Iloista joulua itse kullekin säädylle!
Näissä ekumeenisissa pohdinnoissa kannattaa tosiaan muistaa, että samoista asioista on väännetty jo vuosisatoja. Armon ja tekojen suhteessa luterilaisten ja ortodoksien kiista ajoittuu ainakin Augustinuksen ja Cassianus Roomalaisen aikoihin. Luterilaiset saavat syyttää ortodokseja pelagiolaisiksi, mutta silloin kannattaa muistaa, että syytetyt vastaavat syytökseen hämmentyneellä olankohautuksella. Vastaavasti ortodoksit voivat syyttää luterilaisia monergismin harhasta, mutta sitä ennen voi olla hyvä muistaa, että mekin otamme todesta kristityille annetut käskyt.
Eroista huolimatta eri kirkkokuntien kristityillä saattaa olla yllättävän paljon yhteistä. Väitän edelleen, että luterilaiset ja ortodoksit voivat ymmärtää tekojen merkityksen eli pyhityksen ja jumalallistumisen pitkälti yksimielisesti, jos me luterilaiset vain muistamme, että lailla on se kolmaskin käyttötarkoitus. Nähdäkseni suurempi eroavaisuus on pelastuksen ennakkoehdoissa eli ihmiskuvassa, toisin sanoen kysymyksessä tahdon vapaudesta. Arkkipiispa Paavalin sanat pyhityksestä ovat kuitenkin sellaisia, että pystyn ne aivan hyvin luterilaisena allekirjoittamaan.
Minusta arkkipiispan tekstin ongelmana on ”ongelma” sekä kehno ulkoasu eli retoriikka:
En tiedä onko arkkipiispa kirjoittanut jotain aiemmin ongelmasta, mutta näin esitettynä lukija putoaa kärryiltä: Mihin ongelmaan tekstissä viitataan? Kokonaisuuden valossa vaikuttaa siltä, että kirjoittajalla on mielessä jonkinlainen protestanttinen karikatyyri: usko vs. teot. Vaikuttaa kummalliselta, että pelkkä otsikointi ”USKO JA HYVÄT TEOT” ratkaisee (kaikki?) kirkon hurskauselämän ongelmat. Otsikko vaikuttaa vähän kummalta, sillä teksti ei näin esitettynä sano uskosta juuri mitään.
Eikö uskon ja hyvien tekojen suhde ole kuitenkin kysymys nyt myös arkkipiispalle? Tässä puhutaan forenssisesta vanhurskauttamisopista aivan oikein, mutta sana ’ulkokohtainen’ särähtää olkinukkemaisena. Käsittääkseni ortodoksiselle teologialle on tyypillistä kritisoida länsimaista teologiaa juridisesta pelastusopista. Tällaista ajattelutapaa junttasi tällä pallonpuoliskolla etenkin Anselm Canterburylainen. Hän eli kuitenkin monta sataa vuotta ennen Lutheria, joten kritiikki on usein ns. hehtaaripyssy (tosin uskonpuhdistaja Melanchthon juuri kehitteli taivaan tori -pelastuskäsitystä). Oleellista olisi muistaa, että vaikka länsimaiset kristityt käsittäisivätkin pelastuksen juridisesti, mistään ulkokohtaisuudesta ei voida puhua huomioimatta sitä, että myös me protestantit olemme jatkuvassa yhteydessä eli partisipaatiossa Jumalaan uskon ja rukouksen kautta.
Eikö tämä ole väärä dilemma eli argumentaatiovirhe, jossa annetaan mahdollisuudeksi vain kaksi huonoa vaihtoehtoa? Tekojen ansiollisuus liitetään pelagiolaisuuteen. Kuka lie syyllistynyt tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon?
Hienoa, mutta ei kai kenenkään kristityn – tai ihmisen – mielestä teot ole itsetarkoitus? Toivottavasti arkkipiispalla ei ole sentään mielessä, että protestanttien mielestä ei ole väliä tekeekö hyviä tekoja vai ei, kun kerran ihminen pelastuu yksin armosta… Tuossa tekstin lopussa ilmenee eroavaisuutta ortodoksisen ja luterilaisen ajattelun välillä. Ortodoksipiispa saa tietenkin kirjoittaa oman oppinsa mukaisesti. Lainaus on Paavalilta. Pidän itsekin pelastusta prosessina, mutta myös kertakaikkisena tapahtumana perustuen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, johon meidät on liitetty kasteen ja ehtoollisen kautta. Eikö apostoli kirjoitakin siitä, että me olemme jo uusi luomus? Toisin sanoen, puu ei tuota hedelmää tullakseen hedelmäpuuksi, vaan se tuottaa hedelmää, koska se on hedelmäpuu.
Mietin vielä tuota itsetarkoituksellisuutta… eikö sen vastakohtana ole välineellisyys, välinearvo tai kuten tuossa ilmaistaan ”välikappaleena” olo? Jos miettii laupeutta, niin tästä saa aikaan filosofisen pulman, joka saattaa olla taas ns. väärä dilemma: joko teko on tehty (osittain) itsekkäistä motiiveista tai se on kantilaisen puhdas kaikesta muusta kuin teon sisäisestä velvollisuusvaateesta. Filosofi(?) Derrida kritisoi kristittyjä taivaallisesta tekopyhyydestä: teemme hyviä töitä tallettaaksemme aarteita taivaaseen. Onko hyvän tekeminen mahdollista itseyden, itsekkyyden kuolettamisen kautta, siten, ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee?
En kutsuisi tätä selkeäksi tekstiksi. Ilmaus ’evankeliset käskyt’ herättää kysymyksen evankelisten ja ei-evankelisten käskyjen suhteesta. Lukija pohtii jälleen, mikä on se ongelma, jonka arkkipiispa näppärästi väittää esittämällä, etteivät käskyt ole lakia. Ilmeisesti ongelma on ”luterilainen” laki-evankeliumi -jako, jonka mukaan käskyillä ei ole muuta virkaa kuin osoittaa ihmisen syntisyys tai viekoitella ansiollisuuteen ”lain alla”. Tämä on kuitenkin väärä dilemma, jossa unohdetaan, että luterilaisuudessa hyvillä teoilla on myös positiivinen merkitys kristityn pyhityselämässä. Jeesuksen käskyt ovat toki armoa ja laupeutta, mutta minusta on raamatullista pitää niitä myös lakina, sillä Jeesus ei tullut kumoamaan lakia, vaan tekemään siitä kevyeen ikeen.
Motkotin siis siitä, ettei teksti ole retorisesti selkeä, eikä ekumeenisesti hedelmällinen esittäessään karkeita olkinukkeja nimeämättömästä vastustajastaan.