Nämä ovat mutkikkaita asioita. Työsopimuslaissa on määritelty työsopimuksen soveltamisalaa:
Tätä lakia sovelletaan sopimukseen (työsopimus), jolla työntekijä tai työntekijät yhdessä työkuntana sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan.
Tätä lakia on sovellettava, vaikka vastikkeesta ei ole sovittu, jos tosiseikoista käy ilmi, että työtä ei ole tarkoitettu tehtäväksi vastikkeetta.
Vastike voi olla muutakin kuin rahaa, eli jos joku keksisi väittää, että katolisella papilla on työsuhde hiippakuntaan, niin ei se olisi ilmeisen perusteeton väite. Jos kyse olisi luottamustoimesta, josta vastikkeena saisi elatuksen, luontoisedusta pitäisi maksaa tuloveroa.
Toisaalta perheen sisäisestä tavanomaisesta vaihdannasta ei ole tavattu vaatia tuloveroa, eli jos yksi perheenjäsen pyytää toista tekemään jotakin palveluksia ja tekee jotakin vastineeksi, sellaisesta ei pidetä työsuhteena eikä siitä peritä tuloveroa. Sääntökuntalaiset, joilla ei ole lainkaan omaa omaisuutta, pitäisi ainakin rinnastaa perheeseen. Ei olisi mielekästä, että ruvettaisiin laskemaan sääntökuntalaisen yhteisössä tekemän työn ja saadun elatuksen ja etuuksien arvoa.
Hiippakuntapappi on rajatapaus, koska hiippakuntapappi voi saada palkkaa tai muuta rahakorvausta ja papilla on ylipäätään omaa omaisuutta, mutta papinvirka ei ole tyypillinen työsuhdekaan. Katolinen näkökulma on tässäkin, että pappi on enemmän kuin perheenjäsen, ja siksihän pappia kutsutaan isäksi. Uskonnonvapaus puoltaisi sitä, että ihmisillä on kohtuullinen oikeus ryhtyä järjestelyihin, jotka eivät ole yhteiskunnassa muuten tapana, ja työlainsäädännön rajoja pitäisi tulkita perusoikeuksien kannalta myönteisesti.
Tavallaan; perinteisesti pappeja on pidetty osana seurakunnan köyhälistöä, joka elää almujen varassa. Kun [kat.] kirkko vihkii papin, se on myös lupaus siitä, että jos hän harjoittaa pappeuttaan, kirkko antaa sen, mikä on hänen elannolleen tarpeen.
Valtiollisen sossun luukulla papit eivät tietääkseni yleensä ole.
“Jos jollekin olosuhteelle tai toimenpiteelle on annettu sellainen oikeudellinen muoto, joka ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, - -” Laki verotusmenettelystä 28 §.
Hesari kirjoittaa taas aihetta sivuavasti, vaikka jehovantodistajat eivät olekaan kristillinen kirkkokunta eikä heidän päämajansa henkilöstö papistoa. Mutta eikös tuo systeemi muistuta katolilaisten vastaavaa? Asunto, ruoka ja hieman taskurahaa vastineeksi “vapaaehtoistyöstä”.
Silläkin uhalla, että taas minut leimataan luterilaisvastaiseksi, kysyn: näettekö mitään syy-seuraussuhdetta siinä, että 1) ev.-lut. kirkko on muuttanut vuosien varrella pappiensa luontaisedut kuten pappilassa asumisen ja oikeuden tiettyyn määrään viljelymaata tavanomaiseksi rahapalkaksi, ja 2) pappien joukossa vaikuttaa olevan aiempaa enemmän ns. leipäpappeja, jotka jopa julkisuudessa sanovat, että eivät usko neitseestäsyntymiseen tai että on samantekevää, onko Jumala olemassa vai ei?
Itse ajattelisin, että jonkinlainen yhteys noiden kahden välillä voi olla, mutta se on hankalasti osoitettavissa. Aiempi käytäntö ei ehkä ollut niin “houkutteleva”, vaan karkoitti alalta pois sellaiset tyypit, jotka eivät omakohtaisesti uskoneet. Voisi ajatella - ehkä ajatukseni on väärä - että luontaisetujen vaihtaminen kylmään valuuttaan ja rahapalkkaan on tehnyt “leipäpappeudesta” houkuttelevamman vaihtoehdon niille, jotka eivät edes usko Jumalaan mutta jotka ovat kuitenkin tehneet teologian maisterin tutkinnon.
Rahat voi käyttää miten tahtoo, mutta jos palkkana on lähinnä asumista pappilassa ja perunamaa, niin se vaatii eri tavalla kutsumusta. Pappilassa asuva pappi ehkä on myös enemmän “julkisuuden henkilö” kuin palkkapappi, joka järjestelee asumiskäytäntönsä omalla tavallaan. Yritän siis sanoa, että luontaisetujen vaihtaminen rahapalkkaan on tietyllä tavalla tehnyt papin työstä enemmän “työtä työn joukossa” ja vähentänyt sen erityistä kutsumuksellista luonnetta. Onko kukaan samaa mieltä?
Eikös aika monessa maassa ole ollut kymmenyssysteemejä yms. Eli pappi on saanut palkkana tai palkkiona, miten sen tahtookin sanoa, seurakunnan väeltä maataloustuotteina? Ja ainakin osin tuon vaihtuminen säännölliseen (raha)palkkaan on ollut seurausta talouden muutoksista. Luulemma.
