Poliittinen keskustelu

Ei foorumilaisten kyvyissä ole mitään vikaa. Oma näkemyksesi siitä, mitä on keskusteleminen on vain ahdas ja rajoittunut. Ihmiset eivät ole mitään robotteja, vaan luonnolliseen, normaaliin ja inhimilliseen keskusteluun kuuluu kahlitsemattomuus, rönsyily, päällekkäin puhuminen, ohi puhuminen, aiheesta sivuraiteelle eksyminen, päätyminen kauas lähtöpisteestä, kaikkien annettujen rajoitteiden, sääntöjen, konventioiden ja ohjeiden rikkominen jne.

Esimerkiksi yliopistoissa tapahtuvan keskustelun hyve on se, että kaikki on vapaata ja kahlitsematonta. Uudet oivallukset syntyvät juuri siitä, että yhdistetään asioita ennakoimattomalla tavalla, rikotaan sääntöjä, poiketaan sovinnaisesta. Jos keskustelu ei koskaan pysy sellaisena kuin itse haluaa, niin saattaa olla, että omat odotukset ovat liian rajoittuneita. (Ei täällä koskaan keskustella myöskään sillä tavalla, kuin minä haluaisin.)

2 tykkäystä

Mietin tuota hetken. Ajattelen sitä, mitä Puolimatka kirjoittaa UT&E:ssä tieteen rajanvetokriteeristä. Jollain tavalla politiikan salliminen tai kieltäminen edellyttää myös rajanvetokriteerin löytämistä sille, että mikä sitä on ja mikä ei ole.

Uskon, että ainoa stabiili ratkaisu on materialismi. Eli siten, että lähtökohtaisesti kaikki materiassa ja yksilöiden välillä eli yhteiskunnassa tapahtuva on politikkaa. Tai, lyhyesti sanottuna, kaikki, mihin liittyy valta jollain tavalla. Jopa uskonnollisessa kontekstissa. Sen vastakohtana kaikki väitteet materian ulkopuolisista asioista ovat uskontoa. Kuten myös toteamukset siitä, että yksittäinen henkilö ajatteli tai uskoi jonkin materiasta riippumattoman asian olevan jollain tavalla. Mutta jos hänen uskomuksensa sivusi valtaa jollain tavalla, esimerkiksi jonkun asemaa tai toimintaa koskevana näkemyksenä, niin siitä tuli määritelmällisesti politiikkaa.

Eli jos rajaa ei voi vetää laadun perusteella, pitää se vetää määrän perusteella. En väitä, että sitä olisi mahdollista tehdä. Mutta loogisesti se on noin.

1 tykkäys

Joo, ei ole. Kuten Optatus totesi, kyllä sitä kritisoitu on. Siinä lainauksessa myös todettiin, että sosialismissa on myös hyvää.

Minä en ole luetellut mitään. Tsemppiä nyt. Sama ongelma koskee tuota Silvanuksen viestiä:

Minua ei valtavasti kiinnosta, saadaanko sosialismi pestyä puhtaaksi vai ei. Sen lainauksen ja Cymbuksen listojen tarkoitus on osoittaa, että kaikki aatteet eivät ole kristinuskon kanssa sopusoinnussa. Mitä ne aatteet nyt sitten ikinä ovatkaan. Laitoin sen lainauksen paavilta kun se sattui sopivasti olemaan käsillä. Sosialismi itsessään ei ole pääasia.

Mutta se nyt on vielä todettava, että Pius XI:n “mielipide” on julkaistu ensyklikassa, eli se on korkeinta opetusta heti varsinaisten dogmien jälkeen. On kovasti erikoista, jos siitä saa lausua, ettei sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa (kuten ON teki). Siihen on toki suhtauduttava kuten kaikkiin (vanhoihin) oppituomioihin, eli pitää tutkia, vastaako tuomittu asia oikeasti kenenkään ajattelua. Eli minä olen AV:n kanssa tässä asiassa täysin samaa mieltä.

3 tykkäystä

En aloittanut, mutta häpeän silti osallisuuttani. En mielipiteitäni.

