Ortodoksien ja luterilaisten vuoropuhelu

Pyhä Athanasios Suuri opettaa teosista teoksessaan De Incarnatione, Inkarnaatiosta. Olen lainannut tämän pätkän tänne ennenkin, en valitettavasti ole oppinut kreikkaa, joten käännetty ranskasta:

Sillä hän itse tuli ihmiseksi, jotta tulisimme jumalaksi [tai jumaloituisimme]; ja hän on itse tullut näkyväksi ruumiltaan, jotta meillä olisi ajatus näkymättömästä Isästä; ja hän on kärsinyt itse ihmisten rikkomukset, jotta meillä olisi osuus tuhoutumattomuudessa.

Car il s’est lui-même fait homme, pour que nous soyons faits Dieu; et lui-même s’est rendu visible par son corps pour que nous ayons une idée du Père invisible; et il a supporté lui-même les outrages des hommes, pour que nous ayons part á l’incorruptibilité.

Mietinpä miten Vanhan Testamentin profeetta Elian tai Henokin tapaukset liittyvät tähän, tai se eräs psalmi, johon Jeesus viittaa.

@Miknius on tällä välin ehtinyt kirjoittaa kaksikin kirjoitusta synnin rangaistuksista tai Aadamin ja Jeesuksen tekojen suhteesta:

1 tykkäys

Hyvää palmusununtaita. Sitten viime helmikuun foorumiltakin tuttu @Miknius ennättänyt kirjoittaa useita tekstejä.

3.3.2022 päivätty teksti “Juridinen kehikko ja kielimuuri” käsittelee oikeastaan sitä, kuinka ajattelun tottumukset ja asioiden järjestys mielessä johtaa herkästi väärinymmärtämiseen. Luterilaisuuden yhteydessä kirjoittaja puhuu “forenssisesta kehikosta”, millä hän tarkoittaa sitä, että “luterilaisuudessa Jumalan armo toimii aina lain täyttämisen ehdoilla: Jumala lahjoittaa pelastavan rakkautensa meille vain silloin, kun hän näkee meidän täyttäneen lain”. Kirjoittaja siinä myös huomauttaa, että hänen kääntymisensä syy ei ollut luterilaisuuden nominalistiset piirteet vaan se, että “ortodoksinen kokemus Jumalasta on paljon armollisempi.” Joka tapauksessa minulle tästä kirjoituksesta syntyi paljon lisäkysymyksiä asioiden järjestyksestä ja Kristuksen lain täyttämisestä ortodoksisessa opetuksessa, mutta asia vaatii minulta lisäopiskelua.

9.3.2022 on päivätty teksti P. Gregorios Palamaksesta, jossa hän nimittää häntä skolastiseksi, korostaen P. Gregorioksen oppineisuutta ja hieman moittien “uuspatristista” koulukuntaa: “Palamaksen teologian väitettiin olevan mystistä ja kokemuksellista, läntisen teologian rationalistista ja skolastista.” Omasta mielestäni tässä kirjoituksessa kirjoittaja ei tarpeeksi ota huomioon tai ei tuo esiin sitä, että mystiikka ja kokemus sekä pikkutarkat erottelut eivät ole toisilleen vastakkaisia asioita ja että tapa, jolla teologiaa harjoittaa on eri kuin se, jolla teologian harjoittamisen tulokset esitetään. Ehkä tarkemmin painavammin olisi voinut myös käsitellä sitä, että P. Gregorios kirjoituksissaan toistaa vanhaa ortodoksista opetusta energiasta ja olemuksesta, eikä varsinaisesti tee uutta ratkaisua “tomistiseen ongelmaan”, vaikkakin hän ehkä artikuloi asian entistä tarkemmin ajan vaatimusten seurauksena. Kuten kirjoituksessa todetaan asiaa käsittelee uusi akateeminen väitöskirja Being and Naming God: Essence and Energies in St. Gregory Palamas, jonka on kirjoittanut Tikhon Alexander Pino

(Sitten on Ukrainan sotaa käsitteleviä tekstejä, mutta ne eivät kuulu tähän ketjuun.)

30.3.2022 hän käsittelee vedenpaisumusta, jota hän sangen mielenkiintoisesti vertailee luomiskertomukseen. Samalla hänen mukaansa se osoittaa sen, kuinka oikeudenmukaisuus ja vanhurskaus ei ole “juridisten sääntöjen” täyttämistä, vaan asioiden todellista järjestämistä oikeisiin suhteisiinsa. (Tämä siis implisiittisenä argumenttina forenssista vanhurskautusta vastaan.)

Tässä puolestaan hän kirjoittaa siitä, että vanhatestamentilliseen oikeuskäsitykseen kuuluu rangaistus mutta myös hyvitys. Sitä, miten tämä liittyy vanhurskausoppiin, hän käsittelee myöhemmin.

