Joitakin vuosia sitten käänsin verkkolehti Sarastukseen laajan kaksiosaisen esseen kirjoittajalta nimeltä Jean-Baptiste Noé. Tämä katolinen historioitsija ja tuottelias kirjailija vastaili kolmisen viikkoa sitten Atlantico-julkaisun kysymyksiin koskien paavi Franciscuksen kantoja siirtolaiskriisiin. Käännän kysymykset ja vastaukset tähän. Juttu ei ole kovin pitkä, mutta sen verran pitkä kuitenkin, että pistän spoilerin taakse.
[details=Yhteenveto]
Washington Post –lehdessä luonnehdittiin hiljattain paavi Franciscusta ”avoimien rajojen aktivistiksi”. Hänen viimeaikaiset vetoomuksensa siirtolaisten vastaanottamisen puolesta on huomioitu mediassa aivan erityisellä tavalla. Kieltämättä Raamattu eksplisiittisesti käskeekin majoittamaan muukalaisia (Matt. 25: 31–46). Mutta näitä paavin lausuntoja on kovasti arvosteltu siitä, että ne näyttävät olevan ristiriidassa hänen globalisaatiokriittisten asenteidensa kanssa. Eikö pitäisikin enemmän ottaa huomioon niitä syitä, jotka nykyään pakottavat ihmisiä lähtemään näille massiivisille vaelluksille?
Kuten niin monet eurooppalaiset poliitikot myös Vatikaanin virkailijat ovat aivan eksyksissä tämän siirtolaiskysymyksen kanssa. Heitä piinaa ideaali, jonka mukaan on otettava vastaan hätää kärsiviä lähimmäisiä ja autettava näitä, ja usein heidän suhtautumistaan vahvistaa voimakas tunneherkkyys, jota puolestaan ruokkivat televisiossa ja tosielämässäkin eteen vyöryvät kuvat. Mutta Eurooppa ei voi ottaa vastaan halukkaita tulijoita; toisaalta siirtolaiskriisin syyt eivät kokonaisuudessaan ole purettavissa puhtaasti taloudellisiin motiiveihin.
Joidenkin kirkonmiesten käsityksissä siirtolaisten vastaanottamisella korjattaisiin siirtomaavallan aikaisia oletettuja rikoksia. Tämä on erityisesti Italian piispainkokouksen johdon kanta. Tämmöisten enemmän tai vähemmän uusmarxilaisten ideoiden mukaan maailmassa on meneillään uusi luokkataistelu, jonka osapuolia ovat rikkaat eurooppalaiset ja köyhät siirtolaiset; näiden siirtolaisten kärsimä epätasa-arvo ja köyhyys ovat tässä diskurssissa eurooppalaisten syytä. Halussa olla ottamatta heitä vastaan nähdään pelkkää rakkaudettomuutta ja itsekkyyttä. Usein asetutaan varauksettomasti siirtolaisten rinnalle ja harvemmin solidarisoidutaan eurooppalaisiin väestöihin, jotka kuitenkin kärsivät tästä ilmiöstä.
Ei haluta nähdä siirtolaiskriisin todellisia syitä, joita on lukuisia ja joilla kaiken kaikkiaan on vain vähän tekemistä taloudellisten ongelmien kanssa.
Huomautettakoon myös, että paavi on muistuttanut kansanryhmien perusoikeuksiin kuuluvasta oikeudesta pysyä kotiseuduillaan ja jo siirtolaisiksi lähteneiden oikeudesta palata koteihinsa. Tämä sanoma oli erityisen selvä paavin puheessa Lesvoksen saarella huhtikuussa 2016. Paavi on myös kehottanut taistelemaan siirtolaisuuden syitä vastaan, joita ovat mm. sodat, järjestäytynyt rikollisuus [ihmiskauppa] ja tiettyjen ryhmien halu horjuttaa Euroopan yhteiskunnallista vakautta. Mutta nämä sanat eivät useinkaan leviä mediassa, sillä ne jäävät paavin avoimia rajoja puolustavien ulostulojen varjoon.
Asiaan liittyy vielä tälle pontifikaatille leimallinen kommunikaatio-ongelma: julki tulee usein keskenään kontradiktorisia, linjattomia ja huonosti jäsenneltyjä viestejä.
Onko Eurooppa, katolisuuden kehto, valmis kuulemaan paavin kehotuksia ottaa avosydämisesti vastaan kaikki ne siirtolaiset, jotka ovat päätyneet etsimään turvaa Euroopan maaperältä?
