Ensinnäkin se, miten suurvalta yrittää painostuksella, intensiivisellä ja pitkäaikaisella painostuksella alistaa pienemmän naapurinsa tällaisellakin tavalla alaisekseen. Poliittisen painostuksen ja sotilaallisen (yhteisten sotaharjoitusten ehdotus) painostuksen lisäksi.
Järkyttävää oli myös havaita, miten sotkeutunut politiikkaan ja valtakoneistoon venäjän ortodoksinen kirkko on.
Olin toki kuullut tuosta painostuksesta, mutta sen intensiivisyys ja pitkäaikaisuus hätkähdytti.
Suomalaisten kannalta Moskovan patriarkaatin pyrkimykset tuntuivat tietysti sodanjälkeisessä tilanteessa uhkaavalta, ja olisivat varmaan toteutuessaan lisänneet Neuvostoliiton vaikutusta ja ehkä illegaaliakin toimintaa Suomessa.
Toisaalta Venäjän ortodoksinen kirkko olisi luultavasti yrittänyt palauttaa johtoasemansa Suomessa poliittisesta järjestelmästä riippumatta, ja tämä olisi ollut täysin oikeutettua ortodoksisten kirkkojen välisiä suhteita säätelevän kirkollisen lainsäädännön kannalta. Suomihan kuului Moskovan patriarkaatin perinteiseen alueeseen, eikä ortodoksisessa maailmassa mitenkään lähtökohtaisesti ajatella, että itsenäiselle valtiolle kuuluu itsenäinen (autokefaalinen) ortodoksinen kirkko. Entisen emäkirkon täytyy hyväksyä siitä mahdollisesti eroavan uuden kirkon itsenäisyys. Suomen ortodoksit oli 1920-luvulla siirretty Konstantinopolin alaisuuteen sillä perusteella että yhteydenpito Venäjälle ei tuolloisissa oloissa ollut käytännössä mahdollista (ja koko ortodoksisen kirkon organisaatiota uhkasi Venäjällä lopettaminen).
Jos toisen maailmansodan jälkeen Suomen ortodoksisen kirkon ylin johto olisi palautettu Konstantinopolista Moskovaan, niin muodollisesti ottaen kyse olisi ollut poikkeustilan lopettamisesta.
Voihan sitä tuollaisestakin näkökulmasta tarkastella. Toisaalta samalla logiikalla voisi perustella koko Suomen liittämistä Venäjään koska Leninin hätaisesti antama lupa itsenäisyyteen voisi olla pokkeustilaksi katsottava. Tätähän maineikas Vladimir Zirinovski ajoi aikoinaan, tiedä josko vieläkin.
Pohjimmainen kysymys on: miksi se, jolla on jo paljon, valtavasti, haluaa pieneltä naapuriltaankin kaiken sen vähän mikä hänellä on?
Kyllä ortodoksisessa kirkossa ajatellaan, että itsenäisessä valtiossa pitää olla itsenäinen kirkko, jos kirkko vain on tarpeeksi suuri ja voimakas. Suomen ortodoksinen kirkko on autonominen eli sisäisesti itsenäinen. Jos se olisi suurempi, se voisi olla autokefalinen. Ortodokseja oli Suomessa 1920-luvun alussa noin satatuhatta, joista 80 000 kuului Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja loput oli pakolaisia. Pakolaisia ei tuolloin laskettu väkilukuun kuuluviksi.
Kun Moskovan patrarkan edustajat kävivät arkkipiispa Hermanin luona, hän sanoi, ettei hänellä ole mitään Moskovan patriarkaattiin palaamista vastaan, mutta sellaiset asiat kirkkokunnassamme päättää kirkolliskokous. Kirkolliskous käsitteli asiaa ja siirsi sen aina seuraavaan kokoukseen. Lopuksi asia vain raukesi. Viivyttelytaktiikka oli onnistunut.
Monet varmaan ajattelevat, mutta ei tämä kyllä mikään historiallinen vakiokäytäntö ole. Ja ihan hyvä niin.
Ei voi. Kirkko ei ole valtio. Eri skene, ei käytännöt.
Tuosta muistuu mieleen Kekkosen taktiikka kun saunaillassa silloiset neuvostoliittolaiset ehdottivat yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen vastasi aina jotensakin että mennäänpäs taas löylyihin. Lopulta luopuivat. Ei kai nahka enää kestänyt.
Tämä oli siis jonkinlainen etiäinen vuoden 2010 löylynheiton MM-kisojen yhteydessä syntyneestä makaaberista vitsistä: Suomalainen ja venäläinen menivät saunaan.