EIkö Marx katsota kommunismin pääideologeiksi?

Eikö Marx kirjoittanut uskonnon olevan opiumia kansalle ja siis haitallista?

-> Kommunismi ei matchää kirstinuskoon.

Kari Peitsamon aloituksesta teologisessa tiedekunnassa ensin innostuin, että onko kaveri löytänyt Jeesuksen. Mutta sitten muistaakseni jonkun lehden haastattelussa julisti jotakin aivan totaalisen vastakkaista kristinuskolle, liekö kielsi Jeesuksenkaan koskaan eläneen. EN mielelläni toimi ihmisten luokittelijana kuka on kristitty ja kuka ei, mutta kovin epäkristilliseltä kuulostivat em rockarin ajatukset.

Marxin aikaan ei ollut vielä viimeisen 50 vuoden tyyppistä huumevalistusta. Oopiumin ensisijainen piirre siis ei ollut se, että sillä olisi syntynyt narkkareita. Marxin ajattelu meni niin, että ihmisen elämä on, kuten Hobbes asian ilmaisi, solitary, poor, nasty, brutish and short. Tästä syystä ihminen tarvitsee uskontoa toimimaan eräänlaisena antidepressanttina (kuten Robert Sapolsky sen ilmaisee).

Kommunismin idea oli se, että kun ihmiset saavuttavat tiedon siitä, miten materiaalisen todellisuuden asiat tulisi järjestää optimaalisesti, eli he alkavat toteuttaa tieteellistä sosialismia, heillä ei ole enää tarvetta eikä mahdollisuutta tällaisille kuvitelmille. Koska kukaan ei sorra ketään, ei kukaan tarvitse lohtua sortoon, eli uskonnon antidepressanttia eli oopiumia. Jokainen voi vakuuttua siitä, että hänen tahtonsa toteutuu yhtä paljon kuin kaikkien muidenkin tahto, ja sen toteutumisen välineenä on kollektiivin tahdon vartijaksi asetettu puolue.

Eli oopiumi on välttämätöntä ja tarpeellista niin kauan kuin maailma ei ole tullut valmiiksi. Ja kristinuskon ajatus on, että maailma ei koskaan tule valmiiksi. Kun taas Marxin visio on, että maailma on mahdollista tehdä valmiiksi. Siihen kuuluu osana myös se, että ihmiset saadaan vakuuttumaan siitä, että siinä vaiheessa oopiumin haikaileminen on tarpeetonta ja vahingollista.

Marx ei yksin luonut sitä aatteellista ilmapiiriä, jossa julkaisi teoksensa. Siihen aikaan uskottiin, että ihmiskunta tekee vallankumouksen toisensa perään ja nousee jollain tavalla oman kohtalonsa herraksi. Oli täysin avoinna, että miltä se tulisi näyttämään. Siksi nousi kaikenlaisia hahmoja, jotka esittivät asioista oman visionsa, jotta tällaiseen historiassa avautuneeseen tyhjään tauluun saataisi sisältöä. Adolf Hitler, Rudolf Steiner ja Karl Marx pohjimmiltaan ovat rinnasteisia hahmoja tässä. Vaikka varmasti on runsaasti myös vähemmän tunnettuja. Ynnä kaikki nämä rakentavat oman aikansa ja itseään ennen tulleiden perustalle. И Ленин великий нам путь озарил eli suuri Lenin polkumme valaisi.

Ihmiskunta on modernilla ajalla ollut aina vain pahemmin ilman suuntaa. Ja jokaisen suunnannäyttäjän pitää tietenkin perustella oma tarpeellisuutensa. Tai vedota aikaisemmin esitettyihin perusteluihin. Sen vuoksi, kun Bill Gatesista tai Steve Jobsista halutaan sanoa jotain suurta ja lopullista, heidät esitetään suunnannäyttäjinä. Joten kun Marx kertoi uudesta tiestä, piti hänen tietenkin vastata kysymykseen, että mitä entiselle tapahtuu.

