Korjaan siis, että tulen alunperin liikkeen ulkopuolelta, nykyään olen varsin sisäpuolinen. Itse olen omaksunut virkanäkemyksen ns. osana pakettia, sillä kun pidän muuten teologista linjaa hyvänä, niin olen tullut käsitykseen että virkanäkemys on yksi osa tätä hyvää pakettia, ei vain yksittäinen näkemys. Mutta ymmärrän näkökulmasi.
Nonnii! Mitä mää juur sanoin (kirjotin)…!
Siikkarin käyttö on muutenkin vähentynyt. Rinnalle tuli muutama vuosi sitten Laulureppu ja ainakin vapaamuotoisemmissa messuissa on laulettu seinälle heijastaen ainakin minulle täysin outoja lauluja.
Teologisesta/opillisesta puolesta voi myös heittää kysymyksiä. Kyllähän SLEYssä Raamattu esillä pidetään, mutta aika lailla samoilla perusopetuksilla mennään jatkuvasti. Kovin syvälle ei opetuksessa päästä ja perusteluja asioihin ei juuri saa, vaikka kysyisi. Perustelut tahtovat jäädä tasolle “näin meillä on aina uskottu”.
1 tykkäys
Olen pitkälti samaa mieltä. Virkakysymyksessä tehdyt linjanvedot pitäisi näkyä SEKÄ käytännöissä ETTÄ myös opetuksessa ja niistä pitäisi pitää johdonmukaisesti kiinni - vaikka joku nicepappi sitten vetäisikin pussin pakasteherneitä sieraimiinsa. Ja kun Suomesta ei enää saa oikean opin mukaisia pappisvihkimyksiä, niin eihän SLEY:lla käytännössä ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hakea ne ulkomailta. LHPK:n vihkimykset tuskin kelpaisivat edes sitäkään vähää.
Mielenkiintoista minusta on se, että Inkerin kirkko vihki muutama vuosi sitten kerralla muistaakseni neljä SLEYn ja yhden KLn työntekijän papeiksi. Kyllähän siitäkin kohistiin, mutta ei sitä käsitelty ymmärtääkseni yhdessäkään tuomiokapitulissa, saati sitten LML:n tasolla. (Tuolloin vihityistä Tarvanainen on saanut SUomen ev.lut. kirkon pappisoikeudet myöhemmin.)
Miksi tämä yksi vihkimys nyt oli niin paljon pahempi kuin tuo Inkerin kirkon viiden papin vihkimys? Eikö Inkerin vihkimyksestä levinnyt tieto LML:oon asti vai nähtiinkö selitys Inkerin kirkon työstä Suomessa uskottavampana kuin selitys Kenian kirkon työstä Suomessa?
1 tykkäys
Olin perjantain illan ohjelmassa jäähallissa. Lähdin kotiin tauolla ennen viimeisiä tilaisuuksia. Koko illan puheissa ja etenkin kutsuvieraiden ulostuloissa oli sellainen fiilis ja asetelma, että uskominen oli kielletty. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin ja annettiin ymmärtää, keksittiin hyviä väistöjä ja muotoiltiin kaikki sanottava jollain omalla uudella tavalla. Vähän sellainen olo kun menisi kaverin luo, kutsuttuna syömään. Sitten kaveri sanoisi, että hän lämmittää minulle homeisen pizzan. Syön tai en syö, hänelle sopii miten vain.
Eli siellä oli floppaamisen taito huipussaan. Jonkinlaiset olympialaiset, että miten voi evankelinen liike olla evankelinen liike ilman, että päästää vahingossakaan evankeliumia mukaan mihinkään. Ehkä kukaan kutsuvieraista ei ollut sellainen, että heillä olisi ollut varaa profiloitua millään tavalla vähemmän kuin täysin postmoderniksi liberaaliksi, joka mystisellä tavalla kuitenkin “saa voimaa uskosta”.
Vähän kuin kiertäisi asuntomessuja, joiden idea on se, että jokainen talo on räjäytetty tuusannuuskaksi. Yleisön mielenkiinnon kohde olisi se, että millä tavalla kyseisessä talossa ei voi nukkua, ei voi syödä, ei voi käydä vessassa, ei ole suojassa sateelta tai talvella kylmältä. Vähän kuin että miten kutsuvieraat voivat saada epämääräisen maineen, että uskovat jollain tavalla, affirmoimatta vahingossakaan mitään osaa uskosta.