Varmasti. Itse näkisin hyvänä, että papin (ja piispan) palkka ei missään kirkkokunnassa olisi kovin suuri ja että papeilta edellytettäisiin valmiutta siirtyä nopeallakin aikataululla sinne, minne piispa hänet lähettää. Tämä sulkisi leipäpapit pois ja rajaisi papit vain niihin, jotka oikeasti ovat hommassa täysillä mukana ja valmiita menemään mihin tahansa kirkon palveleminen ja Jumalan tahto heidät kuljettaa.
Apostolit olivat valmiita lähtemään mihin tahansa, mutta ovatko nykyiset papit? Jopa siirtyminen “huonoon” kaupunginosaan tai ylipäänsä kasvukeskusten tai kotimaakunnan ulkopuolelle voi monelle olla liian suuri vaatimus. Ihanne on tietysti se, että papit ovat järkähtämättömiä Kristuksen sotilaita ja palvelijoita, jotka menevät ja tulevat sen mukaan kuin käsky käy.
Ihan mielenkiintoista ajattelua. Pappiloista luopumista kyllä on edesauttanut eniten valtion tapa verottaa luontaisetuja: isot ja vanhat pappilat tulivat valtavan kalliiksi asua, kun asumisetua alettiin verottaa ankarimman kautta. Aiemmin pappien palkkoja kyllä maksettiin myös rahassakin kirkollisverosta. Ja pappilan maiden tuotot olivat kyllä tyypillisesti vähän perunamaata isommat. Tietysti luonnossa maksettavat palkkiot olivat olemassa, kuten toimitusmaksutkin.
Mutta olihan ennen useimpien muidenkin palkkauksen osana virka-asunto ja luontaisetuja. Muutos on ollut koko yhteiskuntaa koskeva. Yleisesti on niin, että monissa ammateissa ei enää haluta elää kokoaikaisesti, ei haluta asua työpaikan yhteydessä ja olla yhteisön käytettävissä, esim. opettajat.
Toisaalta voidaan ihan hyvin huomata sellainenkin asia, että papin yhteiskunnallinen asema on ylipäänsä laskenut. Kirkkoherra ei enää ole sellainen paikkakunnan nokkamies, kuin aiemmin. Toki meilläkin on ollut pappisköyhälistöä ennen, mutta yleisesti ottaen aiemmin papiksi päseminen merkitsi suhteessa hyvää toimeentuloa ja arvostettua asemaa. Enemmänkin kuin nykyään. Ja olihan ennen kaikenlaisia prebendapitäjiä ja patronaattiseurakuntia yms. jotka eivät olleet omiaan suosimaan hengellistä kutsumusta.
Yksi syy on tietysti tässäkin naispappeus. Ei perheenäiti voi samalla tavalla olla aina valmiina palvelukseen, kuin isä. Perheettömästä papista puhumattakaan.
En oikein pysty ymmärtämään tätä väitettä leipäpapeista. Siis sellaisista papeista, jotka tekevät työtä vain, jotta saisivat leipänsä siitä, täysin uskomatta mihinkään. Luulen, että jokainen pappi uskoo jotenkin tehtäväänsä. En tarkoita sitä, että hän ajattelisi välttämättä kaikista doktriinin kohdista oikein, mutta vähintäänkin hän ajattelee olevansa auttamistehtävässä. Tämä ei minusta ole sama asia kuin leipäpappi. Tähän sopivampi “haukkumasana” on ehkä sosiaalityöntekijäpappi.
Minusta monet kirkon pappisviroista ovat tällä hetkellä sellaisia, että niiden luonne olisi enemmän diakoninen kuin papillinen, sanon. Mutta koska pappeus tuo mukanaan tiettyä prestiisiä ja valtaakin kirkossa, niitä ei oikein voi muuttaakaan…
On kyllä ongelma, jos pappi uskoo tehtäväänsä. Varmasti on suuri joukko sellaisiakin, jotka tosiaan ajattelevat, että pappina voivat tehdä hyvää tai jotain sellaista.
Mutta, papeissa, kuten varmasti jokaisessa ammatissa, on myös väkeä, joka tekee työtään, koska siitä saa palkkansa ja elatuksensa.
En usko, että papin työssä on sellaisia, jotka eivät pitäisi työtään mielekkäänä, mutta tekevät sitä silti - siis pitkällä aikavälillä. Kun joku alkaa pitää työtään merkityksettömänä, hän aika pian hakeutuu siitä pois, koska muuten hän ei jaksa. Papintyö - puhun nyt seurakuntapapin tehtävästä - on siinä mielessä haastava, että sitä ei oikein jaksa, ellei koe työtä merkitykselliseksi. Ja työ on siinä määrin uskonnollista, että näen että sen merkityksen täytyy vieläpä tulla aika vahvasti siitä uskonnollisesta sisällöstä, ja sen kokemisesta merkitykselliseksi.
Minä taas uskon, että on. Kaikissa ammateissa on. Se ei edes tarkoita välttämättä, että hoitaisi töitänsä huonosti. Mikähän mahtaisi olla asuntolainan ja perheenelatuksen kanssa olevan viittäkymmentä lähentelevän ihmisen vaihtoehto, joka on tehnyt papintöitä. Ein yhtään ihmettele, että sinnittelee hommissaan, lukee loitsut ja puhuu pehmeitä ja hoitaa virkavelvollisuutensa, kohtaa ihmisiä jne. Ja laskee päiviä eläkkeen alkamiseen.
Voipa siinä olla jaksamatta, mutta mukavampi on olla jaksamatta, kun on katto päänpäällä kuin jaksaa taivasalla.
