Ortodoksinen kirkko ja usko

[Repe]

San 17:15 on tavattoman tärkeä yksittäinen raamatunkohta, jolla oli roolinsa luopuessani pikku hiljaa ns. objektiivisen vanhurskauttamisen ajatuksesta. Luterilaiset, jotka lukevat viestini: älkää menettäkö malttianne, sillä se, minkä nyt tuon esiin, on luterilaista opetusta. Kirjoittaminen on vaikeaa, koska mieleen rävähtää heti alkuun kymmenen eri konnotaatiota, joita pitäisi seurata.

Paavali jo ennen luterilaisia totesi (Room.4:5), että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Hän varmasti rabbina tunsi tämän sananlaskujen kohdan ja ehkä retorisin keinoin toi julistukseensa hätkähdyttävän piirteen. Paavalilla nimittäin vanhurskautettava henkilö ei ole täysin jumalaton persoona, koska hän on uskova. Ihminen on uudestisyntynyt tai kääntynyt, kun hänet vanhurskautetaan, ei siis pakanaan verrattava jumalaton - itsessään muuten kyllä. Tämä uusi alkanut tila ei kuitenkaan riitä Jumalan tarkan tuomioistuinen edessä: uudestisyntyessään tai kääntyessään ihminen ei muutu kirkastetuksi, taivaaseen soveltuvaksi olennoksi yhdessä hetkessä, vaan hän pysyy syntisenä, joka tarvitsee anteeksiantoa. Tapahtuu vanhurskauttaminen: uskova katsotaan Kristuksen tähden vanhurskaaksi tai jätetään lukematta hänen syntinsä. Nämä ovat sama asia. Pyhän Hengen saamisen ja uskon syntymisen lisäksi tapahtuu siis myös “juridinen” toimenpide, joka eräässä mielessä on sananlaskujen kohtaa vastaan, mutta ei kuitenkaan ole, koska välimiehen hankkima vanhurskaus voidaan todellisesti katsoa vanhurskautettavan omaksi. Usko siihen, että Jumala on Kristuksen tähden armollinen, antaa voimaa omassa vaelluksessa. Vaikka itse jää vajaaksi, peliä ei ole menetetty.

[Miknius]

Hyvä. Ajattelin vetäytyä kokonaan foorumin julkisista keskusteluista piakkoin (jälleen kerran ), mutta yritänpä täyttää edes tuon yhden sanani, eli kommentoida raamatunkohtia, joita on esitetty luetun lain täyttämyksen perusteeksi. Kommentoin jo aiemmin Room. 4:25:tä lyhyesti, joten en toista silloin sanomaani. 1 Kor. 1:30:n kuittaisin sillä, että monet protestanttisetkin kommentaarit tulkitsevat, että Kristusta sanotaan siinä viisauden, vanhurskauden, pyhityksen ja lunastuksen lähteeksi. Jae ei siis suoranaisesti ota kantaa siihen, millaista on luonteeltaan esim. vanhurskaus. Tosin ei vaikuta mitenkään luontevalta tulkita noita kaikkia käsitteitä lukemisen ajatuksen kautta; mitä olisi esimerkiksi luettu viisaus?

2 Kor. 5:21 on paljon keskusteltu kohta nyky Paavali-tutkimuksessa. Ihan selvää on se, että siinä käytetty tulla joksikin -verbi (γίνομαι) ei tarkoita lukemista. Jos Raamattua tulkitaan Raamatulla, mielestäni on kaksi luontevaa tulkintavaihtoehtoa: joko Kristus tuli synniksi siinä mielessä, että hän sovitti meidät syntisen lihan kaltaisuudessa (vrt. Room. 8:3) tai sitten hän tuli meidän edestämme syntiuhriksi, koska sanaa “synti” käytetään Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä viittaamaan syntiuhreihin (esim. 4 Moos. 6:14). (UT hyödyntää paljon juuri VT:n kreikannosta, joten tulkinta ei ole hatusta heitetty.) Koska jakeen alku ei siis viittaa synnin lukemiseen Kristukselle, jakeen loppukaan ei viittaa Jumalan vanhurskauden lukemiseen meille. Paavalin mukaan meille ei lueta Jumalan vanhurskautta vaan me tulemme siksi. Kyse on osallisuudesta Jumalan ominaisuuteen. Ja toisaalta: tässä puhutaan Jumalan vanhurskaudesta eikä Kristuksen vanhurskaudesta. Jos Paavali haluaisi viitata Kristuksen luettavaan vanhurskauteen, hänen terminkäyttönsä olisi harhaanjohtavaa.

