Mielestäni se ei käytännössäkään luostari ole.
1 tykkäys
Jos kyse on Lammin Panagiasta, tavoitteena on saada se virallinen luostariksi.
Yleisellä tasolla ortodoksisessa kirkossa on tapana, että “luostarin” statuksen yhteisölle myöntää piispa. Luostari on aina munkkien tai nunnien yhteisö. Esimerkiksi Suomessa elää yksikseen yksittäisiä munkiksi tai nunnaksi vihittyjä henkilöitä, mutta heidän kotejaan ei kutsuta luostareiksi. Munkki Stefanos on saanut luvan käyttää kodistaan nimeä “erakkola”. Kirkkonummella on Pokrovan “veljesyhteisö”, jossa elää munkiksi vihittyjä miehiä, mutta piispa ei ole vielä antanut heille luostarin statusta. Eli paikka ei muutu virallisesti luostariksi sillä, että sen perustaja päättää niin eikä kukaan muutu virallisesti munkiksi ilman oikeaa vihkimystä. Hyvää hengellistä elämää puolestaan voi elää missä paikassa tahansa ja kaikissa säädyissä.
Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi luterilaisessa ja anglikaanisessa kirkossa sanaa “luostari” käytetään melko laveasti erilaisista yhteisöistä. Tästä ei tietenkään ole Lammin yhteisössä kyse, enkä osaa tai halua täsmällisesti heitä kommentoida. Paitsi, että heillä on erinomainen kirjakauppa 
2 tykkäystä
Suomessa usein tunnutaan myös mitä erilaisimpia katolisia yhteisöjä kutsuttavan “luostareiksi”, vaikka meillä todellisuus on hyvin monenkirjava. Latinaksi ja englanniksi erityyppisten yhteisöjen kodeilla on erilaisia nimiä, kuten (englanniksi) vaikka Hermitage, Monastery, Abbey, Priory, Convent, Oratory, Society, House, ja ehkä niitä on muitakin, ja nämä eivät siis ole vaihtoehtoisia muotoja vaan itse kunkin yhteisön säännössä säädettyjä ja kirkon vahvistamia.
3 tykkäystä
Listaan voisi lisätä vaikkapa Fraternity. Tampereella on fraterniteetti - Jeesuksen Pikkusisarten yhteisö.
1 tykkäys
Eikös se pikemminkin ole sorority eli sisarten yhteisö tai koti?
1 tykkäys
No, virallinen termi on Fraternity - niin veljien kuin sisarten yhteisöille.
Kunnianarvoisa arkkipiispa Tapio Luoma puhui viisaasti ja kauniisti ortodoksien juhliessa:
1 tykkäys
Suomen ort piispat keskustelivat patriarkka Bartolomeuksen kanssa myös uudelleenkastamisesta 11.9.23. Alla on ote tapaamisen muistiosta.
Patriarkka kommentoi kysymystä uudelleen kastamisesta toteamalla, että Konstantinopolin Äitikirkko ei kasta uudelleen kolmiyhteisen kasteen saaneita, vaan ottaa vastaan kirkkoon liittyjät mirhallavoitelun kautta. Katolisen kirkon papin liityttyä ortodoksiseen kirkkoon Konstantinopolin patriarkaatti tunnustaa puolestaan hänen pappeutensa, eikä toista pappisvihkimystä. Patriarkka Bartolomeos kertoi kuitenkin olevansa tietoinen siitä, että jotkut Kreikassa ja Athoksen luostareissa rikkovat tätä patriarkaatin linjaa. Patriarkka esitti kiitoksensa siitä, että Suomessa noudatetaan Konstantinopolin linjaa, ja pyysi myös seurueeseensa kuuluvaa Peristerionin metropoliittaa, Ateenan yliopiston kanonisen oikeuden professoria Grigoriosta esittämään näkemyksensä asiasta. Metropoliitta Grigorios esitti osaltaan kanoniset perusteet Konstantinopolin käytännölle ja totesi, että Suomen kirkko toimii tässä asiassa kanonisesti oikein noudattaen Konstantinopolin Äitikirkon käytäntöä.
3 tykkäystä
Ihan korrekti linjaus. Puhui nimenomaan Konstantinopolin linjasta eikä Ortodoksisesta linjasta. Varmaan tiesi, että kannattaa puhua kieli keskellä suuta varsinkin toisuskoisen pappeuden tunnustamisesta.
1 tykkäys
Tällaista ortodoksis-luterilaista ekumeniaa. Mitäköhän tästäkin oikein pitäisi ajatella?
No tämähän on ihan myönteinen ekumeeninen uutinen! Luterilaisia kirkkorakennuksia ei ole liikoja koristeltu.