Nyt ollaan viimein siinä, että kaikki odottavat ja ihailevat suunnannäyttäjiä. Kukaan ei tiedä, että keitä he ovat, tai mihin suuntaan he näyttävät. Mutta ajatus on tärkeintä. Ja vanhat oopiumit ovat sen verran hyvässä jemmassa jo, että vaihtoehtoja ei ole. Siksi totean, että suunnan näyttäminen on oopiumia postmodernille ihmiselle.

Kommunismi on ateistinen talousoppi.

Kommunismi ei tunnusta jumalia vaan idealtaan nostaa Kansan ohi kaiken muun, myös ohi yksilöiden, joista Kansa koostuu.

Kommunismi haluaa osoittaa yksilön pienuuden ja koroittaa massan ja sen yhteisen työn. Yksilöitä voidaan kuitenkin palkita työstä Kansan eli yhteisön puolesta (esim. “Työn sankari”-kunniamerkki, ym.)

Kommunismin uskoon kuuluu vahva ja epäilyksetön usko humanismiin, ihmisjoukon yhteiseen voimaan sekä ihmisen, Kansan yhdessä luomaan ja rakentamaan työhön ja tieteeseen.

Yksilön etu, ohi yhteisen, Kansan edun, on (kommunismissa) rangaistava rikos.

“Ei muuta luojaa, jumalaa kuin Kansa kaikkivaltias.”

“Taistelussa verisessä, pyhässä ja oikeassa, mars, mars eteenpäin, työtätekevä kansa!” (Warshavjankan kertosäe venäjäksi.)

Karl Marx:
“Uskonto on: sydämettömän kansan sydän, hengettömän maailman henki, ahdistuneen luomakunnan huokaus. Tämä on ooppiumia kansalle.” :rose:

(Varmaan tämä tuomittaisiin kaikissa muissa ketjuissa politiikaksi, ja poistettaisiin, joten laitetaan tänne ongelmajäte-mielipiteiden aarreaittaan.)

Ruotsissa on (taas) viime päivinä sattunut ammuskeluita ja jengiväkivaltaa, mistä esim. Helsingin Sanomat on raportoinut sangen lyhyesti ja epämääräisesti.

Olen epäillyt, ettei kyseessä ole Svenin ja Hassen porukoiden erimielisyydet jalkapallosta, ja niin taitaa olla. Suomen valtamedia suojelee meitä ikävältä totuudelta.

Kansainväliset uutissaitit kertovat hieman avoimemmin totuudesta. Reuters uutissivuillaan viime aikojen jengiväkivallasta:

1 tykkäys

Hmm. Ei kai viestissä ole yhtään mitään, mikä tekisi sen jotenkin ei-poliittiseksi? Kun ei se käsittele uskontoa vaan yhteiskuntaa, arvostelee rivien välissä mutta selkeästi naapurin maahanmuutto- ym. politiikkaa ja myös meitin mediaa.

Joten “varmaan tämä tuomittaisiin” -osuuden voisi oikeastaan panna omituisten huvituksenaiheiden ketjuun. Tai ehkä se olikin tarkoitettu itseironiaksi.

(Wanha Setä yrittää omaksua postmodernistisen irooooonisen otteen kaikkeen. Ei kai nykyään saa mitään kasitellä tosissaan.)

Mutta uskonto vaikuttaa myös esiinnostamassani poliittisessa ongelmassa - sekä tulijoiden että jo-olijoiden parissa. Vaikuttaa politiikkaan ja moniin arkielämän asioihin.

Suomen tilanne on kiteytetty hyvin GoV-sivustolla:

Finland is a mixed bag. Most Finns seem to have a sensible and skeptical attitude about immigration, yet the country’s governing class seems to be packed with Gutmenschen who want to imitate Mutti Merkel and invite the whole world in. If it were a more attractive destination for migrants — if it weren’t straddling the Arctic Circle, that is — Finland might have already gone the way of its Swedish role model.

https://gatesofvienna.net/2018/06/from-szczecin-in-the-baltic-to-trieste-in-the-adriatic-a-razor-wire-curtain-has-descended/#more-46063

