Olin perjantain illan ohjelmassa jäähallissa. Lähdin kotiin tauolla ennen viimeisiä tilaisuuksia. Koko illan puheissa ja etenkin kutsuvieraiden ulostuloissa oli sellainen fiilis ja asetelma, että uskominen oli kielletty. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin ja annettiin ymmärtää, keksittiin hyviä väistöjä ja muotoiltiin kaikki sanottava jollain omalla uudella tavalla. Vähän sellainen olo kun menisi kaverin luo, kutsuttuna syömään. Sitten kaveri sanoisi, että hän lämmittää minulle homeisen pizzan. Syön tai en syö, hänelle sopii miten vain.
Eli siellä oli floppaamisen taito huipussaan. Jonkinlaiset olympialaiset, että miten voi evankelinen liike olla evankelinen liike ilman, että päästää vahingossakaan evankeliumia mukaan mihinkään. Ehkä kukaan kutsuvieraista ei ollut sellainen, että heillä olisi ollut varaa profiloitua millään tavalla vähemmän kuin täysin postmoderniksi liberaaliksi, joka mystisellä tavalla kuitenkin “saa voimaa uskosta”.
Vähän kuin kiertäisi asuntomessuja, joiden idea on se, että jokainen talo on räjäytetty tuusannuuskaksi. Yleisön mielenkiinnon kohde olisi se, että millä tavalla kyseisessä talossa ei voi nukkua, ei voi syödä, ei voi käydä vessassa, ei ole suojassa sateelta tai talvella kylmältä. Vähän kuin että miten kutsuvieraat voivat saada epämääräisen maineen, että uskovat jollain tavalla, affirmoimatta vahingossakaan mitään osaa uskosta.
Ennakoin puolustuksen tähän. Se on, että se “tosi tavara” ja “vankka ja vakaa usko” on varattu sinne messuihin. Se on laulukirjoissa tallessa. Ja se on liikkeen linjauksissa kyllä olemassa. Ja tässä lehdistön ja julkisen keskustelun piirissä ylläpidettävässä änkyräkonservatiivisessa maineessa, jossa ollaan melkein keksitty ikiliikkuja. Mutta jos Luther-kirkon saarnat ovat lastenohjelmia ja MN-festareiden saarnat ovat kevyitä pakinoita, niin mistä se vakava sitten löytyy? Jossain on joku kryptan kellarin kammio, mihin minua ei ole vielä kutsuttu?
Tuo tapa pitää nuoret mukana, jos SLEY sitä tuolla kaikella tekee, on jotenkin saman tyyppinen ja yhtä terävästi ajateltu kuin se, että AIDS paranee kun raiskaa neitsyen. Sosiologisesti siinä, miten SLEY toimii, on kyse periaatteessa samasta asiasta kuin 2Tim. 3:ssa, jonka puhtain muoto ovat torontolaiset, Patrick Tiaiset ja muut uusapostoliset ja uuskarismaattiset vapaat suunnat. Sitä voisi kutsua nimellä esiintyjäkeskeinen seurakunta. Usko on puhtaimmillaan sitä, että pappi esiintyy tai lahjakkaat ja nokkelat nuoret esiintyvät.
Äärikarismaattisella puolella se on ollut selkeimmin sitä, mitä 2Tim. 3 kuvailee. Eli häikäilemättömät, liukkaasti puhuvat miehet viettelevät keski-ikäisiä naisia. Sen sijaan, että siinä olisi jotain hengellistä, on siinä sellaisia asioita, mitkä biologisella tasolla vetoavat naisiin. Siis sekä miehillä että naisilla on omat biologiset taipumuksensa, jotka sivistys ja yhteisö jalostavat toimimaan yhteiseksi hyväksi.
