Ortodoksien ja luterilaisten vuoropuhelu

Oppi
,
204

"erityisesti harhaoppisille kuten Areiokselle tai vaikkapa Augustinukselle.

Onko Augustinus harhaoppinen?

Tämä platonismi -jutska kiinnostaa. Tulkintasi nojaa nyt Seraan. Oletan näin, että tulkintasi olisi oikea ja kuvaisi siis universaalisti ortodoksisuutta, jota siis leimaa (uus) platonismi.

Miten katolisuus tai luterilaisuus tunnistaa tämän ortodoksisuudessa! Siis, mitkä ovat ne ortodoksisuuden platonistiset sudenkuopat? Ja samalla, olisiko katolisuuden ja luterilaisuuden tyypittäminen aristolelaisuudeksi yhtä lailla perusteltua?

Muistuma. Olin nuorena Saarisen luennoilla. Hänellä oli ainakin tuolloin sellainen jännä tapa, että luennoidessaan hän piti liitutaulun viivoitinta kädessään. Venytteli, taivutteli sitä ja kerran se sitten meni hajalle.

205

No eiköhän se puhu konfirmaatiosta, noin niin kuin kansainvälisillä kielillä, kuten latinaksi. Ja luterilaiset puhuvat vahvistuksesta, koska konfirmaatio tarkoittaa juurikin sitä. Tästä nyt ei saada mitään erottavaa terminologiaa revittyä, vaikka kuinka yritettäsiin, meillä on tapana käyttää latinasta lainattua sanaa, katolisilla käännettyä. Teologinen paikka tuolle toimitukselle tietysti on toinen. Olen parikin kertaa yrittänyt herätellä keskustelua konfirmaation teologiasta ev.-lut. kirkossa, mutta tuloksetta. Minulle se on jäänyt hieman epäselväksi.

206

Suomen ev.-lut. kirkko on tietysti sama isien kirkko, joka tuli tänne St. Henrikin välityksellä ja joka Ruotsin kirkon mukana erosi yhteydestä Rooman paaviin. Se poisti väärinkäytökset, mutta tarkoituksena oli pitäytyä oikeaan katoliseen oppiin. Augsburgin tunnustuksessa kirkon opista todetaan, “ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua”. Tämä on siis se kulmakivi, mikä meidän opillamme on ja koska Augsburgin tunnustus on luterilaisten tunnustusten ensisijalla, tämä on kaiken meidän itseymmärryksemme peruste. Siihen sisältyy myös itsensäkorjaamisen mahdollisuus.
Samalla logiikalla kuin Suomen ev.-lut. kirkko olisi uusi kirkko on uusi kirkko myös Suomen ort. kirkko, onhan se perustettu vasta 1920-luvulla. Me olemme siis huomattavasti vanhempi.

3 tykkäystä
207

Platon, Aristoteles ja useat muut hellenistiset, esikristillisen ajan filosofit ovat ortodoksisuudessa syvästi arvostettuja filosofeja, joiden työn hedelmiä ortodoksisessa filosofiassa yhä hyödynnetään. Ajatus on, että ymmärrystä “Yhden” asemasta ja merkityksestä vuodatettiin ihmiskunnan valmistelemiseksi Jumalan inkarnaatiota varten myös heidän kauttaan. Heidät on kuvattu Joensuun ort. seminaarin kirkon seinämaalauksiin kirkon parvelle (Huom! Ei kirkkosalin sisäpuolelle.) Samoin Pseudo-Diogenes on ihan arvostettu, ei hän ole ortodoksiselle teologialle ongelma.

Kristus on “toinen ihminen”. On hieman epätarkkaa puhua hänestä “uutena Aadamina”, koska se johtaa helposti ajattelemaan, että Kristus olisi ensimmäisen Aadamin kopio. Sitä hän ei ole, vaan Kristus on “Jumal-ihminen”.

1 tykkäys
208

Kristus on “toinen ihminen”. On hieman epätarkkaa puhua hänestä “uutena Aadamina”, koska se johtaa helposti ajattelemaan, että Kristus olisi ensimmäisen Aadamin kopio. Sitä hän ei ole, vaan Kristus on “Jumal-ihminen”. Ja tiedän, että moni ortodoksinen pappikin on kyllä puhunut ja puhuu yhä Kristuksesta uutena Aadamina. Pitää muistaa, että kaikki papit eivät ole systemaatikkoja, dogmaatikkoja tai filosofisesti orientoituneita, joten he saattavat puhua epätarkasti tai käyttää termejä löysästi tai muilta omaksutulla tavalla.

