) sekä paruusia.
Jossain määrin yhdistäviä ja erottavia aiheita voisi nimetä esimerkiksi neitsyt Marian, pyhimysten kunnioittamisen, Raamatun ja tradition suhteen, Jumalan energiat sekä pelastusopin eli ortodoksisen jumalallistumisen ja luterilaisen vanhurskauttamisen yhteneväisyyden. Nämä ovat tosin jo paljon kiistanalaisempia seikkoja, monelle ja käytännöissä, enemmän erottavia kuin yhdistäviä. Ekumeenisesti yksimielisyyttä on kuitenkin löydetty, eikä lie pelkästään mutkia oikomalla.
Vahvasti erottavia… Ekumeniassa tähän kategoriaan ei oikein tahdota laittaa mitään. Kuitenkin antropologiassa ja pelastusopissa voi nähdä ratkaisevia eroja: toisella sidotturatkaisuvalta ja ihmisen vapauden kieltävä perisyntioppi sekä tästä seuraavat opit pelastuksesta yksin uskosta, yksin armosta, toisaalta taas vähemmän katastrofaalinen perisyntioppi, jonka seurauksena vapaa ihminen ja pelastus synergiana ihmisen ja Jumalan yhteistyönä. No, luterilaiset ekumeenikot kyllä hyväksyvät synergiankin, mutta…
Pelastuksen ehtoja on ilmoitettu ja ilmaistu ekumeenisissa konsiileissa. Luterilaisuus jättää vähän avoimeksi, tunnustammeko me 5. 6. ja 7. konsiilin. Yleisesti emme, ekumenian pöydässä kyllä. 7. konsiilissa anathemoidaan ikonoklastit eli heidät, jotka eivät kumarra pyhiä kuvia. Toisin sanoen, konsiili rajasi kuvainraastajat pelastavan kirkon ulkopuolelle, vaikka he jakoivat kuvien kunnioittajien kanssa uskon kuuteen ensimmäiseen kirkolliskokoukseen, neitsyt Mariaan, pyhimyksiin, pyhään ristiin (kuva sekin) sekä reliikkeihin. Konsiili luo ekumeenisia haasteita luterilaisille: Voimmeko kunnioittaa pyhiä kuvia niitä kumartamalla ja suutelemalla? Voimmeko hyväksyä, että tämä kysymys on pelastuskysymys?
Väitöskirjani äärellä olen pohtinut jonkinsorttista kirkkokuntien teologista pohjavirtaa, joka selittäisi yksittäisiä eroja luterilaisten ja ortodoksien välillä. Olen miettinyt, voisiko nämä pohjavirrat nimetä ristin teologiaksi luterilaisilla ja platonismin mukaiseksi teologiaksi ortodokseilla.
Luterilainen ristin teologia tarkoittaa teologista hulluutta: Jumala ilmoittaa itsensä vastakohdassaan. Ristin teologialle vastakkainen kunnian teologia näkee Jumalan järkevästi: kunniassa ja kirkkaudessa, mutta ristin teologi ihmiseksi tulleessa Jeesuksessa, halvassa materiassa, pimeydessä, kärsimyksessä, köyhyydessä… Jaottelu on Lutherin ja laki-evankeliumi -jaottelun mukainen. Sitä en oikein osaa sanoa, kuinka vahvasti Tunnustuskirjat edustavat Lutherin ristin teologiaa.
Ortodoksisuuden samaistuminen platonismiin on vanha protestanttinen syytös. Ortodoksikirkko tietenkin torjuu platonismin jo luomisopin, inkarnaation ja ruumiin ylösnousemuksen myötä. Platonismi sopi erityisesti harhaoppisille kuten Areiokselle tai vaikkapa Augustinukselle. Sitä paitsi, jos yhteneväisyydet tekevät kirkosta platonisen, sittenhän luterilaisetkin ovat platonisteja uskoessaan yhteen Jumalaan.
Joka tapauksessa, nykyään myös monet ortodoksiteologit, kuten Serafim Seppälä, näkevät paljon yhtäläisyyksiä ortodoksisuuden ja platonismin välillä. Keskeisintä lienee yhteneväinen ja vahva ontologia eli metafysiikka ja kosmologia. Tämä heijastuu myös antropologiaan (kuvan ja kaltaisuuden erottaminen) ja sitä kautta pelastusoppiin. Ortodoksitradition (uus)platonistisin askelma on käsittääkseni yleisesti tiedossa: Dionysios Areopagita.
Kirkkokuntiemme väliset käsitykset ajan ja ikuisuuden, materiaalisuuden ja hengellisyyden välisestä suhteesta poikkeavat toisistaan. Vertailtaessa luterilaisuus korostaa maallisuutta, ortodoksisuus hengellisyyttä. Ristin teologia ja platonismi määrävät teologialla ja kristilliselle elämälle jopa päinvastaiset suunnat: Ortodoksit pyrkivät ylöspäin: ylös Taborille, ylös Siinaille, ylös Jumalan luo, ylös Jaakobin tikapuita. Vertaillessa luterilaiset taas korostavat Jumalan tulemista alas (armoa), Jeesuksen ihmisyyttä sekä ristin teologisesti, vajoamista syntiin, kärsimykseen ja helvettiin.
Ilmeisesti molemmissa kirkkokunnissa on osattu määrätä raja näille pohjavirroille. Muutenhan pimeys saisi viimeisen sanan. Eikä ekumeniastakaan tulisi paljon mitään.
Hans Holbeinin luterilainen opetuskuva “Kristus tosi valo” näyttää paavin, munkkien, Aristoteleen ja Platonin kulkevan kuoppaan.
Perinteinen ortodoksi-ikoni Jeesuksen kasteesta näyttää Jeesuksen pyhittävän Jordanin veden. Luterilaisille yksityiskohta on vieraampi, sillä sitä ei mainita Raamatussa. Mistähän tämä veden pyhitys periytyy? Joka tapauksessa, ortodoksit, näin olen ymmärtänyt, uskovat, että Uusi Adam, kristittyjen methexis, pyhittää aineen, ihmisyyden, reliikit ja pyhät kuvat läsnäolollaan, kosketuksellaan ja katseellaan.
Ekumeenisten ponnisteluiden tulokset asettavat hyvän riman meille nettikirjoittajille ja tusinateologeille. Risto Saarisen blogista löytyy yhteisymmärryksen ituja, täälläkin varmaan moneen kertaan käsiteltyjä ja bongattuja: Z1 | Risto Saarinen
1 tykkäys