Eurooppa tekee jo paljon, ja selvästi näkee, että se ei enää tiedä mitä tehdä. Mitä voisi tehdä Calais’n alueelle kasautuneille siirtolaisille? Entä niille, jotka ovat kokoontuneet Lampedusalle tai Kreikkaan? Mitä tehdä Balkanilla ja Keski-Euroopassa samoaville siirtolaiskolonnille? Euroopan Unioni ei saa aikaiseksi yhtenäistä politiikkaa tässä asiassa, vaikka juuri sitä nyt tarvittaisiin. Euroopan käsiä sitovat yhtäältä sen omat lait, jotka estävät sitä toimimasta, ja toisaalta sillä on joskus suuria vaikeuksia edes ymmärtää näiden tapahtumien luonnetta.
Yhtä kaikki, paavi on aina osannut käsitteellisesti erottaa toisistaan muukalaisen (étranger), pakolaisen ja siirtolaisen statukset. Nämä kolme asiaintilaa ovatkin kukin seurausta aivan erilaisista elämäntilanteista ja myös juridisessa mielessä muodostavat jokainen oman kategoriansa. Katolisen kirkon katekismus myöntää valtioille oikeuden ja velvollisuuden ajaa järkevää siirtolaispolitiikkaa, toisin sanoen politiikkaa joka mahdollistaa tulijoiden vastaanottamisen paikallisia tapoja ja arvokkuutta kunnioittavalla tavalla.
Kardinaali Sarah julisti Le Figaro –lehdessä 14.10.2016, että ”dekadentti länsi, [joka jatkuvasti kieltää kristilliset juurensa,] länsi jossa ei enää synny lapsia ja jossa perheinstituutiokin on hajonnut, tulee katoamaan islamilaista alkuperää olevien väestöjen tieltä” (“l’Occident, décadent, sans enfants, sans familles, disparaîtra, noyé et éliminé par une population d’origine islamique”, s’il continuait à refuser ses racines). Eikö tällaista tekstiä pitäisi tänä päivänä kuulla paavin, näkyvän kirkon pään, suusta?
Kun paavi Benedictus XVI arvosteli islamia huomattavasti miedoimmin sanankääntein Regensburgin puheessaan vuonna 2006, hän joutui silmittömän vihamyrskyn kohteeksi. Koska kardinaali Sarah on afrikkalainen, hän voi sanoa asioita joita muut eivät voisi.
Vatikaanin asenne herättää yhä enemmän kysymyksiä myös hierarkian itsensä sisällä. Syyrian ja Irakin piispat ovat käyttäneet jihadisteista erittäin kovaa kieltä ja ovat toisinaan myös varoittaneet eurooppalaisia näiden ylettömästä rauhantahdosta (irénisme), joka on moraalitonta ja vaarallista. Mutta paavin on korkean virkansa takia punnittava sanojaan ja otettava huomioon niiden mahdollisesti negatiivinen vaikutus.
Mutta yhtä kaikki hän sanoi jokseenkin saman asian puheessaan Euroopan parlamentille Starsbourgissa: ”Eurooppa, joka ei ole enää avoin elämän transsendentille ulottuvuudelle, on maanosa, joka on vaarassa vähitellen menettää sielunsa ja myös sen ‘humanismin hengen’, jota se yhä rakastaa ja puolustaa.” Hän toisti viestinsä vastaanottaessaan eurooppalaisia valtionpäämiehiä Rooman sopimuksen kuusikymmentävuotisjuhlassa: ellei Eurooppa ole uskollinen historialleen ja hengellisille juurilleen, se ei pysty avautumaan maailmallekaan.
Viimeaikaiset attentaatit koptikristittyjen kirkkoihin Egyptissä nostavat jälleen nähtäville ne kaoottiset olosuhteet, joissa Lähi-idän kristityt ovat jo muutaman vuoden ajan joutuneet elämään. Mitä opittavaa meillä olisi heidän tämänhetkisestä tilanteestaan?
On todella mielenkiintoista kuulla, mitä paavi tulee sanomaan lähestyvän Egyptin matkansa aikana. [–] Mutta joka tapauksessa nämä attentaatit ovat muistutus siitä, että viha kristittyjä kohtaan on Lähi-idässä edelleen vahva ja että elämä fanaattisen islamin rinnalla on kristityille mahdotonta. Tämän konfliktin loppua ei ole näköpiirissäkään, ja jos tilanne joskus jälleen rauhoittuukin, on edessä kysymys täydestä sovinnosta ja anteeksiannosta, mikä ei tule olemaan helppo asia.
Myös Egyptin piispat ovat jo vuosikausien ajan yrittäneet varoittaa Eurooppaa islamistisen tartunnan vaarasta. He näkevät itsensä lännen etuvartiona ja ovat vakuuttuneita siitä, että jos he kaatuvat, nämä ongelmat tulevat seuraavaksi räjähtämään Euroopan silmille.[/details]
http://www.jbnoe.fr/Le-Pape-et-l-immigration-Atlantico