Ikonit sopivat niihin ihan hyvin - sopisivat kyllä katolisiinkin kirkkoihin…
Espoon Rinnekodin kappeliin lahjoitti ortodoksinen seurakunta aikoinaan Jumalanäidin ikonin. Kehitysvammaisten hengellisistä tarpeista huolehtiva pappi asetti sen kunniapaikalle alttarille.
2 tykkäystä
Ei kai tuo ole ekumeniaa, kun luterilainen maalaa luterilaisille. Käyttökohde ja tapakin vaikuttaisi olevan ortodoksisesta perinteestä poikkeava. Ja ei kait siinä mitään, eipä varmaan kaikkien tarvitsekaan noudattaa meikäläisten tapoja.
Itse kävi ekana mielessä, että eikö niitä kuva-aiheita löytyisi omasta perinteestä. Olisi hauskaa nähdä vaikkapa romaanisen kirkkotaiteen käyttöä.
Mikä on ikonipolku?
Ja merkit täyteen.
Kaiketi vähän kuin Ristintie katolisessa kirkkorakennuksessa…
2 tykkäystä
Ekumeniaa on, kun luterilainen kirkko omaksuu ikonin teologiaa ja bysanttilaista taidetta pyhättöihinsä eikä torju niitä luterilaisuuden vastaisina. Se edistää edelleen ekumeniaa, sillä kun nyt ikonit ovat osa Aleksanterin kirkkoa, kirkossa varttuva uusi polvi tuntee kotoisuutta ja lämpöä jatkossa ikoniperinteen äärellä myös muualla. Näin tämä ikonipolku lähentää luterilaisia kristittyjä ortodokseihin.
Esimerkiksi omalle ekumeeniselle polulleni on ollut arvokasta ja tärkeää, että jo lapsena kodissamme oli ikoneita. Osallistuessani liturgiaan ortodoksisessa kirkossa rakennuksen kuvakieli ei ole minulle vierasta vaan läheistä ja rakasta.
3 tykkäystä
Voihan asenneilmaston muutos edistää ekumeniaa, mutta en näkisi sitä itsessään ekumeniana. Vertailukohtana vaikkapa jos vaikkapa jokin luterilainen liike lisäisi profetointia, kitarakuoroja ja kielilläpuhumista messuun. Voihan sekin edistää ekumeniaa helluntailaisten suuntaan, mutta ilmiö itsessään lienisi enemmän ihan vain teologista muutosta.
Tosin semantiikka kai tämä, joten liekö asialla suuremmin merkitystä.
Ei minusta luterilaisessa kirkossa ole ollut mitään tiettyä erityisesti pyhitettyä taidesuuntausta, itäinen tyyli käy, missä muutkin.
Sama koskee kitarakuoroja. Ei ole mitään erityistä välttämätöntä musiikkisuuntausta.
Pieni historiablogini vuosilta 200-399 sopinee tähän ketjuun keskustelunavaukseksi. Etenkin 300-luku on helppo lukea ortodoksisuuden, idän kirkon vuosisadaksi. Tekstistäni voi huomata luterilaisia painoja tai valintoja, mutta tarkoitukseni oli tieteellinen puolueettomuus eli se, että lähteiden annetaan puhua. Tuossa on minusta ihan hyvää kertausta mm. mariologiasta, koska minulla oli Serafim Seppälä (taas) lähteenä sekä Nikean kirkolliskokouksesta - kenties jotain uuttakin oppineille.
Luterilaisuutta ei vielä ollut olemassa, mutta me luterilaiset voimme toki arvioida, kuinka hyvin kirkkoisät onnistuvat eli… kuinka öh, luterilaisia he olivatkaan. Sehän se on onnistumisen mittari - luterilaisuus. Esimerkiksi Johannes Krysostomos näkyisi sopivan hyvin protestanttiseen pirtaan, Gregorios Nyssalainen huonommin. Luterilainen voi jopa ahdistua kahlatessaan läpi 300-luvun teologiaa ja kirkkohistoriaa, kunnes suloinen Augustinus alkaa viimein paukuttamaan sidottua ratkaisuvaltaa, armoa, ennaltamäärämisiä sekä perisyntioppiaan. 300-luvulla hiippailee myös muuan “protoprotestantti”. Muistatteko kuka? Kuinka hänelle kävikään?
Blogin puutteita tai virheitä saa esittää niin tässä kuin tuollakin. Oikeastaan, jätin tekstiini tahallaan virheen jos pari, jotta…
1 tykkäys
Hiljaisuuden käydessä vilkkaana jatkan omia ajatuksiani neitsyydestä.