1 tykkäys

Mikäli puhutaan sosialismista yleisellä tasolla kristillisessä viitekehyksessä palautuu kysymys todelliseen eklessiaan ja sen ilmenemismuotoihin sekä siihen miten suhtaudutaan tuon eklessian ulkopuolelle jääviin. Sosialidemokraattinen käsitys solidaarisuudesta on “puhtaasti viljeltynä” sovitettavissa mihin tahansa kristillisyyteen ja ilman sitä kristillisyys jää ilmeisen vajaaksi. Toisaalta asian voi ajatella niinkin, että ajatus ihmisten välisestä solidaarisuudesta yli toiseuden rajojen on alun pitäen kristillistä ja omaksuttu pohjoismaiseen sosialidemokratiaan myös sekulaaruseessa viitekehyksessä. Siis toisin kuin porvarillinen liberalismi, jossa toiseuteen suhteudutaan lähinnä suvaitsevasti, puuttumattomuusperiaatteella, ilman todellista myötäelämisen tunnetta.

Edellä viittaamastani solidaarisuuskuvasta on kaksi muunnelmaa, jotka johtavat kokonaan toisenlaiseen lopputulemaan.
a) pyrkimys häivyttää toiseuden rajat siten että eklessia koskee varauksetta aivan kaikkia, Sekulaarissa viitekehyksessä tämä tarkoittaa sitä että on vain moninaisuutta, ei siis erilaisuutta. Kristillisessä seurakunnassa tämä puolestaan ilmenee mm. pyrkimyksenä jakaa ehtoollista sosiaalisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen vuoksi aivan kaikille, siis myös kastamattomille.
b) pyrkimys pakottaa toisinajattelijat samanmielisyyteen, jolloin solidaarisuuden ehtona on yhteisön “yhteisten” arvojen omaksuminen. Sekulaarissa viitekehyksessä tämä voi ilmetä esim. aatteellisesti toisin ajattelevien syrjintänä taikka korostuneena nationalismina Uskonnollisessa viitekehyksessä tämä voi ilmetä mm. vaatimuksena yhteisön opinkorostuksen ja perinnäissääntöjen noudattamisesta.

Huomioksi kuitenkin ettei ensin kuvaamani puhtaasti viljelty solidaarisuus ainoastaan kristinuskon taikka yhteiskunnallisen sosialidemokratian. Kaikissa yhteiskunnalliseen hyvään pyrkivissä aatteissa on aina mukana ripaus “sosialismia”. Toisaalta tässä ajassa tarvitaan aina myös annos realismia. Tämän sai oppia myös Jerusalemin alkuseurakunta, kun Kristuksen uusi tuleminen viipyi. Jonkun niitä peltoja oli viljeltävä ja joku toinen teki saarnaamisen ohella myös telttoja.

Elämä vaati arkista työtä ja useimpia meitä motivoi asetelma, jossa yhteisön hyvä ja henkilökohtainen etumme kohtaavat.

En nyt yleisesti kritisoi kaikkea tuossa sanomaasi, mutta ajatus, että kysymys palautuu todelliseen ekklesiaan jne. ei kuulosta ihan mielekkäältä. Kirjoitat kuin sosialismi olisi tiivistettävissä solidaarisuuden idean, vaikka se ei ole. (Paitsi jos sosialismia tulkitaan samaan tapaan kuin haihattelijat tulkitsevat uskontoja sanoessaan, että kaikissa on lopulta kyse samoista asioista eli rakkaudesta ja muusta kivasta.)

Termi ekklesia (ἐκκλησία) tarkoittaa alkuperäisessä merkityksessään kansankokousta. Kristilliseen viitekehykseen siirrettynä kyse on jumalanpalvelukseen kokoontuvasta seurakinnasta. Tällöin yleisen kansankokouksen äänioikeutta vastaava tekijä olisi oikeus osallistua yhteiseen ehtoollisen viettoon. Missä kulkee sosiaalisen/ hengellisen ekklesiamme raja, keitä laskemme ulkopuolisiksi ja miten heitä rakastamme.

