Sidottu ratkaisuvalta on kyllä tunnettu Suomessa jo ennen 1950-lukua…
Mutta kysyn joutessani Teemulta (Kakkuri), mitä tarkoitit tuolla 1959-luvun heitolla. Kun hänen nimensä tuolla nyt on ja hän on kirjoittanut tuoreimman herätysliikehistoriikin ja on kirkkohistorioitsija.
D
Sano terveisiä Leijonalta, vuosiluku 1959 sinun kannattaa nyt tarkistaa ja lukea kaikki.
Olen pahoillani painovirheestä. Jätän korjaamatta. Miten nämä suomalaiset kähinät liittyvät alkuperäiseen väitteeseesi predestinaatiosta kaiken perustana? Koskenniemi oli oikeassa. Kyse on evankeliumista. Predestinaatiossakin. Ei viidesläisyyttä.
D
Kakkurin teksti (tekstistä ei käy ilmi ajankohta) on lyhennelmä hänen väitöskirjansa Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944-1963 - aktiivinen uudistusliike ja konservatiivinen sopeutuja, kappaleesta III. “III Kirkollisen yhdistyskristillisyyden
edustajana 1952–1963 alaluku 1.Evankelinen liike teologisena vaikuttajana luterilaisessa kirkossa” s. 121 - 144
Jatkossa suorat sitaatit Kakkurin tekstistä ovat sisennettynä. Muu on omaa tiivistystäni. Foorumin tekniikan takia sisäkkäisten lainausten tekeminen tekee tekstistä niin sotkuista, että
en siihen lähde. Väikkäri löytyy täältä.
Kakkurin teksti puhuu oikeastaan evankelisen liikkeen ja viidesläisyyden rajanvedosta ja otsikonkin mukaan evankelisen liikkeen teologisesta vaikutuksesta lut kirkossa. Lutherin teos Sidottu ratkaisuvalta oli yksi katalysaattori tässä keskustelussa ja predestinaatio oli yksi sivujuonne näissä keskusteluissa, jotka jatkuivat eri muodoissa yli vuosikymmenen.
Rajanveto ilmeni Erkki Niinivaaran ( ja A. E. Koskenniemen + muut) ja Osmo Tiililän (ja Muroman + muut) poteroitumisena Lutherin käsitysten suhteen, kirkon yhteiskunnallisen osallistumisen suhteen sekä julistamisen ja etsimisen suhteen
Pääpaino keskusteluissa Sidotusta ratkaisuvallasta oli kuitenkin ratkaisukristillisyyden ja vapaan tahdon suhteesta.
Opilla sidotusta ratkaisuvallasta tarkoitetaan vapaan tahdon vastaista näkemystä; ihminen ei voi omalla ratkaisullaan vaikuttaa pelastukseensa, eikä hänen tahtonsa ole Jumalan edessä vapaa (s. 122)
Seuraavassa Muroman ja Kosekenniemen sanailua teemassa. Muroma edusti ratkaisukristillisyyttä/viidesläisyyttä, joka ei voinut hyväksyä Sidotun ratkaisuvallan predestinaatiokäsitystä. Koskenniemi evankelisuutta, joka näki Sidotun ratkaisuvallan predestinaatiokäsityksessä ihanan evankeliumin.
Teknisesti kumpikaan ei tietenkään kiellä predestinaatiota.