3 tykkäystä

Välitit minulle nevalainen jo helmikuussa näitä Miknuksen kirjoituksia, kiitos siitä. Lukaisin nuo syntiinlankeemuksen seuraukset ja totesin tekstit hyviksi.

Miknus kirjoittaa:

“Yritin avata jumalakäsityksen eroa puhumalla muun muassa ”forenssisesta kehikosta”, joka rajaa luterilaisuudessa Jumalan pelastavaa rakkautta. Selitin käyttämääni ilmaisua kertomalla, että luterilaisuudessa Jumalan armo toimii aina lain täyttämisen ehdoilla: Jumala lahjoittaa pelastavan rakkautensa meille vain silloin, kun hän näkee meidän täyttäneen lain. Siksi tarvitaan Kristus, joka on täyttänyt lain puolestamme.”

Ja myöhemmin:

“Ortodoksit eivät nimittäin ajattele, että Jumala voi ottaa armonsa yhteyteen vain silloin, kun ensin täytämme lain täydellisesti (vieraan vanhurskauden varassa). Siksi meillä ei samanlaista tarvetta pelastusvarmuudelle kuin luterilaisilla…”

Ajattelin ensin, että tämä on jokin retorinen kikka tai tahaton totaalinen väärinkäsitys. Kun järjestys esitetään väärinpäin. Luterilaisuudessa Jumala on rakkaus, joka lahjoittaa armonsa ihmisille ennen lain täyttämistä. Armo ja usko mahdollistavat lain mukaiset teot. Sentään tajusin, että tässä viitataan luterilaisuuden Paavalin roomalaiskirjeestä omaksuttuun korostukseen Jumalan vanhurskaudesta sekä ihmisten omavanhurskaudesta. Ihminen on luonnostaan lain ja kadotuksen alla. Kristus toi pelastuksen. Hänen täyteydestään me olemme saaneet armoa armon lisäksi. Miknus muistaakseni kirjoitti täällä aiemmin luterilaisesta despootti-jumalasta, jota me luterilaiset emme oikein nähneet omanamme. Lain ja armon suhde on helppo käsittää väärin. Sanoisin, että luterilainen armo-oppi vapauttaa meidät Miknuksen kuvailemasta lakihenkisyydestä.

Tarvetta pelastusvarmuudelle? Niin no joo, luterilaiset liittävät tavallisesti pelastusvarmuuden yksin armosta -oppiin: pelastus on varma, koska se ei perustu tekoihini vaan minusta ulkopuoliseen Jumalaan. Tähän toteaisin, että pelastus toki on varma, mutta mistäpä me tiedämme kuulummeko pelastuksen piiriin. En siis oikein innostu henkilökohtaisesta pelastusvarmuudesta. Yhdistän sen ns. suruttomuuteen.

Miknus:

“Jäi myös harmittamaan, etten tullut painottaneeksi, ettei ortodokseilla teot hahmotu ansioina, joilla yritettäisiin kelvata Jumalalle.”

Tähän liittyy jännä termi “metastereotypia”. Sillä tarkoitetaan ihmisen käsitystä siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Joskus käsityksemme osuvat oikeaan, joskus taas ei. Tämä johtuu siitä, että jämähdystä tapahtuu molemmin puolin. Minulla ei ole tällaista käsitystä ortodokseista.

Miknus toisaalla:

“Olen vasta lukenut aivan uunituoreen väitöskirjan (Tikhon Alexander Pino: Being and Naming God: Essence and Energies in St. Gregory Palamas ), joka käsittelee olemusta ja energioita Palamaksen ajattelussa. Teos tulee osoittaneeksi vakuuttavasti, että uuspatristinen vastakkainasettelu on ihan höpöhöpöä; Palamas tekee hyvin pikkutarkkoja – ehkä skolastisiakin– huomioita opettaessaan olemus–energia -jaotteluun liittyvistä kysymyksistä.”

Tuohon höpöhöpöön viittasin itsekin tässä ketjussa muutama viesti sitten… Voisikohan skolastiikan määritellä pyrkimykseksi ratkaista teologisia ongelmia, joita skolastikot itse keksivät?

Miknus edelleen:

“Vedenpaisumuskertomus on kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden toteuttaminen tarkoittaa käytännössä: siinä ei ole niinkään kyse juridisten sääntöjen täyttämisestä kuin asioiden pistämisestä konkreettisesti järjestykseen.”

Tuo vanhurskauttava vedenpaisumus oli hyvä kirjoitus. Mutta miksi ajatella, että vanhurskaus olisi x eikä y jos se voisi olla x ja y? Vedenpaisumus on mahdollista nähdä juridisena aktina eli rangaistuksena Jumalan lain rikkomisesta. Ylipäätään asioiden järjestäminen oikeinpäin voi olla juurikin juridinen teko eli sellainen teko, että Jumala järjestää asiat tahtonsa mukaisiksi.

