Onneksi olen itse uskaltanut suudella ikoneita vain kehyksen alanurkkaan, juuri ajatellen mahdollista kuvan likaantumista (ja olen vielä eri kirkkokunnasta).
Se, että lapset, ihan pienetkin, ovat mukana kirkossa, on minusta riemastuttavaa. En ole kokenut, että liturgia, sen enempää kuin oma hengellinen kokemuksenikaan siitä kärsisi, jos lapset touhuavat ja kulkevat edestakaisin. Mitä Jeesuskin sanoi siitä, että lapset tulivat hänen tykönsä? Mielestäni oli tosi somaa, kun eräs konttausikäinen pienokainen yritti kiivetä alttariin, niin ettei äiti (pienin lapsista sylissään), tahtonut ehtiä nappaamaan neliveto-tenavaa.
Alttarin kauneus oli varmaan lapsesta kiinnostava, mutta tuossa oli mielestäni myös kaunista symboliikkaa.
En minäkään. Sen sijaan keski-ikäiset ja sitä vanhemmat täti-ihmiset pilaavat liturgian melkein joka kerta, kun he eivät tajua, että oikea aika kristottamiselle on vasta kiitosrukousten jälkeen eikä kesken palveluksen. Aina he ryhtyvät pulisemaan ja juoruamaan heti jälkitarjoilua saatuaan sen sijaan että keskittyisivät rauhallisesti palvelukseen, joka siinä vaiheessa on vielä kesken. Jyväskylässä isä Kaarlo kerran jopa suorasanaisesti huomautti tästä palveluksen jälkeen, mutta seuraavalla kerralla oli ihan samanlainen pulinakerho kuin ennenkin. Ei ihme, että p. Paavalikin joutui naisia ojentamaan.
Ehtoollisen jaon aikana alkava pulina taitaa olla kirkkokuntariippumaton ongelma. Ainakin olen itse siihen ev.lut. kirkossakin törmännyt, ja se on todella ärsyttävää. Luterilaiset ovat kyllä siinä suhteessa vielä pitemmällä, että hölinä on sukupuolineutraali ilmiö!
Lapsista on haittaa lähinnä silloin, kun lasten äänet peittävät papin. Se vaatii jo useamman yhtäaikaisen kitinäkohtauksen.
Pitäisikö näitä kirkkohäiriö-juttuja jakaa omaksi, ehkä kirkkokuntariippumattomaksi ketjukseen, vai haluatteko puhua tästä täällä ja ensisijaisesti ortodoksisessa kontekstissa?
Täytyy itse pienten lasten äitinä kommentoida, koska tämä asia on itseäni paljon mietityttänyt. Jos tutustumiseni ortodoksiseen kirkkoon etenee liittymiseen asti, niin todellakin haluaisin elää uskoa arjessa ja siten myös näyttää sitä lapsilleni ja kykyjeni mukaan opastaa. Jo nyt 4v tyttäreni on ollut muutaman kerran mukana. Pk-seudulla on paljon lapsia liturgiassa eri kirkoissa ja tottahan se antaa oman säpinänsä palvelukseen. Sen takia en itsekään jatkuvasti ottaisi omaa lasta/lapsiani mukaan, että saisin itse keskittyä paremmin vahtimisen sijaan. Tosin monessa paikassa on myös liturgiakerho lapsille. Kuten yleensäkin, kaitsen lapseni parhaani mukaan myös kirkossa. Mutta ei kai kukaan voi olettaa lapsen istuvan tai seisovan liikkumatta tai sanomatta sanaakaan koko aikana. Ehkä nuo pienet tehtävät ovat ihan mukavaa osallistumista palvelukseen.? Ja ei, en pidä lasta kahta tuntia härväämässä vaan lähden tarvittaessa aikaisemmin pois tai tulen myöhemmin. Mutta kun ortodoksisuudessa korostetaan paljon sitä, miten usko näkyy arjessa ja elämäntapana niin kuinka se voi juurtua jos lasten olemista kirkossa katsotaan pahalla. On se kuitenkin todella keskeinen osa. Omalla kohdalla on onneksi niin, että voin käydä kirkossa myös yksin ja jättää lapset kotiin isänsä huomaan mutta entä jos koko perhe haluaisi käydä kirkossa? Tai jos puoliso tai muu tukiverkko puuttuu? Silloinko olisi parempi jäädä kotiin eikä aiheuttaa pahennusta kirkossa lasten kanssa?