Muroma kritisoi Sidotun ratkaisuvallan jumalakuvaa:
Sellainen ”predestinaatio-oppi” kuin esim. Lutherin kirjassa ”De servo arbitrio”, suomeksi ”Sidottu ratkaisuvalta”, jonka mukaan Jumala kylmästi luo miljoonia ihmisiä vain
piinatakseen heitä helvetissä, perustuu väärään Jumalan sanan tulkintaan ja väärään
Jumala-kuvaan, ja siksi on suoraan sanoen, – olkoonpa että on kysymys Lutherista, –
siihen määrin harhaan johtava, että se on suorastaan – perkeleellinen! Tuohon Lutherin
kirjaan ja siinä ilmenevään Jumala-kuvaan on syytä palata vielä myöhemmin.(s. 135)
Koskenniemi vastasi:
Sidottu ratkaisuvalta on hirmuinen kirja jokaiselle, joka ei käsitä iankaikkista evankeliumia ja vieroksuu Jumalan tekoja: ristillä tapahtunutta syntien puhdistusta ja lahjavanhurskautta, sekä syntisen kääntymistä. Sellaisen se kiihoittaa silmittömään vihaan, niin kuin on jo meillä ehtinyt kiihoittaa erään avainasemassa olevan kirkonmiehen – jätän nimen mainitsematta – joka ei ole hävennyt painetussa sanassa kymmenientuhansien lunastettujen luettavaksi selvin sanoin leimata Sidottu ratkaisuvalta perkeleelliseksi kirjaksi. (s. 135)
Muromaa puolustautui:
Muroma puolustautui Koskenniemen syytöksiä vastaan väittäen edustavansa
vain tunnustuskirjojen käsityksiä. Sitten hän siteerasi tunnustuskirjoista kohtaa,
jossa tuomitaan ne harhaopit, joiden mukaan Jumala ei tahdo kaikkien ihmisten pelastuvan, kuinka Jumala ei jokaista ihmistä kutsuessaan olisikaan vakavissaan ja
kuinka jotkut olisivat ilman omaa syntiään vain Jumalan päätöksen takia joutumassa kadotukseen. Niin ollen Muroma kehotti Koskenniemeä lukemaan tämän itse kääntämiä tunnustuskirjoja.”Kaikki nämä ovat Jumalaa pilkkaavia ja kauhistavia harhaoppeja. Sellaisia ei ole siedettävä Jumalan seurakunnassa.” (s. 136)
(lihavointi minun)
Koskenniemi vastasi:
Koskenniemi vastasi Sanansaattajassa selvittämällä tunnustuskirjojen ja Lutherin välistä suhdetta. Hän syytti Muromaa liian pintapuolisesta tunnustuskirjojen lukemisesta ja totesi kysymyksen olevan Lutherin hengen ymmärtämisestä: ”Näyttää siltä, ettei se ole joka miehen.” (s. 136)
Muroma viittaa Yksimielisyyden ohjeeseen (Epitome) ja kohtaan 11. Antithesis (Negativa)
"Näin ollen me hylkäämme seuraavat harhat:
1. Opetetaan, ettei Jumala tahdo kaikkien ihmisten kääntyvän ja uskovan evankeliumia.
2. Kun Jumala kutsuu meitä luokseen, hän ei silti todella tarkoita, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen tykönsä.
3. Jumala ei tahdo kaikkien pelastuvan, vaan jotkut on pelkästään Jumalan päätöksen, aivoituksen ja tahdon perusteella säädetty kadotukseen, niin että he eivät voi pelastua. Heidän syntiään ei tällöin ole otettu huomioon.
4. Jumalan valinnan peruste, se syy, jonka tähden Jumala on valinnut meidät iankaikkiseen elämään, ei ole yksin Jumalan laupeus ja Kristuksen pyhistä pyhin ansio, vaan jokin peruste löytyy myös meistä.
Kaikki nämä ovat rienaavia, hirmuisia harhaoppeja. Ne riistävät kristityiltä kaiken sen lohdutuksen, jonka pyhä evankeliumi ja pyhien sakramenttien käyttäminen heille antavat. Siksi näitä oppeja ei saa sietää Jumalan kirkossa."
Loppupelissä Muroma (ja viidesläinen linja) jäi tappiolle historiallisesti ainakin. Muroma viittasi kyllä ansiokkaasti Tunnustuskirjoihin, mutta ehkä häneltä jäi ne lukematta ja omaksumatta kokonaisuutena, kuten Koskenniemi (joka oli Tunnustuskirjat kääntänyt) sanoi.
Predestinaatiosta oli Suomessa julkaistu aiemminkin tutkimusta ja Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa oli käsitelty niissäkin:
Eino Sormusen Jumalan armo II vuodelta 1934, Lennart Pinomaan Der Zorn Gottes vuodelta 1938 ja saman kirjoittajan Der existentielle Charakter vuodelta 1940. Niin ikään Yrjö J. E. Alasen Tutkimuksia sovitusopin alalta II vuodelta 1932 ja Olavi Tarvaisen Conformitas Christi vuodelta 1943 liittyivät aiheeseen, mutta lähestyivät sitä toisesta suunnasta (s. 123)
Lyhyesti: Viidesläisyys koki Lutherin Sidotussa ratkaisuvallassa esitetyn predestinaatio-opin ahdistavana ja evankelisuus ihanana
Jo pelkästään nuo Epitomen kohdat riittäisivät osoittamaan sen, että se mitä @Leijona on täällä puhunut, ei ole luterilaista opetusta. Toki Leijonalla on oikeus mielipiteeseensä. Mutta koska hän nyt sattui linkkaamaan tuon artikkelin ja koska tiesin sen takaa löytyvän muutakin, niin otin kirjoittajaan yhteyttä ja hän viittasi väitöskirjansa asiaa koskevaan kohtaan. Samalla suosittelen tuota väikkäriä luettavaksi yleisestikin.