Tämä rinnastus ehkä tulee luonnostaan mieleen, mutta muodollisesti se ei kuitenkaan ole aivan tarkka.
Ensinnäkin, Leninin ja kansankomissaarien neuvoston Suomelle antama itsenäisyystunnustus oli [motivaation mahdollisesta vilpillisyydestä riippumatta] Neuvosto-Venäjän lakien mukainen ja kansainvälisesti yleisesti hyväksytty. Suomen ortodoksisen kirkon muodostamista ja siirtämistä Konstantinopolin yhteyteen ei ilmeisesti 1920-luvulla tunnustanut Venäjällä mikään kirkollinen taho, eikä siellä silloin tainnut ollakaan enempää patriarkkaa kuin synodia.
Toisekseen, Suomen liittäminen Neuvostoliittoon olisi merkinnyt Suomen aiemman suvereniteetin poistamista, kun taas Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon siirtäminen Konstantinopolin patriarkan alaisuudesta Moskovan patriarkan alaisuuteen olisi vastannut esim. sitä, että Suomi olisi joskus 1960-luvulla painostettu irtisanomaan EFTA-sopimus ja liittymään SEV:in jäseneksi.
Itse pidän toki hyvänä asiana sitä, että painostusta vastustettiin ja että Suomen ortodoksinen kirkko on tällä hetkellä Konstantinopolin eikä Moskovan alainen.
Se, että Venäjän ortodoksinen kirkko hakeutui toisen maailmansodan jälkeen ekumeeniseen yhteistyöhön länsimaiden protestanttisten kirkkojen kanssa, tapahtui epäilemättä neuvostohallituksen toimeksiannosta. USA:n hallitus olisi jostain lukemani mukaan halunnut itäblokin kirkot pois Kirkkojen maailmanneuvostosta ja (kommunisminvastaisena liittolaisena pidetyn) katolisen kirkon niiden tilalle.
Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tiihon oli myöntänyt Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian vuonna 1921, mutta hänet vangittiin eikä Venäjän kirkkoon saatu enää yhteyttä. Sen tähden suomalaiset kääntyivät ekumeenisen patriarkan puoleen vuonna 1923 ja pyysivät autokefaliaa. Patriarkka suostui ottamaan Suomen ortodoksisen kirkon hoiviinsa, mutta seltti, että Suomen kirkko oli liian pieni olemaan autokefaalinen kirkko. Kirkon kanoninen asema voitiin näin järjestää ja patriarkka vihki virolaisen Herman Aavin Sortavalan piispaksi arkkipiisopa Serafimin apulaispiispaksi. Hermanista tuli arkkipiispa, kun arkkipiispa Serafim erotettiin vuonna 1925 muka suomen kieltä oppimatomana.
Moskovassa katsottiin Suomen kirkon siirtymisen Konstantinopolin patriarkaattiin olevan väliaikainen. Stalinin hallituskauden loppuaikana ja vähän sen jälkeen kirkolliset olot olivat vähän vapaammat Venäjällä, joten Venäjän kirkko toivoi Suomen kirkon palaavan yheyteensä.
Mikä oli oikea syy, tai mistä asiasta voi lukea lisää?
Olen itsekin paljon tutkinut tuota asiaa. Kirkon suomalaismielisien mielestä Serafim oli vahingollinen. Valtiovaltaa taas ärsytti, kun Serafim souti ja huopasi ajanlaskukysymyksessä. Serafim määrättiin asumaan Konevitsan luostariin, mutta hän lähti ulkomaille.
Eikös vielä aikaisemmin Suomen ortodokseja yritetty paimentaa jopa Rooman yhteyteen - valtiovallan suunnasta?!? Aikoja on eletty…
Kylmän Sodan aikana anti-kommunistista uskonnollista rintamaa vahvistettiin usein myös tukemalla Lähi-idän islamisteja vs. nasseristit, baathistit, nationalistit ja liberaalit, joiden uskottiin/esitettiin olevan Kremlin käsiohjauksessa tai krypto-kommunisteja.
Siis ketkä tukivat islamisteja? Ortodoksitko?
Eieie. Ei ortodoksit tai kristilliset kirkot. Tämä oli enemmänkin Yhdysvaltojen toimintatapa islamilaisissa maissa, jotka olivat sen mielestä liian “neutraaleja”. Tai sellaisia kansanliikkeitä vastaan islamilaisissa maissa, jotka olivat sen arvioiden mukaan liian “neutraaleja” tai joiden se uskoi valtaanpäästyään kallistuvan Kremlin suuntaan.