Ennakoin puolustuksen tähän. Se on, että se “tosi tavara” ja “vankka ja vakaa usko” on varattu sinne messuihin. Se on laulukirjoissa tallessa. Ja se on liikkeen linjauksissa kyllä olemassa. Ja tässä lehdistön ja julkisen keskustelun piirissä ylläpidettävässä änkyräkonservatiivisessa maineessa, jossa ollaan melkein keksitty ikiliikkuja. Mutta jos Luther-kirkon saarnat ovat lastenohjelmia ja MN-festareiden saarnat ovat kevyitä pakinoita, niin mistä se vakava sitten löytyy? Jossain on joku kryptan kellarin kammio, mihin minua ei ole vielä kutsuttu?
Tuo tapa pitää nuoret mukana, jos SLEY sitä tuolla kaikella tekee, on jotenkin saman tyyppinen ja yhtä terävästi ajateltu kuin se, että AIDS paranee kun raiskaa neitsyen. Sosiologisesti siinä, miten SLEY toimii, on kyse periaatteessa samasta asiasta kuin 2Tim. 3:ssa, jonka puhtain muoto ovat torontolaiset, Patrick Tiaiset ja muut uusapostoliset ja uuskarismaattiset vapaat suunnat. Sitä voisi kutsua nimellä esiintyjäkeskeinen seurakunta. Usko on puhtaimmillaan sitä, että pappi esiintyy tai lahjakkaat ja nokkelat nuoret esiintyvät.
Äärikarismaattisella puolella se on ollut selkeimmin sitä, mitä 2Tim. 3 kuvailee. Eli häikäilemättömät, liukkaasti puhuvat miehet viettelevät keski-ikäisiä naisia. Sen sijaan, että siinä olisi jotain hengellistä, on siinä sellaisia asioita, mitkä biologisella tasolla vetoavat naisiin. Siis sekä miehillä että naisilla on omat biologiset taipumuksensa, jotka sivistys ja yhteisö jalostavat toimimaan yhteiseksi hyväksi.
Siinä, missä mieheen voi vedota hyvät sääret, hyvä peppu tai hyvä etumus, siro leuka, suuret silmät, hento kaula, hoikka vyötärö, leveät lonkat ja niin edelleen, vetoavat naiseen se, että mies on itsevarma, varakas, kuuluisa, tunnettu, muiden miesten johtaja ja muiden naisten suosima. Ja se, että mies on jollain tavalla arvaamaton, arvoituksellinen ja emotionaalinen, jopa vaarallinen, jolloin nainen voi “kesyttää” hänet tai “selvittää hänen salaisuutensa”. Siis Twilight eli Edward Cullen on tästä loppuun asti viety esimerkki. Christensenin ja Breivikin saama faniposti hieman lievempi esimerkki.
Nainen haluaa feminisoida miehensä. Jos mies on feminisoitu jo äitinsä tai yhteiskunnan toimesta - tai, mikä pahempaa, seurakunnan toimesta - ei naiselle jää mitään feminisoitavaa. Saadaan mies, jonka kaikki saisivat, mutta kukaan ei halua.
Hieman viattomammin tätä SLEY:n lähestymistapaa voisi kuvailla vertaamalla sitä sellaiseen aikuisen ja nuoren suhteeseen, jossa aikuinen ei osaa olla aikuinen, vaan yrittää olla nuoren kaveri. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen lähtee imitoimaan nuoren maneereja, ymmärtämättä niiden sisältöä. Siinä, missä nuori haluaisi aikuisen, jota katsoa ylöspäin, jolta saada tietoa ja jonka edustamia asioita kohti kasvaa, nuori saa naurutalon peiliä muistuttavan mielistelijän.
Eli teoriaosuus taustalla on tuo. Olen luterilaisen riparin käyneenä, silloin vielä kaikenlaisista filosofioista kiinnostuneena ja vielä uskoa löytämättömänä ollut kirkon nuorisotyön järjestämällä matkalla MN-festareilla. Se oli suunnaton pettymys, koska en löytänyt sieltä mitään selkeää kannanottoa minkään uskonasian puolesta. En mitään, mistä olla selkeästi samaa tai eri mieltä. Siellä ei ollut mitään sellaista, enkä ollut ikinä nähnyt enkä kuullut niin paljon niin suuria kliseitä saman katon alla niin lyhyessä ajassa.