PS Ärsyttäviä nämä hidastetussa tilassa olevat ketjut, joissa viestejä ei voi muokata jälkikäteen. Alkufoorumilla oli paljon kiihkeämpää keskustelua, mutta silti tällaista rajoitinta ei tarvittu.

209

Kieli on kummallista. Minulle tulee tuosta “toinen ihminen” käsitteestä mielikuva Aadamin “toisinnosta”, epätarkasta kopiosta. Käsite on silti ihan hyvä. Toisilla kielillä toimii ehkä paremmin. Uudesta Aadamista minulle ei koskan tule mieleen kopio vaan nimenomaan tuo jumalihminen. On lausahdus"uudeksi minä luon kaiken". Uusi ihminen, uusi Aadam, on sen kaiken uudeksi luomisen lähde. Ihmeitä tekevä lähde.

210

Kyllä Kristus on mielestäni hyvinkin Uusi Aadam, koska hän on uuden ihmiskunnan alku, kun ensimmäinen meni poskelleen.

1Kor 15:22: “Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa,”

211

Tarkkaan ottaen Kristus on sekä ihmiskunnan että luomakunnan alku, Alfa ja Omega.
Minusta ei voi sanoa niin että uusi alku koska ensimmäinen meni pieleen. Jumalan luomistyö ei mene pieleen. Kristus on sen keskiö, josta kaikki alkaa, kaikki saa hänessä olemisensa.

Jeesus jumalihmisenä ei ehkä ollut ensimmäinen ihminen joka maan päällä käveli mutta hänen jumalihmisyydessään on ihmisen ja ihmisyyden todellinen muoto, mikä asettaa ihmisyyden olemaan luomakunnassa. Kristus on valaissut ihmiset jo Aabrahamin aikoina, Aabraham näki Herran päivän. Aadam oli ihminen koska Jeesus Kristuksen ihmisyys, ei niin päin että Jeesus Kristus tuli ihmiseksi koska oli jo olemassa ihmisyys. Hän tuli omiensa luo.

1 tykkäys
212

Jeesus on syntynyt, ei luotu. Aatami on luotu, ei syntynyt. On näissä semmoinen pikkanen ero…

D

213

Ortodoksiset lähteet puhuvat ilman muuta Kristuksesta “uutena Aadamina”, mutta hänen vastakohtanaan, ei suinkaan samanlaisena.

Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi. (1. Kor. 15:22.)
Onkin kirjoitettu: “Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä olento.” Mutta viimeisestä Aadamista tuli eläväksi tekevä henki. (1. Kor. 15:45.)

1 tykkäys
214

Täytyy vastata Timon kysymykseen sudenkuopista tuonnempana. Mitä tulee kahteen Aadamiin niin minut yllätti se, kuinka suuri, osittain erilainen ja joidenkin mielestä jopa päinvastainen merkitys inkarnaatiolla on ortodokseilla kuin luterilaisilla.

Ortodokseille, näin luin, inkarnaatio tarkoittaa kaikkea Jeesuksen elämää syntymästä taivaaseen astumiseen. Eli inkarnaatio on ikään kuin otsikko, jonka alle voi laittaa Jeesuksen ihmeteot, kuoleman ja ylösnousemisen. Ortodokseille Jumalan tuleminen lihaksi on pelastava, kosminen ja ontologinen tapahtuma: Jeesuksen syntymä pyhittää aineen ja parantaa ihmisluonnon. Näin mahdollistaa ihmisen vapaus ja partisipaatio Jumalan kanssa. Kirkkoisien ajoilta peritty ilmaus “Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi” asettaa painon juuri Jeesuksen inkarnaatioon.

Myös luterilaiset uskovat olevansa uskon yhteydessä Jumalaan, mutta yleisestikin (ekumeenisesti?) ilman käsitystä joulusta uuden luomisen aktina. Uskomme toki uuteen liittoon ja uuteen ihmiskuntaan, mutta painotus on enemmän Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa, johon liitymme kasteen kautta. Tietenkin myös ortodoksit uskovat Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja sakramenttien pelastavuuteen.