Yhdysvalloissa ei ortodokseilla ole minkäänlaista sananvaltaa mihinkään. Protestantit ovat siellä huomattavin uskonnollinen ryhmä, joka jakaantuu monenlaisin kirkkoihin ja herätysliikkeisiin. En ymmärrä miten mikään kristillinen tai “kristillinen” maa voi tukea islamisteja, niin kauhistuttavasta asiasta on kysymys.
Ihmettelen myös miksi kylmä sota näyttää edelleen jatkuvan, vaikka Neuvostoliitto on hajonut ja kommunismi kukistettu Venäjällä.
Ei ehkä olisi pitänyt laittaa. Ihan vaan laajemmin taustoittavaksi tarkoitin (joka osin selittää nykyisenkin Yhdysvaltojen ystävyyssuhteita vs. Israel/Persianlahden sunnimonarkiat). En syyllistääkseni siitä meitä ortodokseja tai perinteisempien kirkkojen jäseniä yleensä.
Kylmän Sodan ajan Yhdysvallat on hyvinkin uskonnollinen, omalla amerikkalaisella tapaansa. Heille uskonnonharjoittaminen, uskonnonvapaus oli keskiössä ateistista Neuvostoliittoa vastaan. Kätevä “ase”, jonka käytön seurauksia ja sen kautta syntyviä riippuvuuksia ei tuolloin paljoa pohdittu.
Nykyisessä “Kylmässä sodassa” on toki kysymys paljon muustakin nyky-Venäjästä tai Putinista. Uskonnollisesti/idelogisesti tarkasteltuna vaikuttaisi siltä, että nyt kyse on konservatiivisten (ei vain uskonnollisten) realistien ja liberaalien idealistien keskinäisestä väännöstä siitä mitä Länsi on tai mitä sen tulisi olla erinäisten uhkien jne. keskellä.
Valamo Kustannus on julkaissut uuden kirjan:
Andrew Louth: Hyvyyttä ja kauneutta etsimässä. Ortodoksisia ajattelijoita Filokaliasta nykypäivään
Kirjassa käsitellään seuraavia kirjoittajia: Vladimir Solovjov, Pavel Florenski, Sergei Bulgakov, Nikolai Berdjajev, Georges Florovski, Myrrha Lot-Borodine, Vladimir Losski, pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, Dumitru Stăniloae, pyhittäjä Justin Ćelijeläinen (Popović), Paul Evdokimov, John Meyendorff, Alexander Schmemann, Joannis Foundoulis, isä Vasileios, John Zizioulas, John Romanides, Philip Sherrard, Dimitrios Koutrobis, Kristos Jannaras, Stelios Ramfos, Elisabeth Behr-Sigel, Olivier Clément, äiti Thekla, pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, pyhittäjä Sofroni Essexiläinen (Saharov), Aleksandr Men ja metropoliitta Kallistos Ware.
"Teos sisältää alun perin luentoihin perustuvia lukuja, joissa professori Andrew Louth esittelee lähes kolmekymmentä kahden viimeisen vuosisadan merkittävää ortodoksista ajattelijaa. Teoksen läpi kulkeva teema on Filokalia-teos, joka kirjoittajan mukaan merkitsi eräänlaista käännekohtaa ortodoksisen teologian historiassa.
Kirjoittaja tarkastelee Filokalian syntyhistoriaa ja sen vaikutuksia Athosvuorelta Venäjälle ja edelleen Eurooppaan ja sieltä Yhdysvaltoihin, Kreikkaan ja Englantiin. Kirjoittaja ei pyri niinkään pohtimaan ortodoksisen ajattelun tai teologian historiaa tai dogmeja vaan peilaamaan näitä eri ajattelijoiden elämän ja kokemuksen kautta. Kirjan kirjoittaja Andrew Louth on Durhamin yliopiston patristiikan ja bysanttilaisen tutkimuksen emeritusprofessori, eräs nykypäivän tunnetuimmista ortodoksisuuden asiantuntijoista. Vuodesta 2001 hän on toiminut myös pappina Englannissa Moskovan patriarkaatin alaisessa Suroshin hiippakunnassa."
Tuo Andrew Louthin teos hieno juttu. Tuttu englanninkielisenä. Kääntäjä?
Bloggaajana siirryin uudelle taholle. Vaihtelu virkistää. Ilman ehtoollista ensimmäinen blogikirjoitus.
Lars Ahlbäck
Suomentanut Elina Lehmuskoski.