Tunnustuskirjojen predestinaatio-oppi on lohdutus ja vakuutus Jumalan armosta.
D
Tuo väitöskirja kannattaa lukea ja senhän saa tuosta ladattua. Epitomen kohtien viereen kannattaa ottaa Affirmativa, positiiviset kohdat ja verrata näitä keskenään https://tunnustuskirjat.fi/yo/t11.html. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen myös Diakonilla. Tunnustuskirjat eivät kiellä pelastusta keneltäkään ( yleinen pelastustahto) joka on eri asia kuin predestinaatio. Näistä syntyy juuri se luterilaisen teologian ongelma kohdat.
Olen samaa mieltä siitä, että Muroma kallistui vapaan tahdon kannalle vastustaen sidottua tahtoa, kokien sidotun tahton ahdistavaksi ( joka liittyy oleellisena osa predestinaatiooon). Koskenniemi asettui sidotun tahdon kannalle, kokien sidotun tahdon ja predestinaation lohdullisena asiana. Tästä olen " autuaan" Laurin kanssa erimieltä, onko se todellisuudessa sittenkään lohdullinen. Joka tapauksessa nuo historian kiistata ovat olleet mielenkiintoisia ja tässä näyttää toistuvan osittain samat teemat.
No niin, ja saippuspalatekniikan edellyttämä luiskahdus ja inttäminen jatkuu.
Epitome ei ole minun mielipiteeni, vaan kirkkomme virallista opetusta. Ja sinä opetat sitä väärin.
D
Sitä voi leimata kuinka paljon haluaa. Sinulla on siihen oikeus. Positiiviset kohdat ovat myös tunnustustekstejä luterilaisuudessa.
Affirmativa ei anna oikeutta tulkintaan yli Epitomen. Epitome kertoo millaisia tulkintoja ei saa tehdä.
D
No minähän sen sinne laitoin linkkeineen ja suosituksineen. Siinä ei ole mitään mikä sinun kantaasi selkiyttäisi.
D
Laitan tähän Lutherin tekstin, jonka minä nimenomaan omistan sinulle. Olen sen kääntänyt englannin kielisestä Lutherin “Sidottu Ratkaisusuvalta” teoksesta. Toivon ja rukoilen, että tästä olisi apua. Ainakin minulle tämä on ollut mitä selventävin teksti kirjaan “Sidottu Ratkaisuvalta”, ja aiheuttanut suorastaan “ahaa” elämyksen. Enkä sitten suostu kinaamaan tästä.
VAPAA TAHTO?
Room. 1: 17-19. “Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: “Vanhurskas on elävä uskosta.” Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut.”
Jos kaikilla ihmisillä on vapaa tahto, ja kaikki, ilman poikkeuksetta ovat Jumalan vihan alla, seuraa siitä, että vapaa tahto johtaa heitä ainoastaan yhteen suuntaan –jumalattomuuteen ja epävanhurskauteen. Niinpä siis, missä on vapaan tahdon voima auttaa heitä tekemään hyvää? Jos vapaa tahto on olemassa, se ei näytä olevan kykenevä auttamaan ihmisiä pelastukseen, koska se yhä johtaa heitä Jumalan vihan alle. Mutta jotkut syyttävät minua siitä, etten seuraa Paavalin ajattelua tarpeeksi läheltä. He vaativat, että Paavalin sanat, ” kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa,” eivät tarkoita, että jokainen ilman poikkeusta on syyllinen Jumalan edessä. He väittävät, että teksti jättää mahdollisuuden, että jotkut ihmiset eivät pidä totuutta vääryyden vallassa, toisin sanoen, kukistavat totuuden pahuudessaan. Mutta Paavali käyttää Heprealaista sanojen muotoa, joka ei jätä sijaa epäilykselle, että hän tarkoittaa kaikkien ihmisten pahuutta.
Edelleen täytyy huomioida mitä Paavali kirjoitti juuri ennen tätä. Jakeessa 16 Paavali julistaa evankeliumin olevan Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle joka uskoo. Tämän täytyy tarkoittaa, että ilman Jumalan voimaa evankeliumissa, kenelläkään ei ole voimaa omasta voimastaan kääntyä Jumalan tykö. Paavali sanoo tämän soveltuvan molempiin, juutalaisiin ja kreikkalaisiin. Juutalaiset tiesivät Jumalan lain yksityiskohtaisen tarkasti, mutta tämä ei pelastanut heitä Jumalan vihalta. Kreikkalaiset nauttivat ihmeellisistä kulttuurisista hyödyistä, mutta nämä eivät tuoneet heitä lähemmäs Jumalaa. Oli juutalaisia ja kreikkalaisia, jotka yrittivät kovasti korjata itsensä Jumalan kanssa. Mutta huolimatta kaikista heidän eduistaan ja vapaasta tahdostaan he epäonnistuivat täydellisesti. Paavali ei epäröinyt tuomita heidät kaikki.