Lisäys: Unohdin sanoa olennaisena yksityiskohtana sen, että syntihreille ei Vanhassa testamentissa luettu kansan syntejä (ks. 3 Moos. 4). Ainoa eläin, jolle näin tehtiin, oli suuren sovintopäivän pukki, joka lähetettiin autiomaahan Asaselille. Tämä vain lisäperusteena sille, ettei 2 Kor. 5:21 viittaa millään tavalla syntien lukemiseen tai vieraan vanhurskauden lukemiseen.

[Glacialis]

@Repe

Pyhän Hengen saamisen ja uskon syntymisen lisäksi tapahtuu siis myös “juridinen” toimenpide, joka eräässä mielessä on sananlaskujen kohtaa vastaan, mutta ei kuitenkaan ole, koska välimiehen hankkima vanhurskaus voidaan todellisesti katsoa vanhurskautettavan omaksi.

Ajattelet ehkä tässä yhteydessä, että Jumala saa päättää mitä vain, ja se on silloin oikein, vaikka se ihmisen näkökulmasta tai ymmärryksestä käsin ei olisi oikein (= ihmisen oikeustajua vastaava)? Jos Jumala lukee monin tavoin jumalattoman ihmisen vanhurskaaksi, se lukeminen on kaikkivaltiaana hänen itsensä määräämä oikeus ja siksi kyse on todellisesta eikä näennäisestä imputaatiosta? Vai tarkoitatko, että Jeesuksen Kristuksen lain täyttäminen on Jumalan silmissä hänen oikeudentajua vastaava hinta, johon perustuu itsessään vielä monin tavoin jumalattoman vanhurskaaksi lukeminen tai katsominen, jolloin vanhurskaaksi katsominen tai imputaatio ei ole täysin ilmaista tai mihinkään lain täyttämiseen perustumatonta armoa? Ihminen voi armahtaa ilman mitään laintäyttämisperusteita, mutta ei Jumala? Ihmisestä vaikuttaa väärältä viattoman rankaiseminen viallisen hyväksi ja viallisen vapauttaminen kuin koira veräjästä, mutta muutoin ei puhuttaisikaan “hullutuksesta”?

[Repe]

En pysty vastaamaan juu tai ei yhteenkään kysymykseesi. Se, mitä tarkoitan, on, että kun ihminen luetaan (tai katsotaan) vanhurskaaksi, ihminen todella on vanhurskas kun hänet siksi luetaan, mutta ei omassa itsessään, vaan Kristuksen tähden, jonka hankkima vanhurskaus on ikään kuin siirretty uskon kautta ihmisen omaksi. Ei siis tapahdu sitä, että Jumala lukisi/katsoisi jotain sellaiseksi, mitä se ei ole (ks. San. 17:15).

(Lisäys ja korjaus tehty)

[Repe]

Hei, pahoittelut. Tämähän on ortodoksiketju, ei lut.vanhursk.

[Henrikki]

Rooman kirkon auktoriteetin edessä protestantit vetosivat siihen, että he tulkitsevat Raamattua oikein, koska heillä on Pyhä Henki.

Hiukan yllättävä väite. Ehkäpä en tunne 1500-luvun kiistakirjoituksia tarpeeksi laajasti, mutta en kyllä liene missään nähnyt kenenkään tuona aikana vaativan oman mielipiteensä tunnustamista niin pöhköllä perustelulla, että “minulla on Pyhä Henki”. Raamatun tekstin semantiikkaan vetoavaa argumentaatiota sen sijaan näkee melkein joka paikassa (Rooman edustajilla ja protestanteilla).

[Miknius]

Dokumentoitu tässä tutkimuksessa: Susan Schreiner: Are You Alone Wise? The Search for Certainty in the Early Modern Era. Ja siis luterilaiset vetosivat kyllä Raamattuun, mutta päätyivät kehäpäättelyyn, koska Raamatun ajateltiin todella avautuvan vain niille, joilla on Henki.

[9x]

@Repe

San 17:15 on tavattoman tärkeä yksittäinen raamatunkohta, jolla oli roolinsa luopuessani pikku hiljaa ns. objektiivisen vanhurskauttamisen ajatuksesta.

