Ortodoksien ja luterilaisten vuoropuhelu

Luulisin että kyllä tiedät sen raamatunkohdan. 2. Piet. 1:4.
Ja tiedän itse sen että nyt seuraavaksi aletaan luterilaiselta eksegetiikalla osoittamaan että kohdasta ei voi vetää tuollaista johtopäätöstä. Se keskustelu on muistaakseni aiemmilla foorumeilla jo muutamaan kertaan käyty.

Lause “Sana tuli lihaksi jotta ihmiset tulisivat osallisiksi jumalallisesta luonnosta” ja viittaus tuohon Pietarin kirjeen kohtaan on Katolisen Kirkon Katekismuksesta kohdasta 460.

Tuohon luterilaiseen eksegetiikkaan voisi tietysti sitten vastata kymmenillä kirkkoisälainauksilla, mutta miksi näkisin sen vaivan kun kirkkoisien sana ei paina mitään.

Mikäli hän perustaisi pelastumisensa hänessä asuvaan Kristukseen niin sanoisin kyllä noin.

1 tykkäys

Niin, kohta kuuluu kokonaisuudessaan vanhassa käännöksessä:

4 joiden kautta hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee,
2. Pietarin kirje 1:4 FB38

Kyllähän tässä kai viitataan Jeesuksen synnistä vapauttavaan tekoon, ei kai niinkään ihmisen jumalallistumiseen, mitä se ikinä sitten tarkoittaisikaan. Ehkä tarkoitetaan pyhittymistä.

1 tykkäys

Minähän sanoin että aiot vastata luterilaisella eksegetiikalla. Joten se siitä. Eksegeettisiä ratkaisuja on useammanlaisia.

No kerro nyt vielä, miten sinä tämän näkisit. En ymmärrä tätä jumalallistumista muulla tavalla ainakaan Raamatun mukaisena. Muuttuuko ihminen osaksi Jumalaa, vai mitä?

Heitän nyt hanskat tiskiin, koska minä en sieltä Raamatusta oikein muuta löydäkään kuin tätä mitä olen selittänyt, mutta jos muut eivät löydä sitä niin olkoon.

Ihminen on otettu Jeesuksen ihmisyydessä osaksi Kolminaisuutta. Ihminen ei ole Jumala itsessään mutta elää ikuisesti osana Kolminaista Jumalaa, koska Jumala tuli ihmiseksi ja oli jakamattomasti tosi Jumala ja tosi ihminen.

Minulle tämä näkemysero ei ole sinänsä ongelma, sillä minun ymmärrykseni pelastuksesta on se että me vanhoissa kirkoissa levitämme väsymättä pelastusta ympärillemme koko luomakuntaan, joten jos me säilymme kestävinä uskossa ja siten yhteydessä kolmiyhteiseen Jumalaan, lopulta me kaikki löydetään toisemme taivaallisesta Jerusalemista. Siellä voidaan sitten jatkaa riitelyä.

Ainut on se että huolestuttaa jos luterilaiset inttävät vielä taivaan porteilla että eivät halua tulla osalliseksi Jumalasta, koska niin ei opeteta Raamatussa, ja se katsotaan Pyhän Hengen pilkaksi, niin miten sitten käy. Minä ainakin siinä kohtaa pyrin antamaan paikkani toisille, jos se on minun annettavissani, sillä sitä minä koen kristityn pyhitystiellä opettelevani. Tulikoe on sitten siinä kun paikka oikeasti pitää antaa. “Autuaampaa on antaa kuin ottaa.”

Tuon alleviivatun merkitystähän voi miettiä vaikka loppuelämän ja että sitä todellisuutta on kirkossa todistettavasti opetettu ihan alusta asti. Aleksandrian Atanasioksella (samoin kuin Irenaeus Lyonilaisella) oli oikein hienot opetukset aiheesta, koska hän sorvaili myös uskontunnustustekstejä. Mutta ehkä nekin olivat väärin ajateltuja ja Raamattu väärin ymmärretty. Voihan se olla. (Not.)

1 tykkäys

En viitsi osallistua tähän kinasteluun, mutta jumaloitumisesta tämän verran:

Serafim Seppälä artikkelissa Jumalallistuminen – mikä on kysymys? teoksessa Jumalan kaltaisuuteen. Aatehistoriallisia tutkielmia elämän päämäärästä s. 100: [Pseudo-]Dionysioksen määritelmän mukaan theosis on ”Jumalan kaltaisuuden ja hänen kanssaan yhdistymisen saavuttamista siinä määrin kuin mahdollista”. Serafim Seppälä: ”Määritelmän nerokkuus on sen suhteellisuudessa: sen voi tulkita minimalistisemmin tai maksimalistisemmin.”