Tule hyvillä mielin palveluksiin lasten kanssa. Lapset ovat eläväisiä mutta hekin ovat yksilöitä. Ja on luonnollista, että he leikkivät kirkossa. Ovathan he Isänsä talossa.
Kyllä minä myönnän, että lapset ovat omaa kokemustani messussa häirinneet. Muutaman kerran on hakattu niin äänekkäästi pikkuautolla penkkiä, ettei tahtonut kuulla mitään. Tai silloin, kun kirkko on aivan täyteen ammuttu ja on joutunut jäämään seisomaan kirkon takaosaan. Siellä takana lapsia ei usein edes yritetä pitää kurissa, vaan niiden annetaan huutaa ja melskata kuka mitenkin, jo valmiiksi ahtaassa tilassa.
Mutta pitää miettiä mikä on oikeasti tärkeää. Se oma pieni harmistus vai se, että vanhemmat ovat jaksaneet raahata lapsensa kirkkoon, mikä ei varmasti ole aina kovin yksinkertainen operaatio. Pitääkö harmistua siitä, että jää jokin sana saarnasta kuulematta, vai iloita siitä, että kirkkomme on kasvava kirkko ja monet lapset todistavat sen elinvoimasta.
Tuntuu, että lapsien melu herättää monessa melkoisen fariseuksen, jonka mukaan vain hänen hengelliset tarpeensa ovat tärkeitä. No, monessa kirkossa tämä on ajan myötä poistuva ongelma, joten kauaa ei tarvitse enää kärvistellä.
Ei kannata lähteä aikaisemmin vaan mieluummin tulla myöhemmin. Lapsiperheet tulevat usein vasta liturgian puolivälissä, jotta aika ei tulisi lapsille niin pitkäksi. Ja täytyyhän aikuisten ja lasten päästä ehtoolliselle, joka on liturgian lopussa.
Jos ei vielä kuulu kirkkoon, vaan on vasta tutustumisvaiheessa, voi hyvin tehdä niin, että on vain liturgian alkuajan ja lähtee evankeliumin ja mahdollisen opetuspuheen jälkeen pois. Ortodoksit tietysti haluavat ehtoolliselle ja viedä lapsensakin osallistumaan siitä.
Mahtava juttu, että palveluksissanne on lapsia! Niin ei tosiaankaan ole kaikkialla.
Ei, älä ajattele palvelusta itsesi kautta (“jotta voisin itse keskittyä paremmin”). Pitäisi nimenomaan oppia pois siitä, että näkee itsensä muista irrallisena palveluksiin osallistujana, hengellisenä asiakkaana, jolla on muka “oikeus” haluamansa laiseen palvelukseen, vaan kyse on aina kirkon yhteisestä elämästä, jonka tarkoitus on yhdistää koko kansa, vauvasta vaariin, Kristukseen.
Ne, jotka arvostelevat lapsia (tai täti-ihmisiä), heijastavat usein oman keskeneräisyytensä toisiin: voi olla, että sellainen henkilö on itse jäänyt paitsi ortodoksisia sukulaisia, lapsia tai lapsenlapsia ja siksi näiden osallistuminen häiritsee. Jos toisten osallistuminen häiritsee, on parempi vetäytyä johonkin luolaan rukoilemaan. Kirkon jumalanpalvelusten tarkoitus on näet yhdistää koko maailma Jumalaan.
Aivan totta. Jos ei saa vielä osallistua ehtoolliseen, on parempi lähteä aikaisemmin kuin tulla myöhään. Niin tekemällä myös välttää surun, joka seuraa siitä, että joutuu jäämään ehtoolliselta pois. Se voi tosin olla hyvääkin murhetta, joka saa kaipaamaan ehtoollista entistä enemmän.