Myös Francis Pieper huomioi tuo sananalskujen kohdan vanhurskauttamisoppia selittäessään.

Justification is purely a judicial act. But it differs essentially from the declarations which are handed down in human courts. There the judge pronounces the righteous man righteous and the guilty man guilty. If he pronounces the guilty man righteous, he is an abomina­tion to God (Prov. 17:15). But this very thing which the judge may not do God does when He justifies a man through the Gospel and faith. God pronounces’ the “ungodly” righteous (Rom. 4:5). The Apology calls attention to this difference between the actus forensis in the divine justification and the actus forensis in civil courts. “There­fore, since in this passage our righteousness is the imputation of the righteousness of another, we must here speak concerning righteousness otherwise than when in philosophy or in a civil court we seek after the righteousness of one’s own work” ( Trig l. 207, Art. III, 185). Luther calls the teaching that the divine method of justification must be patterned after the rule governing human courts of justice “the venom of Satan” and "the most pestilential pest [pestilentissima pestis]," St. L. V:517. It is characteristic of all good Papists and poor Protestants to set up the principle that God can declare only such people righteous as are righteous in themselves, having kept the Law or at least desiring to keep it; it would be unethical for God to employ any other method of justification.

However, God will not be counseled by men. As He has de­clared the righteous Christ to be unrighteous (“made Him to be sin,” 2 Cor. 5:21), so He declares men, who in themselves are unrighteous, to be righteous .- He “justifieth the ungodly” (Rom. 4:5). Those who criticize the divine mode of justification ignore the divine mode of redemption. They have entirely forgotten that God placed His incarnate Son under the duty and curse of His Law, in the stead of man (Gal. 4:4-5; 3:13); and having thus satisfied the demands of His justice, He now, through the Gospel and faith, justifies those who in themselves are unjust, who have transgressed all the commandments of God.

Francis Pieper, Christian Dogmatics, p. 524-525.

Uskova ihminen on siis uskosta vanhurskas, mutta hän on sitä vain luetun vanhurskauden tähden, ei siis itsessään. Mutta näetkö tässä ristiriidan Pieperin ja itsesi välillä?

[timo_k]

@Repe

mutta ei omassa itsessään, vaan Kristuksen tähden, jonka hankkima vanhurskaus on ikään kuin siirretty uskon kautta ihmisen omaksi.

Tuotahan tässä siis ortodoksit vastustavat. Tuo on juuri näennäistä vanhurskautumista/kirkastumista/pyhittymistä/jumaloitumista, ei ontologista. Pyhä apostoli kuitenkin sanoo, että me kaikki muutumme. Sinun ja muiden luterilaisten opissa ei muututa, vaan epäpyhä vain luetaan pyhäksi. Taivaasta kuitenkin sanotaan, että mikään epäpyhä ei sinne pääse.

Monet ovat kutsuttuja, harvat valittuja. Koska vaatimus on ankara, minkäänlaiselle varmuudelle omasta pelastumisesta ei ole sijaa, vaan asenteen pitää olla loppuun asti nöyrän katuva.

[Repe]

Enpä taida nähdä ristiriitaa. Kristuksen syntisyys oli luettua, ei hänen olemukseensa kuuluvaa, mutta silti se oli jotain hyvin todellista, koska hän kärsi todellisesti meidän synneistämme ruumiissaan. Samoin meidän vanhurskautemme ei ole olemuksellista, vaan se on annettu meille lahjana ulkopuolelta.

[Repe]

Et ole lukenut tarkasti. En puhunut pyhäksi, vaan vanhurskaaksi lukemisesta. Kirjoitin, että vanhurskautetut ovat ensin uudestisyntyneet ja saaneet Pyhän Hengen. Se on ontologista. Siitä alkaa myös pyhitys, jota en maininnut, koska se ei kuulunut aiheeseeni. Pyhitys on välttämätöntä samoin kuin kilvoitus ja kristillinen vaellus ylipäätään. Ja tämä on luterilaista. Ei siitä pääse mihinkään, että tarvitsemme myös ilmaista anteeksiantamusta, syntien lukematta jättämistä. Mikään epäpyhä ei taivaaseen pääse oli itselläkin mielessä, kun puhuin vanhurskauttamisesta. Jokainen jäisi vaelluksessaan jossain määrin “taivasvajaaksi” ellei Jumala lukisi meitä vanhurskaaksi.

[Henrikki]

@Henrikki: Sanoit edellä mielelläsi kuulevasi, missä kohtaa olet väärässä. Tämä toive provosoi kysymykseni Kristuksen lain täyttämisen hyväksi lukemisesta,

Asetetat vastakkain kaksi ajatusta, 1) “usko luetaan vanhurskaudeksi” tai myös “Kristuksen kuuliaisuuden tähden meidät vanhurskautetaan” ja 2) “Kristuksen lain täyttämys luetaan meille vanhurskaudeksi”. Hyväksyt kohdan 1 ja torjut kohdan 2. Ensinnäkin väite 2 ei tullut keskusteluun minulta. Tällainen distinktio on jo aika hämärä, jokseenkin vieras useimmille maallikoille, jollainen minäkin olen. Esityksessäsi on saivartelunkin makua, kuten @9x jo aiheellisesti huomautti. Jouduin arvailemaan, että haluat keskustella tunnustuskirjojen kohdasta FC Sol. decl. 3:15-16, mutta en ole vieläkään varma, tarkoititko sitä vai jotakin muuta. Ja nyt sitten toteat tyytyväisenä (lihavointi minun): “Jos tuolle opille ei ole raamatullista perustaa, koko pelastusoppi romahtaa kuin korttitalo.” Jos luterilainen pelastusoppi olisi tällä tavalla romahtamassa, luulisi teologista väitöskirjaa tekevän ortodoksin löytävän siitä paljon selkeämpää näyttöä. Ja jos tiedät, mitä Room.5:18 todella tarkoittaa, voisit kertoa sen meille muillekin.

Kun jotkut luterilaiset väittävät, että raamatullinen opetus vanhurskauttamisesta on pelastuksen ehto, he samalla antavat ymmärtää, että usko Kristuksen lain täyttämyksen hyväksi lukemiseen on pelastuksen ehto. Tämä on tavattoman kova väite,

STLK:sta en tiedä, mutta tavallisista luterilaisista 95% ei ole koskaan kuullutkaan tällaista kovaa väitettä.

[Henrikki]

@timo_k

jumaloitumista, ei ontologista. Pyhä apostoli kuitenkin sanoo, että me kaikki muutumme.

Mahdatko tarkoittaa kohtaa 1.Kor.15:51? Siinä ei kyllä puhuta ajallisesta kilvoittelusta vaan Kristuksen tulemuksesta ja ylösnousemuksesta.

[Henrikki]

@Miknius

Dokumentoitu tässä tutkimuksessa:

En voi väittää vastaan. Kai se tutkija sitten on löytänyt tällaista materiaalia. Mutta hämmästelen edelleen.

[Repe]

En hoksannut toista kappalettasi. Pari sanaa: kenelläkään ei voi olla ehdotonta varmuutta sieluntilastaan tulevaisuudessa, ja tämä on selvästi sanottu luterilaisissa dogmatiikoissa. Tässä mielessä kenelläkään ei ole pelastusvarmuutta. Kun luterilainen puhuu pelastusvarmuudesta, se on syntynyt siinä kiistassa, voiko ihminen uskoa olevansa armon tilassa eli voiko ihminen uskoa uskovansa. Luterilainen vastaus on, että voi. Olisi ongelmallista ajatella, että Pyhä Henki (joka uskon vaikuttaa) ei voisi antaa sillä lailla varmaa uskoa, että olisi valmis vaikka kärsimään sen vuoksi. Harvalla tuo uskon havaitseminen itsessä kuitenkaan aiheuttaa ylpeyttä, vaan kukin kai tuntee oman uskonsa häilyvyyden ja tuntee pientä väristystä huomatessaan, miten helppoa uskosta luopuminen oikeastaan olisi. Voiko muuten ortodoksilla olla jumaloitumisvarmuus?

[Miknius]

Esittämäni erittely ei tullut sinulta, mutta pyysit, että joku osoittaisi sinulle, missä luterilainen oppi on metsässä, jos se jossain on. Nostin esille Kristuksen lain täyttämisen lukemisen, koska se on minusta hyvä esimerkki luterilaisesta opista, jolla on heikko raamattuperusta. Minulle on sinänsä ihan sama, puhutaanko aiheesta FC SD:n pohjalta. Keskeistä ovat raamattuperusteet, joita olenkin kommentoinut.

Pidät tekemääni erittelyä saivarteluna. Se minusta osoittaa lähinnä sen, ettet taida ymmärtää kritisoimani asian tärkeyttä. En oikein usko, että osaan sitä paremmin selittää kuin olen jo tässä ketjussa tehnyt.

Ajatus siitä, että Kristuksen lain täyttämykseen lukemista pidetään pelastuksen ehtona, nousi toisen ketjun kommentistasi:

Tiedossani ei ole, että olisi mitään “luterilaista” uskonvanhurskauttamisoppia, joka olisi jotakin muuta kuin se, mitä apostolit opettivat uskosta ja vanhurskauttamisesta. Eli kyllä jokaisen kristyn tulee tunnustaa Raamatun oppi pelastuksesta (ikänsä ja ymmärryksensä mukaisella tavalla). Sikäli olen täysin ymmälläni, kun monikin ortodoksi sanoo, että hänellä on eri oppi kuin minulla.

Koska luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin kuuluu Kristuksen lain täyttämyksen hyväksi lukeminen, oletin, että pidät sitä asiana, jonka jokaisen kristityn tulee tunnustaa. Muotoilusi kuulosti minun korviini siltä, että se on luovuttamaton osa kristllistä uskoa = jos siihen ei usko, ei ole pelastavaa uskoa. Hyvä, jos tulkintani oli väärä.

Kysyt lopuksi tulkintaani Room. 5:18:sta. Esitän sen jossain vaiheessa blogissani. Ongelma jakeen tulkinnassa on se, ettei sitä voi ymmärtää ilman, että käy läpi koko Paavalin opetuksen Room. 5:10:sta alkaen. Mutta sen voi kyllä huomata ihan ilman kontekstualisointia, että Paavali ei puhu jakeessa 18 siitä, että meille luetaan Kristuksen lain täyttämys. Jae sanoo yksinkertaisesti, että Aadam teosta on koitunut kaikille tuomio (κατάκριμα), joka viittaa muuten kuolemaan, koska se oli Aadamin saama tuomio (1 Moos. 2:17), kun taas Kristuksen vanhurskauden teosta seuraa kaikille elämän vanhurskauttaminen. Jae ei ota kantaa siihen, miten elämän vanhurskauttaminen koituu kaikille tai mitä se tarkkaan ottaen edes on. Se on vanhurskaan teon seurausta (mitä se ikinä onkaan), mutta jae ei sano sen olevan mitään meille luettua.

Lisäys: Sanoisin vielä sen, että tämä Kristuksen lain täyttämisen lukemisen uupuminen Raamatusta ei ole oma löytöni. Tämä on nykyisessä Paavali-tutkimuksessa yleinen kanta. Ja sitä pidetään isona juttuna. Ei siis mitään minun nysväystäni tai yksityiskohtiin hirttäytymistä.

[Henrikki]

@Miknius

Koska luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin kuuluu Kristuksen lain täyttämyksen hyväksi lukeminen, oletin, että pidät sitä asiana, jonka jokaisen kristityn tulee tunnustaa. Muotoilusi kuulosti minun korviini siltä, että se on luovuttamaton osa kristllistä uskoa = jos siihen ei usko, ei ole pelastavaa uskoa. Hyvä, jos tulkintani oli väärä.

On se väärintulkinta. (Pitäisi oppia kirjoittamaan täsmällisesti. Huokaus.) Puhuessani “Raamatun opista”, joka rivikristityn tulee tietää ja tunnustaa, mielessäni ei edes käynyt, tuo oppi olisi sama kuin dogmatiikan oppi; päinvastoin ajattelin kai lähinnä pikkulapsia ja heidän opettamistaan, katekismuksen tapaan, kuten kyllä tekstissäkin vihjaan. Vaikka kirjoitan ajoittain akateemista tyyliä tavoitellen, olen kuitenkin teologiassa mallikko, enkä edes väitä ymmärtäväni kaikkia tunnustuskirjoista löytyviä käsite-erittelyitä, saati että vaatisin toisia niitä opiskelemaan.

Ja täsmennetään vielä: pidättäydyn täysin lausumasta sellaisia tuomiota, että joltakulta toiselta kristityltä puuttuisi pelastava usko.

Kiva että ehdit kommentoida Room.5:ttä. Olen kyllä itsekin sitä mieltä, että Paavalin teksteissä on vaikeatajuisuutta, joten niistä ei pidä tehdä äkkivääriä päätelmiä.

[Miknius]

Hyvä kuulla. Anteeksi väärinymmärrys.

Minusta tämä väli olisi oikeastaan aika mukava hypätä taas julkisista keskusteluista pois. Jos jokin raamatunkohta jäi askarruttamaan, vastailen niihin ihan mielelläni joko yksityisviesteillä tai blogini kautta. En tosin lupaa kärkkyä täällä, joten blogin yhteys-välilehden kautta huomaan yhteydenotot nopeasti. Jatkossa yritän tyytyä kirjoitusten mainostamiseen pienillä johdannoilla enkä edes vastaa kirjoitustani herättämiin kysymyksiin yhteisesti.

Minua jäi vähän vaivaamaan se, että tulinko erityisesti loukanneeksi @tortoise a viestinnälläni. Jos niin tein, anna anteeksi. Ja saman anteeksipyynnön esitän kaikille muille, joille kirjoitin välillä turhan kovaan sävyyn ja koppavasti: @Henrikki @9x @Mira ja muut, joita en nyt osaa edes mainita.

Nyt yritän oikeasti kerrankin elämässäni pitäytyä tähän päätökseen

[Glacialis]

@Repe

Se, mitä tarkoitan, on, että kun ihminen luetaan (tai katsotaan) vanhurskaaksi, ihminen todella on vanhurskas kun hänet siksi luetaan, mutta ei omassa itsessään, vaan Kristuksen tähden, jonka hankkima vanhurskaus on ikään kuin siirretty uskon kautta ihmisen omaksi. Ei siis tapahdu sitä, että Jumala lukisi/katsoisi jotain sellaiseksi, mitä se ei ole (ks. San. 17:15).

Lutherin mukaan kristitty on yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator). Miten sen kanssa sopii yhteen se, että Jumala kuitenkin imputaation yhteydessä pitää ihmistä täysin vanhurskaana omissa silmissään? Itseään moni luterilainen kristitty ehkä pitää syntisenä silloinkin, kun Jumala ei pidä imputaation tähden kristittyä syntisenä, mutta sitä Luther tuskin tarkoittaa ajatuksellaan siitä, että kristitty on simul iustus et peccator?

Isä Johannes ei seuraavissa ajatuksissaan ole mielestäni ainakaan kovin suuressa ristiriidassa sen luterilaisen ajatuksen kanssa, että oma syntisyys on kristitylle ilmeinen, vaikka eletään armosta ja sen antamista voimista. Vain muutama esimerkki:

Mitä lähemmäs Jumalaa ihminen pääsee, sitä viallisemmaksi ja syntisemmäksi hän itsensä tuntee. Jumala varjelkoon ihmistä siltä, että hän alkaisi pitää itseään vanhurskaana. (s. 58)

Olen kuin savusauna: toisia pesen puhtaaksi, mutta itse pysyn yhtä mustana. (s. 101)

(Isä Johannes: Valamon vanhuksen kirjeitä. 1976)

[timo_k]

@Repe

kenelläkään ei voi olla ehdotonta varmuutta sieluntilastaan tulevaisuudessa, ja tämä on selvästi sanottu luterilaisissa dogmatiikoissa. Tässä mielessä kenelläkään ei ole pelastusvarmuutta.

Hm. Tuo ei kyllä vastaa sitä, miten monet luterilaiset ovat täälläkin pelastusvarmuudesta puhuneet. Muistaakseni esim. @Anskutin ja muutamat muut ovat nimenomaan vedonneet pelastusvarmuuteen siinä mielessä, että heille on tärkeää tuntea olevansa pelastunut jne.

Mitä ortodokseihin tulee, se mitä sanoin pelastusvarmuudesta pätee myös “jumaloitumisvarmuuteen”. En kyllä ole koskaan kuullut kenenkään rohjenneen tuollaista ilmaisua käyttää. Käytännössä kaikki tunnustavat sen, että kilvoittelu on jatkuvaa keskeneräisyyttä ja epäonnistumista, lankeamista ja taas nousemista. Mutta kyllä siinä edistystäkin tapahtuu, ja ihmiset kokevat oikeasti voittavansa omia kiusauksiaan - kunnes tulee uusia tilalle. Kilvoittelu on dynaamista ja ennalta arvaamatonta.