Huomioikaamme sitten, että jakeessa 17 Paavali sanoo ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy.” Näin Jumala osoittaa vanhurskautensa ihmisille. Mutta Jumala ei ole järjetön. Jos ihmiset eivät tarvitse Jumalan apua, hän ei tuhlaa aikaa antaen sitä heille. Kaikkina aikoina ihmiset ovat kääntyneet, koska Jumala on tullut heidän tykönsä ja voittanut heidän tietämättömyytensä ilmoittamalla evankeliumin heille. Ilman tätä, he eivät koskaan olisi voineet pelastaa itseänsä. Ei kukaan koko ihmisen historiassa ole ajatellut itsestään Jumalan vihaa sellaisena kuin se on opetettu kirjoituksissa. Kukaan ei ole koskaan ajatellut pääsevänsä rauhaan Jumalan kanssa ainoan Pelastajan, Jumal-ihmisen, Jeesuksen Kristuksen kautta. Todellisuudessa, juutalaiset hylkäsivät Kristuksen huolimatta profeettojensa kaikista opetuksista. Juutalaiset ja pakanat eivät etsineet Jumalaa hänen tavallaan, koska he olivat määrätyt tekemään asioita omalla tavallaan. Niin, mitä enemmän vapaa tahto ponnistelee, sitä pahemmaksi asiat tulevat!
Ei ole olemassa kolmatta ryhmää jossakin uskovien ja epäuskoisten välillä; ryhmää joka olisi kykenevä pelastamaan itsensä. Juutalaiset ja pakanat käsittävät koko ihmiskunnan kokonaisuuden, ja he kaikki ovat Jumalan vihan alla. Kellään ei ole kykyä kääntyä Jumalan puoleen. Hänen täytyy ensin ilmoittaa itsensä heille. Jos olisi mahdollista vapaalle tahdolle löytää totuus, varmasti juutalaiset olisivat jossain tehneet niin! Kaikkein korkein pakanoiden järkeily ja parhaimpien juutalaisten voimakkaimmat pyrkimykset eivät tuo heitä missään lähelle uskoa Kristukseen. He ovat tuomituita syntisiä kaikkien muiden kanssa. Jos kaikilla ihmisillä on vapaa tahto ja kaikki ovat syyllisiä ja tuomittuja, silloin tämä oletettu vapaa tahto on voimaton tuomaan heitä uskomaan Kristukseen. Niinpä heidän tahtonsa ei ole lainkaan vapaa.
Martti Luther
Kiitos käännöksestä. Monet Jeesuksen ajan juutalaiset uskoivat, alkukirkossa oli monia eri maan kansalaisia jotka olivat saaneet Jumalan armon osakseen. Lutherin tulkinta on uskollinen luterilaisen tunnustuskirjojen vastaaville kohdille vapaasta tahdosta. Ennen luterilaisuutta vapaa tahto oli selviö, joka kuului Jumalan kuvaan, eikä lankeemus voinut ottaa pois vapaata tahtoa. Luterilaisuudessa tunnustetaankin vapaa tahto suhteessa yhteiskunnalliseen vanhurskauteen. Luther puhuu nyt vapaasta tahdosta suhteessa Jumalaan, jossa ihmisen tahto on sidottu. Vanhurskauden objektiivisuus ei mielestäni poista ihmisen vapaata tahtoa, sen sijaan vapaa tahto on yksin voimaton tuomaan meitä Kristuksen luokse tarvitsemme Jumalan armoa.
Tässä Franz Pieperiltä lainaus kristillisestä dogmatiikasta. Jos käy hyvin selville, että LUTERILAISEN predestinaatio KOHDE EIVÄT OLE KAIKKI IHMISET. Franz selittää mm. luterilaisen yksimielisyyden ohjetta.
Piperin dogmatiikkaa on käytetty ja omaksuttu erityisesti evankelisen liikkeen parissa ja sitä opetetaan edelleen.