Nyt, paljon myöhemmin, olen todennut, että SLEY:n nuoret ja nuoret aikuiset ovat, pääosin mutta eivät täysin, jonkinlainen faniporukka näille esiintyville pastoreille ja omasta keskuudestaan nousseille nuorten yhtyeille ja nuorten orkestereille ja nuorten bändeille, plus nuorten teatteriryhmät. Sitten on ehtymätön kuurupiilon leikkiminen sen suhteen, että se sanoma on siinä esityksessä - ei - vaan se sanoma on niissä välispiikeissä - ei - vaan se sanoma on siinä esiintyjien henkilökohtaisessa uskossa. Tai käytännössä joku argumentoi, että se sanoma on siinä, että se yleisö koostuu kristityistä, vaikka ei sanokaan sitä suoraan.
SLEY:n olemassaolon tarkoitus on 1) Siionin kannel, 2) messukaava ja 3) änkyrän maine. Olen yhden aika rankan parisuhdeseikkailun nähnyt sen piirissä hieman vieraana, hieman etäältä, hieman sivustakatsojana. Silloin ajattelin, että kyse täytyy olla siitä, että 1) olemme kaikki vain ihmisiä ja 2) nämä ovat sellaisia yksilöitä, että heille nyt kävi näin. Mutta kun ajattelen asiaa myöhemmin, niin voin yhtä hyvin sanoa, että evankelisissa piireissä ei oikeasti ole mitään ymmärrystä, minkä varassa kukaan näistä osallisista olisi kyennyt ymmärtämään itseään, toisiaan tai kenenkään muun motiiveja. Ei pappien usko paina mitään henkilökohtaista syntisyyttä vastaan.
Aaaaamen!
1 tykkäys
Leif Nummela oli tuo yksi, mutta hänellä on vain Inkerin kirkon virka. Suomessa hän ei edes yrittäisi sitä käyttää.
Koska Haverisen toimipaikka on julkisuusarvoltaan kertaluokkaa suurempi asia kuin nuo muut.
Me ollaan mun miehen kanssa alettu tietoisesti etääntymään vähän Sley:n tarjoamista jutuista. Ilmenee useita sellaisia asioita, mitä tässäkin keskustelussa on noussut esiin. @susilammas on kirjoittanut hyvin tuosta, jos kysyy jotain. Kielteinen suhtautuminen naispappeuteen on sellainen juttu, mikä on yksi selkeä syy mieluummin käydä esimerkiksi rauhansanalaisten tilaisuuksissa tai muualla. Oma seurakuntahan tässä on jokatapauksessa lähinnä. Olin erityisen ilahtunut kun viime kesän rauhansanalaisten Kokkolan suvijuhlilla pastori saarnassaan mainitsi perusteluineen, miksi rauhansanalaisuudessa naispappeus on ok.
Siikkarit minuakin vetivät evankelisuuteen. Siionin Matkalaulut taas on rauhansanalaisten parissa ihan parasta.
Varmaan nähtiin ja toisaalta kyse on myös siitä, että Walter Obare on melkoinen persona non grata LML:n piirissä. LML:n taholta on uhkailtu Kenian kirkkoa jopa rahahanojen sulkeutumisella jos Obaresta ja tämän käytänteistä ei päästä eroon.
Mulla on, @Thinkcat, nyt fiilis joka on varmaan esim. körteille tuttu kun heidän liikettään arvostelemme värikkäästi “nukuttajayhdistykseksi” jne.
Tuli mieleen vanhan ystäväni toteamus vuosien takaa: “Ihailen kaikkia oman pesänsä likaajia”… 
Siis: Älä hauku mun herätysliikettäni - haluan tehdä sen itte!
Mutta joo, valitettavasti osut varmaan oikeaan monella tavalla. Minulla on oikeastaan aina ollut ristiriitainen asenne evankelisuuteen muutenkin ja viime vuosikymmeninä sen nuorisotyöhönkin. Toisaalta on ihan kylmä fakta että onhan joku MN-festari täyttänyt jonkun sellaisen tilauksen, jota ei kukaan muu kirkossa ole tehnyt. Eikä ne hedelmät kai ihan huonoja ole olleet.