Minua yllätti neitsyyden suosio ja korkea arvo 300-luvun kristillisyydessä. En ole ymmärtänyt tai hyväksynyt tätä eetosta. Näen kuinka neitsyys liittyy vahvasti Marian ikineitsyyteen sekä luostarilaitokseen (joista harva luterilainen innostuu), mutta myös seksuaalietikkaan sekä sosiaaliseen elämään.
Seppälä selitti, että neitsyys ei tarkoita vain jotain seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyvää, vaan moraalista ja hengellistä puhtautta. Tämä ei kuitenkaan lisännyt ymmärrystäni, eikä vähentänyt erimielisyyttäni, jopa päinvastoin. Minusta ongelma ja vääryys on juuri siinä, että neitsyt nähdään hyveellisempänä (puhtaampana) kuin naimisissa elävä (tai raiskattu) neitsyytensä perusteella. Näin 300-luvun kristillisyys kuitenkin pääsääntöisesti näyttää tehneen. Avioliitolle annettiin arvo ja sija, mutta neitsyyttä vähäisempi, joskus jopa olematon tai negatiivinen arvo.
Protestantti saa neitsyysarvostuksesta helpon maalin kritiikilleen, platonistisen hellenismin, minkä materian, ruumiin ja seksuaalisuuden kielteisyys levisi etenkin Filonin ja Origeneen kautta ympäri kristikansaa.
Katsannossani avioliitto menee neitsyyden edelle. Avioliitossa puoliso saa itselleen puolison ja perheen rakastettavakseen sekä kilvoittelun koulukseen. Neitsyyden olen nähnyt tämän avioliiton puutteena. Avioliitossa ihminen myös toteuttaa Jumalan alkuperäistä ja paratiisillista luomistahtoa.
Vaan voisipa sitä kai oman itsensä sekä tämän sivuston tähden koittaa ymmärtää vähän toistakin kantaa. Esimerkiksi, neitsyyden voi helposti katsoa pääsevän samalla viivalle avioelämän kanssa haureuden torjumisessa.
Paavalilta löytyy - valitettavasti! - argumentointia neitsyyden paremmuudesta avioliittoon nähden 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 7 (etenkin jae 38). Nytpä ei protestantti voikaan kuitata asiaa platonismin hapatuksella! Eikö koko jakso ole ongelmallinen, kuten Paavalin kehotus naimisissa oleville miehille elää kuin ei meillä vaimoa olisikaan, sillä lopun ajat ovat käsillä? Ikäväkseni vielä huomaan, ettei Paavali perustele avioliittoa niin kuin toivoisin, Jumalan luomistahdolla, paratiisin ihanuudella sekä Laulujen laulun eroottisilla iloilla, vaan sillä, että jos ei pysty hillitsemään itseään, niin parempi sitten mennä naimisiin. Avioliitto näyttäytyy siis sallittuna ratkaisuna ihmisen heikkouden tähden - vähän niin kuin Mooseksen myöntämä avioero Jeesuksen opetuksessa. Kaiken lisäksi neitsyys saa Paavalilta selkeästi paremmat pisteet kuin avioliitto juuri ortodoksien ja luostarien ymmärtävällä tavalla eli sillä, että neitsyellä on paremmat mahdollisuudet palvella Herraa.
Luin Afrahat Persialaisen neitsyysapologian juutalaisia vastaan. Pakko myöntää, teksti on raamatullisuudessaan aika vakuuttava. Afrahat esimerkiksi liittää neitsyyden ja pyhyyden yhteen exoduksen perusteella (2. Moos. 19). Pyhien avioliittojen vastapainoksi hän korostaa Mooseksen ja profeettojen neitseellistä elämää. Simson ja monet muut olivat otollisia neitsyydessään, kunnes lankesivat. Näin ajatukseni puutteesta kääntyy jopa päinvastaiseksi: neitsyys on puhtautta ja sen menettäminen (haureudessa) tämän puutetta. Liittyisikö ajatus neitseellisyyden puhtaudesta myös Mooseksen pyhyyslakiin?
Pisteeksi i:iin päälle näyttää vahvasti siltä, että omat Tunnustuskirjani käyvät asemiani vastaan. Ausburgin tunnustuksen puolustuksessa nimittäin sanotaan selvästi: “neitsyys on parempi lahja kuin avioliito.”
Olisinkohan hävinnyt tällä tavalla, jos en olisi tyhmyyttäni ja ylpeydeltäni käynyt vaihtamaan neitsyyden ja avioliiton paremmusjärjestystä, vaan tyytynyt vaikka vähän vähempään, kuten näiden kahden yhtäläiseen arvoon ja pyhyyteen?