Miksi em. päinvastaisuus? No kun luterilaisessa teologiassa on esiintynyt myös käsitys, että Jeesuksen inkarnaatio tarkoitti kosmoksen riisuumista sen omasta pyhyydestä. Paul Tillich ainakin opetti näin, ilmeisesti takapirunaan Immanuel Kant ja hänen jakonsa luontoon ja persoonaan. Eikös myös arkkipiispamme Tapio Luoma ole sanonut, että “Maallistuminen voi olla suuri mahdollisuus kristilliselle kirkolle, jos me näemme siinä Jumalan työn”. En ole varma, kuinka vahvasti tämä näkemys perustuu Jeesuksen ja samarialaisen naisen keskusteluun ja Jeesuksen sanoihin “Hengessä ja totuudessa”, mikä muuten oli myös ikonoklastien motto.

Ei ollut tarkoitus aloittaa uudestaan keskustelua nominalismista. Halusin kirjoittaa, että teologia liittää ja lisää raamatulliseen ilmoitukseen, kuten Jeesuksen syntymään ja kasteeseen, metafyysisiä näkemyksiä. Luterilaisia ja ortodokseja yhdistää usko jouluun ja epifaniaan, mutta tulkinnoista lähtee polkuja eri suuntiin. Tästä seuraa kysymys: kuinka suuri yksimielisyys on tarpeen eli mitkä ovat pelastuksen ehdot?

Luterilaiset - ja varmasti ortodoksit - näkevät Jeesuksen Aadamina roomalaiskirjeen 5. luvun valossa vastakohtien kuolema/elämä, synti/armo, tuomio/vapautus ja tottelemattomuus/kuuliaisuus kautta. Itäisessä ikonografiassa Aadamin kallo löytyy Jeesuksen ristin juurelta ja itse mies Tuonelasta eli ylösnousemusikonista. Luterilaisilla ei lie nokan koputtamista näistä elementeistä.

215

Ei sentään, vaan “jotta ihminen voisi tulla jumalaksi” eli jumaloitua.

2 tykkäystä
216

Kirjoitan mieluummin eroavaisuuksista, niistäkin sormet yhdessä ja kypärä päässä. Korjatkaa siis jos kirjoitan väärin, patristiikka ei ole tutkimuskohteeni. Kirjoitan apofaattisesta teologiasta.

Antiikissa jumalten patsaat ja mysteerikultit välittivät ihmisille yhteyden tuonpuoleisuuteen. Platon ja muut tämän maailman viisaat tiesivät paremmin: yksin jumalallinen järki tavoittaa ikuisuuden ja ilman näkyvän maailman välikäsiä. Kuilu ajan ja ajattomuuden syveni inhimillisyyden kyvyttömyyden edessä. Sokrates tiesi, ettei tiedä. Maailmasta luopuneen Diogeneen viimeinen sankariteko oli kuolla hengitystä pidättämällä. Luodun kauneuden tunnustamisesta huolimatta Plotinos uskoi Yhteen, joka on kaiken ulkopuolella ja josta ei voi sanoa mitään.

Kurisioteettina mainittakoon, että hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa on vastaava kehityskulku ja asetelma suhteessa kansanuskontoon ja filosofiaan sekä Brahmaniin. Plotinoksen ekstaasi vastaa Buddhan nirvanaa, vapautta ihmisyyden kahleista.

Antiikki esitti kristinuskolle haasteen: eliitti vai rahvas? Kiitos kirkkoisien ja pyhien, kristinusko tarkoitti molempia. Rahvaan pakanuus kumottiin eliitin viisaudella ja eliitin viisaus kristillisellä hulluudella: Logos tuli lihaksi. Kansan epäjumalat, patsaat ja taikausko korvautuivat pyhimysten ja neitsyt Marian kulteilla, reliikeillä ja ihmeitä tekevillä kuvilla. Luostarilaitos jatkoi antiikin jakoa maallikojen ja asiaan vihkiytyneiden välillä, mutta sakramentit, kolmiyhteinen Jumala ja ilmoitukseen perustuvat juhlat yhdistivät kaikkia kristittyjä.

Ilmeisesti torjuakseen uusplatonismin kritiikin, kirkkoisät omaksuivat sen käsityksen ajan ja ikuisuuden kuilusta. Sillaksi tuli Aristoteleelta ja Plotinokselta lainattu käsite Jumalan energiasta eli hänen töistään ja voimastaan: Jumala on luontonsa ja olemuksensa puolesta täysin käsittämätön, mutta tunnettavissa ja partisipoitavissa energiassaan. Ortodoksikirkon viimeinen kirkkoisä Gregorios Palamas samaisti myöhemmin Jumalan energian Jumalaan itseensä.