No, [quote=“Thinkcat, post:76, topic:1616”]
faniporukka näille esiintyville pastoreille ja omasta keskuudestaan nousseille nuorten yhtyeille ja nuorten orkestereille ja nuorten bändeille, plus nuorten teatteriryhmät
[/quote]
… tämähän on ihan selvä tapaus, mutta… eikö kaikki hengelliset liikkeet ole jollain tavalla fanittamista ja henkilökeskeisyyttä? En tunne sisältäpäin juurikaan muita liikkeitä, mutta hiukan etäisyyttä omaani ottaneena ja kristittyjen toimintaa tarkastellessani tuo näyttää pikemminkin säännöltä kuin poikkeukselta. Myös menneet sukupolvet fanittivat, kävivät kuuntelemassa tiettyjä saarnamiehiä ja etsivät tiettyjä seuroja ja juhlia, joissa toistuivat tietyt sanonnat ja traditiot. Ja sillä tavalla tietenkin liikkeet ovat koossa pysyneet. Toisaalta juuri toiston voimalla, ja esim. tuossa Siionin kannel -perinteessä on siirretty ihan todellista uskon asiaakin, evankeliumin ydintä (tai sitä mikä on ymmärretty evankeliumin pääsanomaksi).
Tämäkin on tullut minulle mieleen, mutta enemmänkin toisissa yhteyksissä. Luulen että kirkon nuorisotyön sudenkuoppa on tässä ihan yleisesti, liikkeestä riippumatta.
Kuvaat nykytilaa, ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten maailmaa. Toinenkin todellisuus on vielä olemassa, toivon niin. Tosin olen siitäkin jo hiukan pihalla…
Ensi vuonna Kalajoen evankeliumijuhlilla uskoisin jonkinlaisen vasta-aallon näkyvän. Pohjanmaalla on vielä vakautta ja myös kansankirkon kiviä jäljellä. Nuorten (desibeli)juhlat ehkä eivät kauheasti nykymenosta poikkea, mutta ns. pääjuhlan uskon olevan aika paljon helsinkiläistä juurevampi, siikkaripitoisempi ja perinteisempi esim. raamattutunteineen ja seuroineen.
Jossain vaiheessa 2000-luvun alussa Herättäjä-yhdistystä lähellä olevien nuoriso-ohjusten ja pappien piirissä virisi protesti-henki ja useat seurakunnat jäivät mielenosoituksellisesti pois MN-festareilta (syynä virkateologiset ja osin avioliittoteologiset näkemykset).
Sen sijaan he virittelivät omia varjovestareitaan, joille viäräleuka Mäki-Lohiluoma antoi nimen “Seistä piilossa” 
1 tykkäys
Tuo vitsi on paljon vanhempi ja ihan SLEYnkin piirissä pidettiin Seistä piilossa -leiri jo 90-luvulla.
1 tykkäys
Munkin mielestä Sleyn opetuksissa pitäydytään aika paljon perusasioissa, ja mun mielestä se on nimenomaan hyvä asia. Pelastuksen asioita pitää kerrata jatkuvasti ja on tärkeää päästä tankkaamaan armon evankeliumia. On hyvä, että siitä ei olla jatkuvasti menossa “syvemmälle” tai “eteenpäin” - se on äkkiä taaksepäin menemistä. Toki olisi hyvä olla enemmän myös raamattuluentotilaisuuksia, joissa kiinnostuneiden kanssa voitaisiin mennä syvemmälle, mutta messun saarnoissa on hyvä pitäytyä perusteissa.
No, asioita voi nähdä monella tavalla. Itse en jaksa juuri enää saarnoja kuunnella, kun puhujan seuraavat sanat ja lauseet arvaa jo ennakkoon.
Lisäksi tämä ei koske vain saarnoja, vaan myös monia muita tilaisuuksia. On sitten raamattuilta, seurat tai evankeliumijuhlat, niin jokaisessa puheessa käydään läpi samat asiat. Totta kai on tärkeää kuulla, että olemme syntisiä ja saadaan anteeksi - mutta on kristityn elämässä muutakin kuin vain tuo.
Onhan se toki näinkin, eikä henkilöfanituksesta vapaata seurakuntaa ole olemassa. @Thinkcat kuvaus sopii kuitenkin vähän turhan hyvin teinivuosieni kokemuksiin. Vaikutin silloin Satakunnan seudulla, jossa Erkki Koskenniemi -kultti oli Sley-teinien parissa pelottavan vahva. Teologia oli kyllä sinänsä ihan oikeaoppista, mutta perustelut nojasivat henkilöön eikä asiaan. Toisaalta fanittaminen kuuluu teini-iän psykologiaan ja kohdistuu aina johonkin. Mun nähdäkseni ongelmaa ei samalla tavalla ole enää aikuisten kohdalla, vaan olen nyttemmin keskusteluissa kuullut ihan suoraa pääpamppujen kyseenalaistamistakin.