Filokalia 3 (käsitteiden selityksistä) s. 358–359: Jumalallistuminen, jumaloituminen (theosis). Pyhien isien opetuksen mukaan ihmisen päämääränä on jumalallistuminen eli, heidän omaa rohkeaa ilmaisuaan käyttääksemme, tuleminen jumalaksi. Tällä ei suinkaan tarkoiteta, että ihmisestä pitäisi tulla jokin itsenäinen palvottava jumaluus, vaan että hänen tulee saavuttaa Jumalan kaltaisuus. Armon kautta hänestä tulee sellainen, jollainen Jumala on luonnostaan. Hän on asemansa puolesta jumala – ei luontonsa puolesta. Tämä taas on mahdollista ainoastaan osallisuuden kautta Jumalaan.

The Orthodox Study Bible p. 1692:

Deification is the ancient theological word used to describe the process by which a Christian becomes more like God. St. Peter speaks of this process when he writes, “As His divine power has given to us all things that pertain to life and godliness … you may be partakers of the divine nature” (2 Pt 1:4).

  1. Piet. 1:4 Näin hän on meille lahjoittanut suuret ja kalliit lupaukset, jotta te niiden avulla pääsisitte pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta. – –

What deification is not. When the Church calls us to pursue godliness, to be more like God, this does not mean that human beings become divine. We do not become like God in His nature. That would not only be heresy; it would be impossible. For we are human, always have been human, and always will be human. We cannot take on the nature of God. – –

In John 10:34, Jesus, quoting Psalm 82:6, repeats the passage, “You are gods.” – – Jesus is not using “god” to refer to divine nature. We are gods in that we bear His image, not His nature.

What deification is. Deification means we are to become more like God through His grace or divine energies. In creation, human were made in the image and likeness of God according to human nature. In other words, humanity by nature is an icon or image of deity. The divine image is in all humanity. Through sin, however, this image and likeness of God was marred, and we fell.

When the Son of God assumed our humanity in the womb of the blessed Virgin Mary, the process of our being renewed in God’s image and likeness was begun. Thus, those who are joined to Christ, through faith, in Holy Baptism begin a process of re-creation, being renewed in God’s image and likeness. We become, as St. Peter writes, “partakers of the divine nature” (2 Pt 1:4).

Because of the Incarnation of the Son of God, because the fullness of God has inhabited human flesh, being joined to Christ means that it is again possible to experience deification, the fulfilment of our human destiny. That is, through union with Christ, we become by grace what God is by nature – we “become children of God” (Jn 1:12). His deity interpenetrates our humanity. – –

Nourished by the Body and Blood of Christ, we partake of the grace of God – His strength, His righteousness, His love – and are enabled to serve Him and glorify Him. Thus we, being human, are being deified.

Metropolitan Hilarion Alfeyev, Orthodox Christianity Volume II Doctrine and Teaching of the Orthodox Church p. 372:

The theme of deification grows from the roots of the New Testament teaching that people are called to become ”partakers of the divine nature” (2 Pet 1.4). At the foundation of the Greek fathers’ teaching on deification lie Christ’s words as well, by which he called people “gods” (Jn 10.34; Ps 82.6); also the words of John the Theologian on God’s adoption of people (Jn 1.12) and the divine image in man (1 Jn 3.2); many texts of the Apostle Paul, in which the biblical teaching on the image and likeness of God in man is examined (Rom 8.29; 1 Cor 15.49; 2 Cor 3.18; Col 3.10); the teaching of God’s adoption of people (Gal 3.26, 4.5); and the teaching on man as a divine temple (1 Cor 3.16). The eschalotogical vision of the Apostle Paul is characterized in terms of the exalted state of humanity after the resurrection, when mankind will be transfigured and raised up by its Head – Christ (Rom 8.18–23; Eph 1.10) and when God will be “all in all” (1 Cor 15.28). – –

The following phrases of Irenaeus lie at the basis of the teaching of deification:

“[The Word of God] did, through his transcendent love, become what we are, that he might bring us to be even what he is himself.”

“For it was for this end that the Word of God was made man, and he who was the Son of God became the Son of man, that man, having been taken into the Word, and receiving the adoption, might become the son of God.”

The claim that man becomes god through the incarnation of the Word of God is the cornerstone of the teaching on deification of the subsequent Fathers of the Church. – –

P. 373: The verb theopoieō (“to make like god”, “to deify”) is first found in Clement: “The Word deifies man by his heavenly teaching.” – –

Contained in Athanasius is the classic formula expressing the deification of man: “[The Word] became man that we may become God.” In another place Athanasius says of Christ: “For he has become man, that he might deify us in himself.” For Athanasius, as for the others fathers of the age of the ecumenical councils, the only basis of the deification of man is the incarnation of the Word of God. Athanasius emphasizes the ontological difference between, on the one hand, our adoption by God and deification and, on the other hand, the sonship and divinity of Christ: in the final deification “We too become sons, not as he in nature and truth, but according the the grace of thim that calleth.”

2 tykkäystä

Minulla ei ole tapana juurikaan lainata kirjallisuutta, mutta katsotaanpa mitä minä olen Raamatusta löytänyt.

Pietari kirjoittaa lupauksista. Mitä ne ovat?

Jesaja, Hoosea ja Aamos antavat lisätietoja.
Jes. 62: 1-5
Jes. 66: 18-23
Hoos. 1
Aamos 9: 11-12

Mitä tarkoittaa että Jumala iloitsee luodustaan kuin sulhanen morsiamesta?
Mitä tarkoittaa että profeetta ottaa vaimokseen prostituoidun (ehkä sitä että Jumala ottaa vaimokseen maallisuuden ja synnin kanssa huoraavan ihmisyyden)? Miksi profeetta saa prostituoidun kanssa “Ei enää armeliaisuutta” - nimisen lapsen ja toisen lapsen jonka nimi on “Ei enää kansa”?
Mitä tarkoittaa kun Jumalan nimi lausutaan kaikkien kansojen yli? (Ei kai vaan sitä että Jumala tulee yhdeksi ihmisyyden kanssa?)

Lupausten jälkeen “Jumala antaa ainoan Poikansa jotta yksikään joka häneen uskoo ei hukkuisi vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Jumala tekee ihmisestä yhtä itsensä kanssa jolloin pelastus on varma, ei ihmisen kontolle jäävä asia, vaan jotain jonka vain Jumala voi tehdä. Jo inkarnaatio hoitaa asian, sillä ihmiset noin yleensä eivät ole niin henkisesti täysin kuolleita että heitä pitäisi viimeisimmästä vankityrmästä asti hakea, on monia Jumalan ystävänä eläneitä ihmisiä koko maailman olemassaolon ajan. Mm. Eenok, Hesekiel ja Aabraham. Mutta on joitakin jotka ovat todella tiukasti kiinni kuolemassa ja synnissä, ja jotta hekin pääsisivät mukaan Jeesus kuolee ja lopulta ylösnousee mukanaan koko saalis.

"Sinä, Jumala, suot auliisti sateen (sateesta puhutaan myös adventin teksteissä Jes. 45:8) perintöosallesi, se oli näännyksissä, mutta sinä palautit sen ennalleen.
Sinä nouset korkeuteen, otat vangiksi suuren sotajoukon, sinä otat lahjaksi ihmisiä, myös sellaisia jotka kapinoivat uusilla asuinsijoillaan. Kiitetty olkoon Herra Jumala!
Basanistakin minä palautan heidät, minä palautan heidät merten syvyyksistä. " Ps. 68: 10,19,23

theophany

“Kohotkaa korkeiksi portit, oi te kansanne hallitsijat, kohotkaa korkeiksi, oi ikiaikaiset ovet: Kirkkauden Kuningas on astuva sisään! Kuka on tämä kirkkauden kuningas? Herra, väkevä ja voimallinen. Herra, voimallinen taistelussa.” Ps. 23:7-8

5f2fd77d4c32e79a74bde317a44cbccf

“Ja minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teille sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen.” Hes. 36:26
(Olisiko tämä lupaus myös Kristuksen ja ihmissuvun yhteydestä. Joka toteutuu sitten täydessä mitassaan Kristuksen seurakunnissa kun seurakunnan jäsenet ovat toinen toistensa sydämiin kirjoitettuja Jumalan lupausten täyttymyksiä.)

“Te itse olette meidän suosituskirjeemme, joka on kirjoitettu meidän sydämiimme kaikkien ihmisten nähtäväksi ja luettavaksi. Olettehan te selvästi Kristuksen kirje, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin vaan ihmissydämiin.” 2. Kor. 3: 2-3
“Me puhumme teille avoimesti, korinttilaiset, sydämemme on avara., siinä on teille tilaa. 'sen sijaan teidän sydämenne on ahdas. Antakaa vastalahja -puhun kuin lapsilleni- avartukaa tekin.” 2. Kor. 6:11-12

“Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan mitä omisti.” Apt. 4:32

Olisiko sydän ja sielu Kristuksen ihmiset yhdistävä ihmisyys joka muodostaa oman ruumiinsa yhteyden, pyhäin yhteyden? Sydän ja sielu - sanojen käyttö viittaa nimittäin sisuksiin, heprean nepheshiin, minkä elävät olennot jakavat toistensa kanssa juutalaisen ymmärryksen mukaan.

Halleluja!

Onko se nyt niin järkyttävällä tavalla sanottu jos sanoo että luterilaiset eivät anna inkarnaatiolle kovin syvällisiä teologisia merkityksiä, sillä luterilaisethan ovat opistaan jättäneet pois juuri sen suurimerkityksisimmän inkarnaatioon liittyvän opinkohdan, ihmisyyden jumalallistumisen.

Kyllä me annamme inkarnaatiolle suuren merkityksen ja mainitsemmekin sen joka jumalanpalveluksessa, mutta varsin erilaisen kuin ortodoksit. Emme käsitä, että hänen inkarnoitumisensa aiheuttaa meidän jumaloitumisemme. Me näet omistamme hänen vanhurskautensa uskossa, emme näkemisessä. Näin me teemme, me itsessämme läpeensä syntiset ihmiset. Seuraavassa Raamatun kohdassa voi olla ortodokseille nielemistä?

1Tim 3:16: “Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.”

Siinä on määriteltynä jumalisuuden salaisuus inkarnaatiosta ylösnousemukseen ja siitä eteenkinpäin. Me emme ole tuossa mukana, mutta saamme kylläkin omistaa tämän uskon kautta.

Vinkki: Tuomo Mannermaa: In Ipsa Fide Christus Adest

1978 Mannermaa julkaisi tuon tutkielman ekumeenisia neuvotteluja varten. Siinä pohditaan luterilaista opetusta Kristuksen läsnäolosta uskossa kristityssä. Aihetta on pidetty angloamerikkalaisessa teologisessa kirjallisuudessä esillä taajaan. Foorumillakin siitä on rupatettu useaan otteseen. Ei viitsisi alkaa samaa juttua alusta.

Metafyysisesti(teologisesti) jumalallistuminen käsitetään luterilaisittan jumalallisen aspektin toiseutta korostaen, mutta jumalallistumista yhtä kaikki.

D

Koska tämä on keskustelufoorumi minuakaan ei kiinnostaisi keskustella pelkästään jonkun poissaolevan näkemyksestä, vaan kuulla ihan täällä kirjoittavien ajatuksia asiasta. Kristitty saa ajatella itse eikä kaikki kristityn ajatukset koskien omaa uskontoaan ja uskon elämäänsä tarvitse olla suoraan kopioituja jostain katekismuksesta, tunnustuskirjasta tai teologisesta lähdeaineistosta.
Sen vuoksi olisi mukavaa että ei alettaisi paimentamaan samaankaan kirkkokuntaan kuuluvien kesken ihmisten ajatusvirtaa johonkin laatikkoon. Jokainen on oman valintansa tehnyt ja seuraa varmasti omien kykyjensä mukaan kirkkonsa opetusta. Osaa täällä keskustelevista ei kiinnosta kuin virallisesti määritellyt opit, mutta esimerkiksi minua kiinnostaa paljonkin kunkin henkilön ajatukset.

Kommentoin tätä paikkansapitämätöntä väitettä. Oman inkarnatorisen näkemykseni olen esittänyt useasti. Esität kestämättömiä väitteitä luterilaisuudesta, et yksittäisen luterilaisen näkemyksistä. Ruokit eroja, kun jotkut yrittävät löytää yhteistä.

D

2 tykkäystä

Tuossa ortodoksien jyräyksessä foorumilla minua riipii kun he syrjäyttävät uskon. Raamattu puhuu kuitenkin kauttaaltaan uskosta ja että me kristityt omistamme kaiken siunauksen uskon kautta, jolloin usko sulkee ulkopuolelleen kaiken meissä, myös meidän jumalallistumisemme, josta täällä nyt on paasattu ortodoksien toimesta. Usko tarttuu Kristukseen ja juuri siksi se ei pitäydy/tartu mihinkään meissä.

Ortodoksien teologian ja luterilaisten teologian välillä on silloittamaton kuilu!

Samaa mieltä!
Toisaalta, esim. @Diakoni on eri mieltä. Ehkä hän tai joku muu tuo esille jotain asioita mitkä ovat oikeasti sovitettavissa yhteen.

Minua surettaa ja hävettää teidän puolestanne.

1 tykkäys

Kenen meidän? Minä ja @9x? Ainakaan ei riidelty pahemmin vaan todettiin että ollaan eri mieltä ja se siitä. Tai siis periaatteessa oltiin samaa mieltä erimielisyydestä.

Voisithan sinä kirjoittaa jotain siitä miten meidän sinun mielestä kannattaisi ajatella.

En ole korttani, vaivaista, ole tahtonut tähän keskusteluun kantaa.

Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että hieman karrikoidusti sanoen, yksi olennainen ero on siinä, että luterilaiset kuitenkin ripastautuvat siihen, että oma henk.koht. usko pelastaa. Ortsut puolestaan siihen, että Kristus pelastaa.

Hommaa voi kiennellä ja viennellä mutta mielestäni tossa se oleellinen orientaatioero on.