Apofaattisen teologian myötä ortodoksiteologiassa kristillinen hulluus tarkoittaa myös sitä, että häikäisevä pimeys sokaisee ihmisjärjen. Tämä tarkoittaa näköön perustuvaa mystiikkaa ja kontemplaatiota, luotu kauneus johdattelee luomattomaan. Ortodoksien jumaluusopissa ja maailmankuvassa on hierarkkisuutta: olemus on ylempänä energioita, Isä ylempänä Poikaa ja Pyhää Henkeä, Jeesuksen jumalallinen luonto ylempänä hänen inhimillistä luontoa.

Apofaattisen teologian vaikutus kristilliseen elämään ja raamatuntulkintaan näkyy esimerkiksi Gregorios Nyssalaisen teoksesta Mooseksen elämä. Nyssalainen antaa exodus-narratiiville kaksi merkitystä, historiallisen sekä ajattoman ja mystisen mallin, missä Mooseksen kokema pimeys on esimerkki siitä pimeydestä, johon munkin, kilvoittelijan ja mystikon tulee astua puhtaana kaikesta maisesta. Pyhitys on siis kokemuksellista ja epistelemologista pimeyttä.

Dionysios Areopagitan teologian malli on kaksisuuntainen uusplatonistinen hierarkkia, missä Jumala laskeutuu alas (katafaattinen teologia) ja ihminen nousee ylös (apofaattinen teologia). Nousu tapahtuu symbolin avulla. Ontologiselta painoltaan symboli on ambivalentti: yhtäaikaa heikko ja painava. Porras ikään kuin kestää askelman, mutta tikkaat täytyy kaataa, kun on päässyt ylös asti.

Dionysioksen teologiasta tuli ortodoksisen teologian taistelukenttä ensin ikonoklastien ja kuvainraastajien välillä ja myöhemmin Palamaksen ja hänen vastustajansa Barlaam Calabrialaisen välillä.

Reformaatio toki kritisoi kaikenkarvaisia moukkamaisuuksia, mihin talonpojat oli sotkettu. Luther ja luterilaisuus oli silti selkeästi sydämen, tunteen ja rahvaan puolella yliopistojen aivouskoisia vastaan.

Apofaattisen teologian mallille ei ollut paljon käyttöä Lutherin laki-evankeliumi -distinktiossa. Johannes Climacuksen portaat olivat Lutherille Rooman Scala santa. Lutherin ristin teologia käänsi asetelman jopa ylösalaisin: Siinailla ei odottanut taivaallinen ekstaasi, vaan helvetillinen, kauhistuttava ja paljas lain Jumala. Kunnian teologia päätyy umpikujaan, kun Jumala lyö. Pimeys ei ole järjen tietämättömyyttä vaan uskoa Jumalaan, joka on kätkettynä ristiin eli kaikkeen alhaiseen; materiaan, syntiin, sairauteen ja köyhyyteen. Näköaistin ensisijaisuus vaihtuu kuulemiseen.

Energia-termiä luterilaisuus on vierastanut (paitsi ekumeniikassa), ilmeisesti siksi, että se luetaan osaksi luonnollista teologiaa eli aristotelismia. Termille ei ole tarvetta, sillä kolmiyhteinen Jumala on ylittänyt kuilun. Hänessä ajattomuutta virtaa kylliksi ajalliseen astiaamme niin, ettei meidän tarvitse kiivetä Jaakobin tikapuita ammentaaksemme lisää. Luterilainen metafysiikka on siis sitä, että mitään metafysiikka ei ole - tai sitä, että Kristus on tuo metafysiikka.

Ainakin Palamaksella kolminaisuus tarkoittaa sekä Jumalan energioita sekä hänen olemustaan. Ortodoksisuudessa Jumalan viisaus, Sofia, on samaistettu energioihin.

2 tykkäystä
217

Ei meillä noin opeteta.

Jumalalliset energiat ovat Jumala itse - koko Kolminaisuus.