No - minä olen kuullut perusteluna tietyn asian raamatullisuudelle ihan aikuiselta ihmiseltä sen, että “kyllä tämä on raamatullista, koska Eki opettaa näin, ja Eki tietää, koska on teologian tohtori”.
1 tykkäys
On hyvä olla sellaisessa kristillisessä yhteydessä, jonka julistuksen kanssa pystyy olemaan sinut (tai no tiettyyn rajaan asti, jos käsitys ei mahdu kristillisen uskon raameihin niin silloin olisi parempi alkaa olla sen toisenlaisen julistuksen kanssa sivut (pakollinen saivartelu)). Minulle vanha virkakanta oli alkuun asia mitä siedin, vähitellen ymmärsin ja nykyään kannatan. Siksi huomaan, että unohdan välillä sen olevan joillekin ongelma. Sivuhuomiona ja ehkei tämän enempää Lähetyshiippakuntaa sivuten, muistan kun kerroit miten sinua siellä vaivasi kovasti sen Lähetyshiippakunnan seurakunnan tärkeyden korostaminen, siihen sitoutuminen ja sen pastorin ylläpidon tärkeys. Varmasti ongelmia oli monia muitakin ja varmaan juuri kyseisestä seurakunnasta johtuvia, mutta yksi ristiriita varmasti oli että jos sinulle naispapillinen messu on ok, niin koko Lähetyshiippakunnan seurakunnan tarpeellisuus ainakaan sinulle on varsin kyseenalainen. Eihän sinulla silloin ole juuri syytä ylläpitää sellaista seurakuntaa ja sitoutua siihen. Tämä ei ole moite sinua kohtaan, vaan yritän avata asiaa siltä kantilta, että jos taas naispappeutta ei hyväksytä niin tuollainen seurakunta voi olla hengellisen elämän ylläpidolle erittäin tärkeä, ellei välttämätön.
Muuten, rauhansanalaisuudessakin ollaan tuosta virkakysymyksestä montaa mieltä. Ruotsinkieliset taitavat olla asiassa tiukempia, ja pastori Vesa Pöyhtärihän oli ammoin julkisuudessakin vanhavirkakantaisuutensakin vuoksi. Mukavaa sinänsä, jos naispappeutta tukevaa kantaa on perusteltu. Myös vanhan virkakannan kannattajien pitäisi perustella omaansa, kuitenkin niin, että positiivisella tavalla kerrottaisiin miksi tämä kanta on hyvä eikä demonisoimalla vastakkaista kantaa. Sitäkin joskus esiintyy, mutta harvoin se asiaa edistää.
Ruotsissa monille konservatiiveille on tärkeintä että piispa on miespuolinen. Näin viran perusta on turvattu, koska (muut) papit vain avustavat pappivihkimyksessä. Biskob tekee vihkimys. Tämä on toimiva komromissi monelle konservativille ja liberaalille Suomessa? Moni tuntemani konservatiivinenpi pappi (Ruotsissa) ajattelee, että nykytila on vain välillinen ja tärkeintä on julistaa evankeliumia. Omassa eri seurassa (oikea ilmaisu?) ei ole kontaktissa isojen joukkojen kanssa. Tämä toki koskee liberaaleija piirit. Näin kirkko saa perinteisiä pappeja ja ei tarvirse kierrättää vihkimys muualla. Suomen malli on vähän monimutkainen. Voisiko kirkon yhteys vaalia jos kumpikin reuna ei ghettoudu omiin joukkoihin?
1 tykkäys
Waltter Obaren kytkös MPS:n ja LHPK:n on ilmeinen.
Obare vihki Arne Olssonin piispaksi ja myöhemmin yhdessä Olssonin kanssa Matti Väisäsen. Väisänen puolestaan vihki Risto Soramiehen piispaksi.
Molemmat piispaksi vihkimiset toimitetiin Helsingissä pyhän sydämen kappelissa, josta puolestaan LHPK:n ilmeinen kytkös Sleyn suuntaan.