Miknus tuossa viimeisessä tekstissään:

“Vanhurskauttamisoppia ajatellen keskeistä luterilaisuudelle on se, että koska ihminen on rikkonut Jumalan lain, hän on ansainnut lain määräämän rangaistuksen: iankaikkisen kadotuksen. Rangaistus hahmotetaan kostona, jonka täytyy seurata lain rikkomisesta. Tunnustuskirjat tosissaan ottavat luterilaiset olettavat, että tällainen rangaistuskäsitys on raamatullinen. Siksi kun he lukevat esimerkiksi apostoli Paavalin opetusta vanhurskauttamisesta, heidän Raamatun luentaansa värittää aivan tietynlainen oikeus- ja rangaistuskäsitys. Olen kuitenkin jo aiemmin antanut ymmärtää, että Vanhan testamentin oikeuskäsitys ei painotu luterilaisittain…”

Pisteet oikein kuvatusta luterilaisesta käsityksestä lain rikkomisen ja kadotuksen suhteesta. Mutta sitten kirjoittaja käy korostamaan, että VT:n oikeudenmukaisuus tarkoittaa vain vähän kostoa ja rangaistusta ja pikemminkin vinoutuneiden asioiden palauttamista entiseen järjestykseen. Mitenhän Miknus sitten perustelee helvetin olemassaolon? Tai pakkosiirtoon joutumisen? Tai paratiisista karkoittamisen? Ei kai rangaistusta tarvitse nähdä vastakkain sen kanssa, että asiat saatetaan ennalleen?

Tämä uuspatristinen synteesi ei ole ihan höpöä. Saattaa olla niin, että on liian jyrkästi on korostettu ja yksioikoisesti tehty johtopäätöksiä. Jotain hyvää tuossa kritiikissä on, mutta suuressa kuvassa se on liian yksipuolinen. Luterilaisuudessakin on tunnistettavissa yhtenäisen kirkon jälkiä, kokonaisuudessa kuva ei kuitenkaan vastaa varhaista teologiaa. En tiedä onko tämä ymmärrettävä verrokki.

Emmepä niin väittäneetkään.

1 tykkäys

On helluntai ja juhlat jatkuvat vielä viikon, mutta voi silti olla hyvä palata jälleen aiheeseen jäsenen @Miknius kirjoitusten pohjalta. Hän on ollut paljon säntillisempi kirjoittelussaan kuin minä.

Kirjoituksessa “Oikeiden ja vanhurskauden raamatullinen luonne” kirjoittaja käsittelee luterilaisten oikeudellisia ennakko-oletuksia, toisin sanottuna kantaa, jota luterilaiset pitävät raamatullisina.

Rikoksen ja koston dialektiikkaa vastaan hän esittää, että raamatulliseen oikeuskäsitykseen kuuluu myös hyvitys. Mutta onko tässä niin, että tämä kanta on myös luterilainen; ja siten, että ainoastaan Jeesus pystyy hyvittämään rikoksen? Se on seuraavan kirjoituksen aihe.

“Kristuksen vanhurskautuminen ja meidän vanhurskauttamisemme”

Tässä tekstissä kirjoittaja esittää, että luterilaiset käsittävät vanhurskauttamisen väärin, että se on muutakin kuin juridinen toimi, nimittäin uudistuminen.

“Temppelin vanhurskauttaminen”

Tässä hän jatkaa saman asian perustelemista sanomalla, että Vanhassa Testamentissa hebrealaiset sanat oikeudelle ja vanhurskaudelle ovat synonyymiset: Hebrealaisen käsitys oikeudesta on järjestyksen palauttaminen.

“Lutherin epäluterilainen vanhurskauttamisoppi” on jännittävä vertailu “luterilaisen” ja “lutherilaisen” vanhurskauttamisopin väliltä uuden tutkimuskirjallisuuden pohjalta.

Ja sitten “Laki ei pelasta”:

Tässä ennen kesätaukoa viimeisessä kirjoituksessa kirjoittaja näyttää summaavan “juridisen kehikon” ongelmia näkökulmastaan.

Ortodoksina ajattelen hyvin kategorisesti, ettei laki anna elämää. Käskyjen täyttäminen ei tee Jumalasta velallistani. Käskyt eivät voi kukistaa kuoleman valtaa. Mutta kun kilvoittelen käskyjen mukaan, suuntaudun kohti Jumalaa, joka on ainoa elämän antaja. Käskyt ovat vain väline Jumalan tuntemisessa kasvamisessa. Jos ne saavat tuota suuremman roolin, suhde uskoon vääristyy vaihtokaupaksi Jumalan kanssa. Siksi sympatisoin vieläkin Lutheria. Hän pyrki torjumaan todellisia ongelmia, jotka leimasivat myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan läntistä hengellisyyttä.