218

Ok, uskon. Mietin vain, että mistä sen sitten voi tarkistaa, miten ortodoksikirkko opettaa mistäkin asiasta. Jos siis ei ole Tunnustuskirjoja tai virallisia nettisivuja. Mutta ehkä tässä on kyse vain käsite-eroista. Jos ylempänä oleminen ei kuvaa oikein ortodoksista kolminaisuusoppia, niin eikö painotus ole kuitenkin Isän monarkkisuudessa: Isä on Pojan ja Pyhän Hengen lähde?

Niin, ja Sofia myös. Näinhän ortodoksimunkki Sergei Bulgakov opetti. Hänhän ei tietääkseni opettanut, että Sofia olisi neljäs hypostaasi tai jokin Jumalata erillinen välittäjä Jumalan ja maailman välillä. Käsittääkseni energioiden ja Jumalan viisauden samaistaminen tapahtui jo kirkkoisien aikana.

220

Aivan kuten Nikealais-Konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa sanotaan: “joka on syntynyt Isästä” ja “joka lähtee Isästä”. Tämän tietenkin tiedät. En oikein tiedä, mitä tarkoitat painotuksessa.

Jumalan toiminnan (energia) ja olemuksen erottaminen on tietenkin jo kirkkoisien opetusta (ja raamatullista).

[Valitettavasti lähetin viestin ylle vahingossa aivan raakileena ja sitten sitä ei pystynyt muokkaamaan sen jälkeen kun olin poistanut.]

221

Ei. Valtias ja kuningas on koko Pyhä Kolminaisuus. Se ei ole tuolla tavalla osiin jaettavissa.

Ja Bulgakovin sofia-hömpötykset eivät ole millään muotoa ortodoksista tai patristista opetusta. Ne kannattaa jättää tyystin huomiotta. Kuvastavat pikemminkin jonkinlaista 1800-luvun kansallismielistä esoteerisuutta kuin ortodoksista traditiota.

222

Palamas ei samaistanut Jumalan energiaa Jumalaan itseensä, vaan Hänen toimintaansa vastakohtana Hänen olemukselleen.

1 tykkäys
223

Käymällä säännöllisesti toimituksissa ja rukoilemalla kotonakin liturgisia rukoushetkiä. Ne on rakennettu niin että teologinen opetus tulee niiden myötä luonnostaan. Teologia ei ole jotain jonka voi kirjasta tarkistaa siihen liittyy aina rukous ja Jumalan kohtaaminen rukouksessa.

Tämän lisäksi kannattaa lukea yleisesti luettuja ja arvostettuja isiä, ei erikoisuuksia ja yksittäisiä ajattelijoita.

1 tykkäys
224

Hauska, kun nostit esillä tämän visuaalisen ulottuvuuden! Keitähän antiikin ukkoja seinään on päässyt? Tämän aiheen kuuluisin työ lienee Rafaelin Ateenan koulu Vatikaanissa, keskiössä juuri Platon ja Aristoteles. Meille luterilaisille tällainen ei kuitenkaan käy, ehei! Kun emme maalaa tai tuo esille pyhimyksiäkään, niin kai nyt vielä vähemmän filosofeja! Eikö reformaattorit keskittyneet itsensä ja oman ohjelmansa kuvittamiseen sekä vastustajan ivaamiseen?

Tällaiset nettikirjoitukset ovat minusta vähän tällaisia ansojen luomisia - siis tällaista miekkailua rakentavassa ja ystävällisessä hengessä. Pohdin, luulitko sinä, että minä yritän saada sinut subordinationasmin ansaan Isän monarkkisuuden avulla. Tämähän oli juuri platonisti Origeneen opetus. Mutta voihan monarkkisuuden hyväksyä ilman tätä harhaoppia tai tulkita subordinationismin oikeaoppisesti. Wikipedia (sori) liittää termin filioque kiistaan: “Photius’ position has been called a reaffirmation of Orthodox doctrine of the Monarchy of the Father.” Minun pointtini oli hierakkisuus: mitä hierarkkisempi, sitä uusplatonisempi.

No, villit pohdinnat Sofiasta eivät olisikaan kovin ekumeenisesti hedelmällisiä luterilaisten kanssa, ei ainakaan enää, kun saksalainen idealismi ei ole suosiossa. Mutta eihän ekumeniikka voi perustua siihen, että jätetään erottavat asiat kokousten ulkopuolelle. Bulgakov ei keksinyt sofiologiaa, vaan katsoi pysyvänsä kirkkonsa traditiossa. Missä hän siis tarkkaan ottaen erehtyi? Itse nostin asian esille, sillä näen Sofian kristillisenä vastineena platonis-stoalaiselle maailmansielulle.