Jos ja kun kristillisessä viitekehyksessä erotamme lain ja evankeliumin, niin sosialismin osalle jää vain tuo laki. Siis kehotus rakastaa lähimmäistä kuin itseään. Liberalismi sijoittaa sen sijaan kultaisen säännön: tee lähimmäisellesi kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Jälkimmäisessä korostuu yksilön hyötyajattelu.

Aatteellisen sosialismin idea on siis termin mukaisesti yhteisöllisyydessä. Talouselämään vietynä kyse on yhteisestä tekemisestä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Yhteisö kantaa kokonaisuutenaan vastuuta yksilöiden tarpeiden tyydyttämisestä. Talouden keskiössä on siis yhteisö ja sen voimavarat, ei pääoman omistaminen. Näin kuvattuna sosialismi lähtee mikrotasolta ja laajenee yhteisöjen yhdentyessä makrotasolle. Vastaavalla tavalla jumalanpalvelusseurakunnat yhdentyvät alttarin ja saarnayhteyden kautta näkyväksi kirkoksi. Tällöin ekklesiassa yhteyden perustana on yksimielisyys Jumalan pelastusekonomiasta ja oikeus osallistua yhteiseen pöytään. Rakkaus ja solidaarisuus kohdistuu kuitenkin myös yhteisen pöydän ulkopuolelle jääviin.

…eli et varsinaisesti kommentoinut sanomaani vaan rakentelit juttuja vain hivenen sitä sivuten. Ok.

Taikka sitten en vain ymmärtänyt mitä tarkoitit sanoa. Avoin teemaa pohtimalla mitä ekklesia on meidän aikaamme sovellettuna sekulaarissa/hengellisessä viitekehyksessä.
Väitteeni on että yksilökeskeinen liberalismi tukeutuu sosialismia vahvemmin niihin inhimillisen elämän piirteisiin, joita mm. Paavali kuvaa ns. syntiluetteloissaan. Pois lukien tietysti laiskuus, joka kalahtaa yksilökeskeisessä mallissa pahemmin yksilön omaan nilkkaan.

Uskonto ja politiikka törmäävät kiinnostavasti ihmisessä ja ilmiössä nimeltä Kari Peitsamo.

Hänen uskoontulonsa ja opiskelunsa helsingin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa, ja toisaalta sittemmin ilmestyneet kummalliset mielipiteensä Jeesuksesta herättivät keskustelua ja värinää PK-seudun punavihreässä kuplassa.

Peitsamon “kääntymys” Halla-Ahon ja perussuomalaisten tukemiseen tutisuttikin sitten “kerettiläisyydessään” vielä pahemmin tiedostavaa intelligentsiaa.

Helsingin sanomat on asenteelleen ja tyylilleen uskollinen kirjoittaessaan kristinuskosta:

" Häntä kuunnellessa herääkin epäilys. Olisiko niin, että Peitsamoa on aina ymmärretty vähän väärin? Itsekin muistan laittaneeni sekä kommunismiin että päättömään uskoon hurahtamisen jonkin epämääräisen lähimmäisenrakkauden piiriin. "

Hesarin mielestä uskoontulo on “päätöntä hurahtamista uskoon”. Tämä ei minua yllätä, lehden agenda suhteessa kristinuskoon on tullut minulle hyvin selväksi jo vuosia sitten.

Sen sijaan jopa persuuteen hurahtamiseen HS suhtautuu ymmärtävästi ja selitellen (!?!). Kristinusko on siis HS:n mielestä pienempi paha kuin perussuomalaisuus, vaikka lehti toki vihaa molempia.

1 tykkäys

Jos olet seurannut Peitsamon kommentteja kristinuskosta, niin kyllähän ne melko “päättömiä” ovat olleet. Hän taitaa mm. pitää Jeesusta keksittynä, ei-historiallisena hahmona, joka keksittiin Paavalin visioiden tarpeisiin.

2 tykkäystä

Näin. Peitsamo ei ole kristitty.

Unknown

images

Ei löytynyt oikein hyvää kuvaa…
Toisessa inan verran punaista, toisessa vihreää. Jälkimmäinen on kyllä ihanasti kukitettu, joten ehkä siitä on kysymys!?

3 tykkäystä