Sitten on pari poikkeamaa kolumnistiseen tyylilajiin, jotka eivät oikeastaan kuulu tähän ketjuun, sillä niissä ei varsinaisesti käsitellä suhdetta luterilaisuuteen, mutta linkitän ne silti:

“Ortodoksista omimista”

“Hengetön Berliini Berliini” on pieni matkakertomus:

1 tykkäys

Miknius kirjoitti:

Erityisesti siinä luterilaisuudessa, jossa minun taustani on, korostetaan paljon sitä, että Kristuksen ylösnousemus oli koko maailman vanhurskauttaminen; kun Kristus herätettiin kuolleista, koko maailmalle julistettiin, että Kristuksen sovitustyö oli hyväksytty ja koko maailman synnit annettu anteeksi.

Tätä koko maailman vanhurskauttamisoppia en minäkään hyväksy, sillä syntien anteeksisaaminen on sovituksen seuraus, ei itse sovitus. Vanhurskauttaminen on kuitenkin forenssinen siinä mielessä, että se ei muuta luontoamme. Jos muuttaisi, niin meidänhän pitäisi havaita se. Aivan kuten inhimillinen tuomiotoimi ei luo syyllistä tai syytöntä, vaan ainoastaan toteavat syyllisyyden tai syyttömyyden, niin tekee myös Jumalan forenssinen tuomiotoimi. Uskomme ei myöskään saa aikaan vanhurskauttamista, vaan ottaa sen vastaan.

2Kor 5:19-20: “Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.”

Me annamme sovittaa itsemme Jumalan kanssa kun otamme sen vastaan Jumalan antamalla uskolla.

Lähes kaikesta muusta olenkin sitten erimielinen Mikniuksen kanssa.

Ilmeisesti tämän koko maailman juuret löytyvät evankelisuudesta, koska Sleyssä koko maailman autuus, vanhurskausoppi on kunniapaikalla. Tämä tulee esille esim pyhän sydämeen kappelin messusaarnassa (Koivisto).

Niinku mitä siitä sitten?

Luther itse ei erottanut vanhurskauttamista ja pyhitystä. Hänelle ne olivat samaa prosessia. Se on oikein. Olkiukkoluterilaisus on luku sinänsä. Jos näkee luterilaisuuden oman menneisyytensä kautta, niin kannattaa miettiä mikä on pohdinnan motiivi.

D

3 tykkäystä

Juuri näin ilmeisesti on. Luther ja tunnustuskirjat puhuisivat vanhurskauttamisesta eri tavalla. Tässä motiiveja on turha etsiä, niitä on vähän vaikeampi kuolleilta löytää.

Käsittääkseni blogin kirjoittaja, johon viittasin, on ihan elävien joukossa.

Joskus mietin että nimimerkki Leijona on itse asiassa satunnaislausegeneraattori, joka poimii sanoja edellisistä viesteistä ja pyörittää niitä, kunnes informaatiosisällön arvo on 0.

D

3 tykkäystä

Elävistä en puhunut mitään. Puhuit eri asiasta. Pääpointti on lutherin ja tunnustuskirjojen erilaisesta vanhurskauttamis käsityksestä. Ei motiiveista, elävillä tai kuolleilla.

Mitähän sinä taas selität.

D

Uudestaan lukemalla, pohtimalla tekstiä, monesti teksti avautuu uudella tavalla. En nyt osaa tuohon muuta neuvoa antaa. Hyvää päivää.

Ei kun sinä et ymmärtänyt minua ja nyt yrität selittää jotain tyypillistä tuubaasi. Lue itse joskus mitä kirjoitat ennen kuin painat enteriä.

D

Se on ihan ok että aina ei ymmärrä toista. Ymmärrän sinua paremmin kuin luuletkaan. Sinuna keskittyisin lutherin ja tunnareiden väliseen eroon, joka oli tämä pihvi. Siitä löytyy hyvä kirjallisuutta. Armoa ja rauhaa…

Tunnustuskirjat eivät opeta eksklusiivista forenssista vanhurskauttamisoppia. Eikä Luther. Lue itse, niin et joudu noloihin tilanteisiin.

D

1 tykkäys

En ole joutunut noloihin tilanteisiin. Joskus sen sijaan joutuu vastentahtoisesti. Joidenkin mielestä on mukava tehdä noloja tilanteita muille.

Itsepä olet vuoteesi pedannut. Sekoilit ja puhuit soopaa luterilaisuudesta. En ole tehnyt sinulle mitään tilannetta, ihan omilla ansioillasi olet siihen/niihin päätynyt.

D

2 tykkäystä