"3 Iankaikkisen valitsemuksen kohde
Iankaikkisen valitsemuksen kohde eivät ole kaikki ihmiset (Samuel Huberin, k. 1624, oppi; Acta Hub., Tübingen 1597, I, 254), eivät liioin ne, jotka tulevat autuaiksi, ynnä ne, jotka uskovat ajaksi (myöhempien Tübingenin teologien ja uudempien teologien oppi, esim. J. A. Osianderin, k. 1697; Colleg. theol. syst. VI, 117; Frank, Theol. d. Konkordienf. IV, 177 s.), vaan ainoastaan ne jotka pelastuvat, koska Raamattu opettaa, että kaikki valitut varmasti pelastuvat eli ettei yksikään valittu voi joutua kadotukseen (Matt. 24:24; Room. 8:28 - 30). Sanalla ‘armovalitsemus’ ei tästä johtuen Raamatussa ole laajinta, laajempaa ja suppeampaa merkitystä (siten, että laajimmassa merkityksessä kaikki ihmiset, laajemmassa merkityksessä ne, jotka pelastuvat, ynnä ne, jotka ajaksi uskovat, mutta suppeammassa merkityksessä vain ne, jotka pelastuvat, olisivat valittuja), vaan ainoastaan yksi merkitys: se tarkoittaa Jumalan iankaikkista armotekoa, jonka kohteena ovat ne, jotka todellisuudessa saavuttavat pelastuksen. Yksimielisyyden Ohje on oikeassa sanoessaan juuri näin: Jumalan praescientia koskee kaikkia ihmisiä, mutta praedestinatio ad salutem ainoastaan autuaaksi tulevia Jumalan lapsia (M. 705, 5–7; suom. 555 s.). On kyllä ollut luterilaisia teologeja, varsinkin ennen Yksimielisyyden Ohjetta, jotka ovat puhuneet yleisestä, kaikkiin ihmisiin ulottuvasta armovalinnasta sekoittaen toisiinsa epätäsmällisesti puhuen sanat armovalinta ja armotahto
(vrt. Frank, Theol. d. Konkordienf. IV, 282 s.). Yksimielisyyden Ohje ei tätä epätäsmällistä puheentapaa kuitenkaan käytä (vrt. M. 712, 28 s.; 557, 17–19; suom. 558; 454). Vaikka se erittäin määrätietoisesti kalvinilaisia vastaan todistaa siitä, että Jumalan armo, Kristuksen ansio ja Pyhän Hengen sanassa tapahtuva vaikutus ovat yleiset, se ei kuitenkaan nimitä armovalintaa yleiseksi, vaan heti ennakkoon sanoo, että armovalinta koskee ainoastaan varmasti autuaaksi tulevia Jumalan lapsia (M. 705, 5, 8; suom. 555). Jotkut teologit ovat kuitenkin vanhempina aikoina ja myöhemminkin katsoneet Yksimielisyyden Ohjeen ainakin paikka paikoin puhuvan yleisestä ja ainakin laajennetusta armovalinnasta. Syynä tähän on se, että Yksimielisyyden Ohje niin voimakkasti tähdentää sitä, ettei iankaikkista valitsemusta pidä tarkastella sinänsä (nude), vaan yksinomaan sen kokonaisuuden yhteydessä, jonka muodostaa Jumalan meidän autuuttamme koskeva koko tahto. Näin se tekee varmistaakseen sen, että iankaikkista valitsemusta tarkasteltaisiin oikein.
Kun armovalitsemuksen kohde on määriteltävä, on vielä pidettävä kiinni siitä, ettei se ole samaa kuin tämä yleinen perustotuus: “Se joka uskoo loppuun asti, pelastuu”. Tämä on kyllä Raamatussa ilmoitettu perustotuus ja Jumalan päätös (Joh. 3:18 - 36; Matt. 24:13 jne.). Kuitenkaan tämä perustotuus ei ole armovalitsemus, sillä Raamatun mukaan Jumalan valitsemuksen kohteena ei ole mikään periaate, vaan tietyt henkilöt (2. Tess. 2:13; Ef. 1:4). Yksimielisyyden Ohje sanookin aivan oikein: “Jumala ei ole ainoastaan valmistanut autuutta yleensä (in genere), vaan hän on armossaan ottanut huomioon sekä valinnut ja säätänyt autuuteen myös ne ihmiset, jopa jokaisen erikseen, joiden on määrä pelastua Kristuksen kautta” jne. (M. 708, 23; suom. 557). Kun uudemmat teologit väittävät, ettei armovalitsemus koske yksityisiä henkilöitä (yksilöitä), vaan Kirkkoa, on se ristiriitainen väite, sillä Kirkkohan koostuu yksityisistä, määrätyistä henkilöistä, nimittäin niistä, jotka uskovat Kristukseen."
( Kristillinen dogmatiikka Franz Pieper, s 396-)
Teknisesti ottaen meillä evl-kirkossa ei ole ihan 100% opillista yhteyttä Missouri-synodin, eikä siis Pieperinkään kanssa kaikissa asioissa. 1800-luvun predestinaatiokiistat Pohjois-Amerikassa ovat oma lukunsa, niistä enemmän esim. Peter Thuesenin kirjassa Predestination . s. 150 - 171. Klassinen luterilainen oppi (Luther ja Gerhardt) ovat predestinaatioasiasta eri mieltä Pieperin kanssa (Thuesen s. 166).
Luterilainen predestinaation formulointi tapahtui vasta Lutherin kuoleman jälkeen riidoissa kalvinistien kanssa. Luterilaisen predestinaatio-oppi ei ole ensisijisesti selitys sille miksi jotkut pelastuvat ja jotkut eivät pelastu. Luterilainen predestinaatio-oppi on ensisijaisesti retorinen ohje puhujalle: lupaa kuulijalle pelastus kaikista hänen teoistaan huolimatta. Luterilainen predestinaatio-oppi on ohje sanoa tällaisessa tilanteessa: “Pelastus on sinun, koska Jumala haluaa niin!” Kyseessä on aina luhe minulle, kuulijalle, ei yleinen spekulaatio aiheesta. Ei universalistinen julistus, vaan se hetki kun minulle yksilönä sanotaan näin. Se on samalla se hetki kun Jumala iankaikkisuudessa valitsee minut ennen kaikkia aikoja. (Gritsch&Jenson: Lutheranism, s. 157 - 163).
Luther ei pelännyt predestinaatiota. Se ei ollut Lutherin ahdistus. Lutherin ahdistus oli syyttävä Jumala joka paljasti kaikki synnit. Lutherin ahdistus oli se, että hän kuolisi kuolemansynnin tilassa, enne mahdollisuutta ripittäytyä edes pahimmista synneistään (Phillip Cary, The Meaning of Protestant Theology, s. 108 - 109. Cary on anglikaani, joiden kanssa meillä on opillinen yhteys).
D
Tässä suomalaista tekstiä jota on helppo seurata ja tarkistaa;
”Eroaako tohtori Martti Lutherin opetus kirjassa Sidottu ratkaisuvalta merkittävästi Tunnustuskirjojen (ja erityisesti Yksimielisyyden ohjeen) opetuksesta?”
” Ovatko Tunnustuskirjat ja Luther ristiriidassa opetuksessaan sidotusta ratkaisuvallasta?” ( http://www.luterilainen.net/ovatko-tunnustuskirjat-ja-luther-ristiriidassa-opetuksessaan-sidotusta-ratkaisuvallasta/)
Tässä yllä olevassa artikkelissa verrataan NÄITÄ KAHTA ASIAA KESKENÄÄN. Vastaus on lyhyesti ei. Ei eroa.
Peter Thuesen on ilmeisesti uskontieteilijä ja kirjoittanut siis tämä kirjan. Peter Johannes Thuesen (s. 1971) on uskontotutkimuksen professori Indianan yliopistossa - Purduen yliopistossa Indianapolis .
Thuesen opiskeli Pohjois-Carolinan yliopistossa Chapel Hillissä ja Princetonin yliopistossa . Hän opetti Yale Divinity Schoolissa ja Tufts Universityssä ennen tuloaan IUPUI: lle.
Thuesen on kirjoittanut kaksi henkisen historian teosta: Vastoin kirjoituksia: Amerikan protestanttitaistelu Raamatun kääntämisestä (1999) ja Esivalinta: Kiistanalaisen opin amerikkalainen ura (2009). Esivalinta sai vuoden 2010 Christianity Today -kirjapalkinnon historiasta / elämäkerrasta. [1] Hän on myös uskonnon ja amerikkalaisen kulttuurin päätoimittaja. ( https://en.wikipedia.org/wiki/Peter_J._Thuesen)
”Yksimielisyyden ohje eroaa aikaisemmista tunnustuksista siinä, että se on luterilaisen kirkon erityistunnustus, joka haluaa selvittää luterilaisuuden sisäiset kiistat. Siinä käsitellään erityisesti perisyntiä ja vapaata tahtoa, uskonvanhurskautta sekä kysymystä hyvistä töistä. Kirjassa käsitellään myös oppia lain kolmannesta käytöstä (oppi siitä, mikä on lain merkitys kristityn elämässä) sekä ehtoollisoppia. Kirjan keskeisenä tarkoituksena on tuoda esiin puhdas oppi, joka pitää kiinni vanhurskauttamisesta eikä salli armonvälineiden vaikutuksen kieltämistä. Laajuudestaan huolimatta se ei pyri olemaan kaiken kattava esitys”
” Teologit Martin Chemnitz, Jakob Andreae, Nicolaus Selnecker olivat keskeiset henkilöt tunnustustekstin taustalla. Yksimielisyyden ohjeen eli Sovinnon kaavan julkaisun jälkeen (1577) ja koko luterilaisten tunnustuskirjojen (Liber concordiae, 1580) valmistuttua, luterilaisuuden aseman voidaan nähdä vakiintuneen. Yksimielisyyden ohjeella itsellään oli keskeinen merkitys luterilaisen kirkollisuuden identiteetin muodostumisessa ja teologisissa linjanvedoissa.” ( http://www.luterilainen.net/yksimielisyyden-ohje/)
” Luterilaisen predestinaatio-oppi ei ole ensisijisesti selitys sille miksi jotkut pelastuvat ja jotkut eivät pelastu.” Tästä olen ihan samaa mieltä. Luterilainen predestinaatio on selitys sille miksi Jumala ei ole valinnut, predestinoinut universaalisti kaikkia Jeesuksessa. Tämä retorisuuden olen pannut merkille, ja se sisältää niin vaikean ongelman, että se on hoidettu ensisijaisesti retorisesti. ” pelastus on sinun, koska Jumala haluaa niin” ja tämä realisoituu sanan ja sakramenttien kautta. Tämän ei universaalin valinnan hän on tehnyt ennen aikojen alkua. ” Se on samalla se hetki kun Jumala iankaikkisuudessa valitsee minut ennen kaikkia aikoja.”
Gerhard kirjoittaa: ” Jumala valitsi meidät jo ennen maailman perustamista… älä epäile, että kuulut valittujen lukuun ” ( Uskon pyhä salaisuus, s101-102).
Luther itse kuvaa syvää ahdistustaa predestinaation edessä:
”Ennaltamääräystä koskeva kiusaus
Terveelle ihmisjärjelle ja luonnolliselle ymmärrykselle on kaikkein suurimmaksi pahennukseksi, että Jumala omasta tahdostaan suorastaan jättää ihmisen pulaan, paaduttaa, syöksee kadotukseen, aivan niin kuin hänelle olisivat iloksi niin suuret synnit ja noiden kurjien iankaikkinen kidutus - sama Jumala, jonka suurta laupeutta ja hyvyyttä jne. (kuitenkin kaikkialla) julistetaan. Väärältä, julmalta, sietämättömältä tuntuu ajatella Jumalasta sellaista, ja tähän ovat perin monet etevät miehet pahentuneet aikojen vieriessä.
Ja kukapa ei pahentuisi siihen? Olenhan itsekin - enkä vain yhden kerran - pahentunut siihen aina epätoivon syvyydenkuiluja myöten, niin että toivoin, ettei minua olisi ikinä luotukaan ihmiseksi. Näin oli, ennen kuin koin, kuinka terveellinen tämä epätoivo on ja kuinka lähellä armoa.
“De servo arbitrio” teoksesta,152. WA 18, 719, 4 ss.
Jumalan vihaaminen
Unohdan kaikki, mitä Kristus on ja mitä Jumala on, kun joudun näitä asioita (edeltämääräämistä) ajattelemaan ja päädyn siihen, että Jumala on ilkimys… Predestinaatiota miettiessämme unohtuu Jumala; laudate (kiittäkää!) vaikenee ja blasphemate (herjatkaa!) alkaa.
Syyskuu 1522. TR 2, 2654 a” ( Kirkon aarteita)"
Tekstisi on sekavuudessaan vertaansa vailla. Tuo lainaamani kohta on ihan omaa keksintöäsi.
D
Mikäs siinä nyt oli sekevaa? Perustele.
Jumalan iankaikkinen valinta ( praedestinatio ) tarkoittaa sitä, että Jumala määrää jonkun pelastukseen. Se ei koske yhtä lailla hurskaita ja pahoja, vaan sen kohteena ovat ainoastaan Jumalan lapset, ne jotka on valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään, ennen kuin maailman perustustakaan oli laskettu. Paavali sanoo siitä (Ef. 1:4) Jumala on valinnut meidät Kristuksessa Jeesuksessa ja “määrännyt lapseuteen”. FD-SD 11.
Voit jatkaa tätä pieperiläis-sleyläistä(?) jankkaamista loputtomiin. Edellisestä viestistäsi ei saa mitään tolkkua. Luterilaiset pärjäsivät ilman vanhasta kirkosta eroavaa predestinaatio-oppia tai sen sanoittamista 1550-luvulle asti. Sinä jankkaat spesifisti missouri- kontra muut synodit kiistaa, joka on jo ratkaistu eri synodien osalta 1900-luvun alkupuolella. Suomen ja luterilaisen maailmanliiton kanta on sitten eri kuin edustamasi kanta. Pidä se, mutta älä opeta vastoin kirkkomme opetusta. Voisin taas siteerata negativaa :
"Näin ollen me hylkäämme seuraavat harhat:
Opetetaan, ettei Jumala tahdo kaikkien ihmisten kääntyvän ja uskovan evankeliumia.