@timo_k kyllä, tämä on hyvä huomio. Tällä hetkellä tuntuu kuitenkin, että palveluksissa on niin paljon opittavaa, kuultavaa ja nähtävää, että mielellään rauhoittuu näiden äärellä välillä myös yksin. Uutta ja opittavaa tulee toki vuosienkin päästä ja asiat varmasti avautuvat paremmin mutta pienten lasten vanhemmista aika moni ehkä kaipaa välillä myös hiljentymistä yksin ja uskoisin, että se taas palvelee koko perhettä lopulta. Jatkossa toivon kylläkin, että kirkko on koko perheen elämässä läsnä enenevässä määrin😊
Tuli muuten mieleen kun tätäkin olen pähkäillyt. Te jotka asutte paikkakunnalla, jossa on useampi ortodoksinen kirkko aika lyhyen matkan päässä, miten olette päätyneet/valinneet kotikirkkonne? Vai oletteko pelkästään asuinpaikan mukaan päätyneet jonkin tiettyyn.?saako sitä edes itse valita? Tämä on varmaan jossain määrin myös @timo_k :n mainitsemaa itseensä keskittymistä mutta kyllähän kirkot ovat esim pk-seudulla aikalailla erilaisia ja varmasti eri ihmiset kokevat eri kirkot eri tavoin omakseen. Samahan nyt on myös jos vertaa evlut kirkon kirkkorakennuksia; osa pitää isoista kirkoista ja sen tietyistä papeista sekä tunnelmasta ja kokee tietyn seurakunnan omakseen.
Käyn pääsääntöisesti lähimmässä Suomen ortodoksisen kirkon palveluksissa. Olen laiska enkä jaksa matkustaa. Moskovan patriarkaatin seurakunta olisi lähempänä, mutta siellä on slaavia ja tilanne on snadisti epäkanoninen. Joskus kyllä käyn sielläkin, kun yritän olla välittämättä kirkkopolitiikasta ja palvelus on jopa kotoisampi kuin oman seurakuntani. Liityin kirkkoon Itä-Suomessa melko pienessä kirkossa, mikä ehkä selittää kotoisuuden tunnetta. Pienet kirkot ovat sympaattisia. Slaavia en ymmärrä, mutta kaavan osaa ulkoa, joten ei kielimuuri mikään kauhea kynnyskysymys ole.
Tällainen ei tietenkään häiritse keskittynyttä rukoilijaa pyhässä liturgiassa:
Lapsi juoksee kymmeniä kertoja solean kaiteen ympäri ja vanhempi kannustaa häntä joka kierroksella (solea on koroke ikonostaasin edessä ja ikonostaasi on ikoniseinä, joka yhdistää alttarihuoneen kirkkosaliin). Sisarukset ajavat toisiaan takaa solean kaiteen ympäri, kunnes pienempi kaatuu ja alkaa itkeä. Lapsi juoksee solealla edestakaisin. Lapsi hyppelee kymmeniä kertoja solean portaalta lattialle. Lapsi rynkyttää solean kaidetta, kunnes ikoni putoaa lattialle. Lapsi pyörittää kirkkolipun tankoa. Lapsi juoksee edestakaisin kirkon etuosasta takaosaan ja takaisin. Lapsi hyppelee saappaat jalassa penkiltä lattialle. Lapsi kiipeää penkin selkänojan yli. Lapsi asettuu selälleen keskelle kirkkoa ja huutaa “Isi, isi, isi…”, kunnes hänen isänsä hakee hänet pois, jolloin lapsi palaa kirkon keskelle, asettuu sinne selälleen ja huutaa “Isi, isi, isi”, kunnes jne. Lapsi lennättää paperiliidokkia. Lapsi on oppinut viheltämään ja viheltää kirkossa. Vanhempi tarttuu lasta käsistä ja keinuttelee häntä jalkojensa välissä edestakaisin toisen sisaruksen odottaessa vuoroaan. Vanhempi nostaa lapset ikkunalaudalle. Lapsi harjoittelee balettiasentoja. Lapsi tökkäisee toista lasta selkään, astuu pari askelta poispäin, tökkää samaa lasta selkään, astuu jne. (onneksi toinen lapsi on niin fiksu, ettei reagoi). Lapsi yrittää porata kynällä