Veikko Purmosen tuore väitöskirja (löytyy netistä) kertoo, että Bulgakov edusti modernin venäläisen ortodoksiteolgian toista tietä. Toinen koulukunta, Georges Florovskyn uuspatristiikka, johon sinun kommenttisi sopii hyvin, saa tutkimuksessa paljon kritiikkiä.

Sanoisin kyllä, että sekä että: Jumala on kohdattavissa energioissaan. Energioiden kohtaaminen on koko Jumalan kohtaamista, ei osan Jumalaa tai alempaa Jumalaa (vaikka sortui se tähänkin) vaan koko Jumalan. Toisin sanoen Jumala itse, energioissaan, ottaa platonismin ideoiden paikan välittäjänä ihmisen ja Jumalan, ajan ja ikuisuuden välillä. Tässä seuraan John Meyendorffia.

Palamasta on kritisoitu sekavuudesta. Näen tämän palautuvan Augustinukseen sekä em. ja platoniseen kuiluun ajan ja ikuisuuden välillä: Jumalan olemus irrottautuu energiasta (huom. yksikkö) ja Hypostaaseista Plotinoksen ennakkoehtojen vallitessa. Lisäksi energiat (huom. monikko) hypostaasien toimintana sivuuttavat kolminaisuuden persoonat ja/tai sijoittavat heidät tavoittamattomaan ikuisuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan energiat ovat Palamaksen vastaus platoniseen ongelmaan vastaavanlaisena välittäjänä maailman ja Jumalan välillä kuin parjattu kosminen Sofia.

Luterilaisen kysymys on juuri tämä: miksi pitäisi kokea kolmas taivas, kun Kristus tulee lähelle ja sydämeen asti sanan ja sakramenttien kautta?

Sikäli kun kirkkoisät todistivat Jumalan luovan, ylläpitävän ja hallitsevan luomakuntaa voimallaan, sanallaan ja läsnäolollaan Room. 1. ja Ap.t. 17:28 mukaisesti, niin luterilaisena olen samaa mieltä. Energia-termi arveluttaa, vielä enemmän platonistinen malli, johon se liittyy. Mutta olen myös hämmentynyt. Vastustanko nyt ihan perusasioita eli sitä, että Jumala on näkymätön ja ikuinen ja ihminen kuolevainen? En sentään. Voisitko kuitenkin kenties vähentää hämmennystäni kertomalla missä tuo mainitsemasi erottaminen on Raamatussa ilmaistu? Tässähän olemme sen kysymyksen äärellä, tarkoittaako platonismin kertakaikkinen tai rankan käden kumoaminen loogisesti myös Raamattuun kajoamista. Lisäksi olemme Palamaksen ja Barlaamin välisen kiistan ytimessä: näkikö ja kohtasiko Mooses palavassa pensaassa luomattomat energiat eli Jumalan itsensä vai pelkän Jumalan toiminnan, luodun symbolin?

Mutta kuten toin esille, kirkkoisät tosiaan tekivät jaottelun, missä Jumala on käsittämätön ja saavuttamaton olemuksensa ja luontonsa puolesta, mutta tunnettavissa töidensä, aktiivisuutensa ja energiansa kautta. Laitan tähän loppuun lainaukset neljältä ammattiteologilta ja yhdeltä kalastajalta.

Basil Kesarealainen kirjoitti:

But the divine nature is too exalted to be perceived as objects of enquiry are perceived, and about things which are beyond our knowledge we reason on probable evidence. We are therefore of necessity guided in the investigation of the divine nature by its operations.

Gregorios Nyssalainen kirjoitti:

The divine nature in and of itself, whatever its essential character, lies beyond our human apprehension. It is unapproachable and inaccessible to human conjectures.

Dionysios Areopagita kirjoitti:

It might be more accurate to say that we cannot know God in his nature, since this is unknowable and is beyond the reach of mind or of reason. But we know him from the arrangement of everything…

Johannes Damaskolainen kirjoitti:

All that we state affirmatively about God does not show His nature, but only what relates to His nature. And, if you should ever speak of good, or justice, or wisdom, or something else of the sort, you will not be describing the nature of God, but only things relating to His nature.

Apostoli Pietari kirjoitti:

Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta.