Välitit minulle nevalainen jo helmikuussa näitä Miknuksen kirjoituksia, kiitos siitä. Lukaisin nuo syntiinlankeemuksen seuraukset ja totesin tekstit hyviksi.
Miknus kirjoittaa:
“Yritin avata jumalakäsityksen eroa puhumalla muun muassa ”forenssisesta kehikosta”, joka rajaa luterilaisuudessa Jumalan pelastavaa rakkautta. Selitin käyttämääni ilmaisua kertomalla, että luterilaisuudessa Jumalan armo toimii aina lain täyttämisen ehdoilla: Jumala lahjoittaa pelastavan rakkautensa meille vain silloin, kun hän näkee meidän täyttäneen lain. Siksi tarvitaan Kristus, joka on täyttänyt lain puolestamme.”
Ja myöhemmin:
“Ortodoksit eivät nimittäin ajattele, että Jumala voi ottaa armonsa yhteyteen vain silloin, kun ensin täytämme lain täydellisesti (vieraan vanhurskauden varassa). Siksi meillä ei samanlaista tarvetta pelastusvarmuudelle kuin luterilaisilla…”
Ajattelin ensin, että tämä on jokin retorinen kikka tai tahaton totaalinen väärinkäsitys. Kun järjestys esitetään väärinpäin. Luterilaisuudessa Jumala on rakkaus, joka lahjoittaa armonsa ihmisille ennen lain täyttämistä. Armo ja usko mahdollistavat lain mukaiset teot. Sentään tajusin, että tässä viitataan luterilaisuuden Paavalin roomalaiskirjeestä omaksuttuun korostukseen Jumalan vanhurskaudesta sekä ihmisten omavanhurskaudesta. Ihminen on luonnostaan lain ja kadotuksen alla. Kristus toi pelastuksen. Hänen täyteydestään me olemme saaneet armoa armon lisäksi. Miknus muistaakseni kirjoitti täällä aiemmin luterilaisesta despootti-jumalasta, jota me luterilaiset emme oikein nähneet omanamme. Lain ja armon suhde on helppo käsittää väärin. Sanoisin, että luterilainen armo-oppi vapauttaa meidät Miknuksen kuvailemasta lakihenkisyydestä.
Tarvetta pelastusvarmuudelle? Niin no joo, luterilaiset liittävät tavallisesti pelastusvarmuuden yksin armosta -oppiin: pelastus on varma, koska se ei perustu tekoihini vaan minusta ulkopuoliseen Jumalaan. Tähän toteaisin, että pelastus toki on varma, mutta mistäpä me tiedämme kuulummeko pelastuksen piiriin. En siis oikein innostu henkilökohtaisesta pelastusvarmuudesta. Yhdistän sen ns. suruttomuuteen.
Miknus:
“Jäi myös harmittamaan, etten tullut painottaneeksi, ettei ortodokseilla teot hahmotu ansioina, joilla yritettäisiin kelvata Jumalalle.”
Tähän liittyy jännä termi “metastereotypia”. Sillä tarkoitetaan ihmisen käsitystä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Joskus käsityksemme osuvat oikeaan, joskus taas ei. Tämä johtuu siitä, että jämähdystä tapahtuu molemmin puolin. Minulla ei ole tällaista käsitystä ortodokseista.
Miknus toisaalla:
“Olen vasta lukenut aivan uunituoreen väitöskirjan (Tikhon Alexander Pino: Being and Naming God: Essence and Energies in St. Gregory Palamas ), joka käsittelee olemusta ja energioita Palamaksen ajattelussa. Teos tulee osoittaneeksi vakuuttavasti, että uuspatristinen vastakkainasettelu on ihan höpöhöpöä; Palamas tekee hyvin pikkutarkkoja – ehkä skolastisiakin– huomioita opettaessaan olemus–energia -jaotteluun liittyvistä kysymyksistä.”
Tuohon höpöhöpöön viittasin itsekin tässä ketjussa muutama viesti sitten… Voisikohan skolastiikan määritellä pyrkimykseksi ratkaista teologisia ongelmia, joita skolastikot itse keksivät?
Miknus edelleen:
“Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.”
Tuo vanhurskauttava vedenpaisumus oli hyvä kirjoitus. Mutta miksi ajatella, että vanhurskaus olisi x eikä y jos se voisi olla x ja y? Vedenpaisumus on mahdollista nähdä juridisena aktina eli rangaistuksena Jumalan lain rikkomisesta. Ylipäätään asioiden järjestäminen oikeinpäin voi olla juurikin juridinen teko eli sellainen teko, että Jumala järjestää asiat tahtonsa mukaisiksi.
Miknus tuossa viimeisessä tekstissään:
“Vanhurskauttamisoppia ajatellen keskeistä luterilaisuudelle on se, että koska ihminen on rikkonut Jumalan lain, hän on ansainnut lain määräämän rangaistuksen: iankaikkisen kadotuksen. Rangaistus hahmotetaan kostona, jonka täytyy seurata lain rikkomisesta. Tunnustuskirjat tosissaan ottavat luterilaiset olettavat, että tällainen rangaistuskäsitys on raamatullinen. Siksi kun he lukevat esimerkiksi apostoli Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta, heidän Raamatun luentaansa värittää aivan tietynlainen oikeus- ja rangaistuskäsitys. Olen kuitenkin jo aiemmin antanut ymmärtää, että Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei painotu luterilaisittain…”
Pisteet oikein kuvatusta luterilaisesta käsityksestä lain rikkomisen ja kadotuksen suhteesta. Mutta sitten kirjoittaja käy korostamaan, että VT:n oikeudenmukaisuus tarkoittaa vain vähän kostoa ja rangaistusta ja pikemminkin vinoutuneiden asioiden palauttamista entiseen järjestykseen. Mitenhän Miknus sitten perustelee helvetin olemassaolon? Tai pakkosiirtoon joutumisen? Tai paratiisista karkoittamisen? Ei kai rangaistusta tarvitse nähdä vastakkain sen kanssa, että asiat saatetaan ennalleen?