reikää mattoon. Lapsi yrittää vetää vainajien muistelupöydän levyä lattialle. Lapsi järjestelee jälkiviinikuppeja, mutta ei tartu niihin rivasta vaan kuppien yläosasta. Lapsi sammuttelee ja sytyttelee kymmeniä kertoja samaa tuohuksenpätkää puhaltamalla. Vanhempi sytyttelee kymmeniä kertoja samaa tuohuksenpätkää, jotta lapsi voisi sammuttaa sen kymmeniä kertoja puhaltamalla. Lapsi työntyy analogin sisälle (analogi on kaltevapintainen pöytä, jonka päällä pidetään ikonia ja jonka päälle pyhä Evankeliumikirja asetetaan lukemista varten), kurkistelee sieltä ja kiskoo analogin liinaa, joka jää vinoon asentoon tai painuu analogin jalkojen väliin. Lapsi yrittää työntyä analogin ylemmän vaakatason ja kaltevan tason väliin. Lapsi tönii ihmisiä tunkeutuessaan täydessä kirkossa ihmisjoukon läpi. Lapsi hakkaa metallisen kasteastian ripaa astiaa vasten (kasteastia vetää kymmeniä litroja, jotta kastettava lapsi voitaisiin upottaa veteen, joten kasteastia ei mahdu muualle, vaan sitä säilytetään kirkkosalissa). Lapsi pudottelee lattialle avainnippua, joka rämähtää joka kerran niin mukavasti. Lapsi makaa lattialla piirtämässä ja pudottaa kymmeniä huopakyniä lattialle tarttuessaan avoimeen kynäpakkaukseen. Lapsi ravistelee pastillirasiaa, joka helisee niin mukavasti. Lapsi kaataa maljakon, jossa on vettä ja kukkia. Lapsi tönii kynttelikköä, jolloin lampukasta läikkyy öljyä lattialle, vanhempi yrittää pyyhkiä öljyä lattiasta ja hetken kuluttua lapsi menee toisen kynttelikön luo ja läikyttää öljyä matolle. Lapsi istuu vanhempansa kanssa penkillä ja potkii aikuista, joka seisoo penkin edessä.
Ymmärrän kyllä, että lapset eivät jaksa olla tuntia (jos he tulevat liturgian puolivälissä) tai kahta tuntia hiljaa paikoillaan, mutta en ymmärrä, että vanhemmat kannustavat heitä häiritsemään ja avustavat heitä siinä.
Ainakin niissä kirkoissa, jossa minä käyn, vanhemmat seuraavat muksujensa tekemisiä ja esimerkiksi kieltävät viheltämästä ja työntymästä analogin sisälle. Kumpaakaan en tosin muista missään tapahtuneen.
Sama juttu. Pääsääntöisesti lapset käyttäytyvät tosi hyvin: on hellyyttävää, kun hädin tuskin jaloillaan pysyvä piltti vaatii päästä suutelemaan kaikkia analogeilla olevia ikoneja eikä rauhoitu ennen kuin vanhemmat nostavat hänet jokaisen ikonin eteen. En varmaan itse olisi jaksanut nurisematta olla kirkossa yhtä pitkään saman ikäisenä.
Vain yhden rasavillin pojan muistan vuosien varrelta. Se oli jonkun monikulttuurisen parin lapsi, ja pidin varmana, että hänellä on ADHD tai vastaava. Vaan kerran näinkin hänet jonkun toisen henkilön, luultavasti hänen isoäitinsä, mukana kirkossa, ja silloin hän käyttäytyi paljon paremmin: ei korottanut ääntään, juoksi vähemmän, lopetti eri asioiden kinuamisen jne., kun mukana olikin mummo eikä omat vanhemmat. Joten arvioni ADHD:stä oli selvästi väärä. Hän oli vain oppinut siihen, että toisten vanhempien ihmisten seurassa sai riehua enemmän kuin toisten.
Filonillan kertomasta tapauksesta tulee mieleen, että ehkä silläkin tenavalla oli jokin synnynnäinen oireyhtymä tai vamma, joka sai aikaan huonon impulssikontrollin. Niin tai näin, ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä yksittäisistä tapauksista.