Siinä, missä mieheen voi vedota hyvät sääret, hyvä peppu tai hyvä etumus, siro leuka, suuret silmät, hento kaula, hoikka vyötärö, leveät lonkat ja niin edelleen, vetoavat naiseen se, että mies on itsevarma, varakas, kuuluisa, tunnettu, muiden miesten johtaja ja muiden naisten suosima. Ja se, että mies on jollain tavalla arvaamaton, arvoituksellinen ja emotionaalinen, jopa vaarallinen, jolloin nainen voi “kesyttää” hänet tai “selvittää hänen salaisuutensa”. Siis Twilight eli Edward Cullen on tästä loppuun asti viety esimerkki. Christensenin ja Breivikin saama faniposti hieman lievempi esimerkki.
Nainen haluaa feminisoida miehensä. Jos mies on feminisoitu jo äitinsä tai yhteiskunnan toimesta - tai, mikä pahempaa, seurakunnan toimesta - ei naiselle jää mitään feminisoitavaa. Saadaan mies, jonka kaikki saisivat, mutta kukaan ei halua.
Hieman viattomammin tätä SLEY:n lähestymistapaa voisi kuvailla vertaamalla sitä sellaiseen aikuisen ja nuoren suhteeseen, jossa aikuinen ei osaa olla aikuinen, vaan yrittää olla nuoren kaveri. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen lähtee imitoimaan nuoren maneereja, ymmärtämättä niiden sisältöä. Siinä, missä nuori haluaisi aikuisen, jota katsoa ylöspäin, jolta saada tietoa ja jonka edustamia asioita kohti kasvaa, nuori saa naurutalon peiliä muistuttavan mielistelijän.
Eli teoriaosuus taustalla on tuo. Olen luterilaisen riparin käyneenä, silloin vielä kaikenlaisista filosofioista kiinnostuneena ja vielä uskoa löytämättömänä ollut kirkon nuorisotyön järjestämällä matkalla MN-festareilla. Se oli suunnaton pettymys, koska en löytänyt sieltä mitään selkeää kannanottoa minkään uskonasian puolesta. En mitään, mistä olla selkeästi samaa tai eri mieltä. Siellä ei ollut mitään sellaista, enkä ollut ikinä nähnyt enkä kuullut niin paljon niin suuria kliseitä saman katon alla niin lyhyessä ajassa.
Nyt, paljon myöhemmin, olen todennut, että SLEY:n nuoret ja nuoret aikuiset ovat, pääosin mutta eivät täysin, jonkinlainen faniporukka näille esiintyville pastoreille ja omasta keskuudestaan nousseille nuorten yhtyeille ja nuorten orkestereille ja nuorten bändeille, plus nuorten teatteriryhmät. Sitten on ehtymätön kuurupiilon leikkiminen sen suhteen, että se sanoma on siinä esityksessä - ei - vaan se sanoma on niissä välispiikeissä - ei - vaan se sanoma on siinä esiintyjien henkilökohtaisessa uskossa. Tai käytännössä joku argumentoi, että se sanoma on siinä, että se yleisö koostuu kristityistä, vaikka ei sanokaan sitä suoraan.
SLEY:n olemassaolon tarkoitus on 1) Siionin kannel, 2) messukaava ja 3) änkyrän maine. Olen yhden aika rankan parisuhdeseikkailun nähnyt sen piirissä hieman vieraana, hieman etäältä, hieman sivustakatsojana. Silloin ajattelin, että kyse täytyy olla siitä, että 1) olemme kaikki vain ihmisiä ja 2) nämä ovat sellaisia yksilöitä, että heille nyt kävi näin. Mutta kun ajattelen asiaa myöhemmin, niin voin yhtä hyvin sanoa, että evankelisissa piireissä ei oikeasti ole mitään ymmärrystä, minkä varassa kukaan näistä osallisista olisi kyennyt ymmärtämään itseään, toisiaan tai kenenkään muun motiiveja. Ei pappien usko paina mitään henkilökohtaista syntisyyttä vastaan.
Aaaaamen!