Kun Jumala kutsuu meitä luokseen, hän ei silti todella tarkoita, että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen tykönsä.
Jumala ei tahdo kaikkien pelastuvan, vaan jotkut on pelkästään Jumalan päätöksen, aivoituksen ja tahdon perusteella säädetty kadotukseen, niin että he eivät voi pelastua. Heidän syntiään ei tällöin ole otettu huomioon.
Jumalan valinnan peruste, se syy, jonka tähden Jumala on valinnut meidät iankaikkiseen elämään, ei ole yksin Jumalan laupeus ja Kristuksen pyhistä pyhin ansio, vaan jokin peruste löytyy myös meistä."
D
Mielestäni sinulla on aika negatiivinen ote, toivoisin parempaa otetta, enemmän asiaa ja teologisia perusteita. On vaikea vastata koska teologiset argumenttisi ovat mielestäni riittämättömät. Mielestäni et paneudu tunnustusteksteihin ja niiden ilmaisuihin.
Luterilainen predestinaatio oppi on suoraa jatketta jo Augustinuksesta lähtien ja sen puhtaaksi viljelty kova ydin on Calvin, 1550 luku ei siksi ole mikään raja. Toiseksi Luterilaisia ei ollut alkukirkon aikana joten mistään luterilaisista ei voida myöskään puhua. Ei ollut mitään luterilaista Raamatun tulkintaa.
Nämä negaviiti lauseet ovat ihan ok. mutta niissä puhutaankin toisesta teologisesta asiasta yleisestä Jumalan pelastus tahdosta ( 3 kalvin, 4 synergistit) ja se on luterilaisessa systemaattisessa teologiassa eri asia kuin predestinaatio. Näin myös tunnustusteksti tekevät eron yleisen ja erityisen välillä.
Luulen, että keskustelumme on aika hyödytöntä jos asiaa ei tarkastella teologisesti.
Ps. Jos sinulla on joku LML predestinaatio kanta, voitko laitaa sen viitteen, niin saan vilkaista sitä.
Missouri-synodin kanta, joka on Pieperin lopullisesti muotoilema ja jota sinä jankkaamisellasi tietämättäsi tai tietäen toistat, on eri kuin LML:n jäsenkirkkojen kanta. Asian voi tarkastaa Missouri-synodin suhtautumisesta ekumeeniseen liikkeeseen luterilaisuuden kontekstissa (Thuesen, Predestination, s. 167-168).
Kyse on pohjimmiltaan ns. Intuitu fidei -aspektista predestinaation ymmärtämisessä, jonka M-s ja sinä (ilmeisesti) hylkäävät, mutta joka on Tunnustuskirjojen predestinaatio-opin taustalla.
Luterilaisuus seurasi vanhan kirkon predestinaatio-opetusta, itse asiassa Augustinusta fiksaten, eikä niin fatalistisesti, kunnes kalvinismi pakotti sen tarkempaan määrittelyyn (Gritsch & Jenson, Lutheranism, s.153-157).
Evl kirkkomme opetus on riittävästi ja lohdullisesti ilmaistu kirkkomme sivuilla.
D
Näillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä jos et kerro lähdettä mistä näkyy LML predestinaatio tulkinta ja sen velvoittava vaikutus paikalliskirkkoihin. Joten kun viittaa johonkin päätökseen kuten alla, näytä dokumentit mistä voidaan tarkistaa sinun tulkinta.
Uskon kannalta merkitsevää on tietysti moni asia, varsinkin valintaa koskevat näkemykset. Luterilaisuus seurasi Augustinusta joka vanhassa kirkossa predestinaation osalta hylättiin. Näin ainakin idässä, vaikka Augustinus on heille pyhä.
Kirkon sivuilla ei tietysti käydä tälläistä depattia, eikä sinne lykätä tämän kaltaisia teologisia pohdintoja. Sen viestin sanoma on toinen. Siinä on enemmänkin pastoraalinen ja sielunhoidollinen näkökulma suhteessa kohteeseen.
Kirkomme piirissä erityisesti viidenliikkeen piirissä, sen eri haaroissa luterilasita predestinaatiota ei olla ymmärretty. Vaan ajatellaan, että Jeesuksessa kaikki ovat valittuja, predestinoituja. Itsekin ajattelen näin, luterilainen tunnustus ei kuitenkaan ole universalismin puolella, vaan valinna joka ilmenee tunnustuskirjoista.