Mielestäni sillä ei ole merkitystä, mihin käyttöön mikäkin tunnustus on laadittu. Näitä historiallisia seikkoja ei tavallinen kirkossakävijä tiedä. Jos apost.tunnustus luetaan jokaisessa messussa, se on irronnut yhteydestä kasteen hetkeen. Historiasta perillä oleva voi tietysti ajatella sitä kastetunnustuksena, mutta tuskinpa kuitenkaan.
Ja edelleen voin kysyä: miksi kastetunnustuksessa ei tarvitse mainita sovitusta?
Tiedän kyllä, että se, mitä seurakunnasta sanotaan, kuuluu 3.uskonkappaleen yhteyteen, mutta yhteys Pyhän Hengen työhön ei tule selväksi.
Edelleen: uskontunnustuksissa on oleellisia puutteita. Mutta kun niiden käyttö on erkaantunut arkiuskosta seremonialliseen käyttöön, eipä tuo haitanne. Eikä asialle tietenkään voi enää mitään.
Tavallaan ymmärrän tuon tarpeesi korostaa ristillä tapahtuneen sovituksen merkitystä. Olenhan itsekin kotoisin perinteestä, jossa Golgatan uhria on ylistetty ja saarnattu hyvin paljon, ja toisaalta myös kaikki alistettu sen alle, ainakin sillä tavoin että on opittu arvioimaan julistajia sen mukaan, tuliko sovitus nyt riittävän kirkkaasti esiin vai ei. Myös kasteen armo on samantapainen on-off -kohta ollut monille, mutta se on leimallisesti evankelisen liikkeen suosima saarna- ja seurapuheosuus. Myös sovitus on toki evankelinen painotus, ja sieltä siis olen sen oppinut. Mutta kieltämättä se on myös kaikkien luterilaisten herätysliikkeitten yhteinen korostus, osittain myös vapaakirkollisten, ja toki tavallisen luterilaisen seurakuntapapinkin puheessa edelleen yleinen.
Mutta sitten uskontunnustuksen luonne ja tehtävä… Luulen että tässä on eromme, ja itse ainakin olen tässä kerrottujen historiallisten ja teologisten perusteiden vakuuttama. Nikealainen on enemmän selittävä, apostolinen taas yleinen ja sinällään hyvä, helppo oppia ulkoakin.
Uskontunnustus messussa ei mielestäni ole “seremoniallinen”, vaan se on seurakunnan yhteistä ylistämistä, tunnustautumisen lisäksi. Pappi sanookin usein: “Nouskaamme yhdessä ylistämään Jumalan tekoja uskontunnustuksen sanoin”. tms. Se on hetki, jolloin seurakuntalaiset sittenkin aika vahvasti sitoutuvat siihen, mitä on kuultu, luettu ja saarnattu, ja missä uskossa mennään sitten yhteiseen ehtoollispöytään. Saarna on puolestaan se paikka, missä varsinaisesti ja oletettavasti kuuluu tarkempaa opetusta, evankeliumin selittämistä. Virret ja rukoukset ovat yhteisiä, uskontunnustus samoin mutta ikäänkuin vastaus ja vakuuttaminen: Me uskomme!
Myös kasteen ja messun yhteys on mielestäni selvä. Kasteessa olemme tulleet Jumalan kansan jäseniksi. Kastetut kokoontuvat palvelukseen, jonka kaikki keskeiset osat ovat yhtä jatkumoa varhaisesta kirkosta alkaen. Kastetunnustus kuuluu siis hyvinkin messuun.
Uskontunnustus tuo Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän mieliimme jokaisessa messussa. Jos aiheet ja puheet muuten olisivat hiukan painottuneita johonkin Jumalan persoonaan, tässä kaikki kolme ovat mukana. Tunnustaessa ei välttämättä tarvitse kaikkea ymmärtää, tai ajatella että sanon kaiken mitä uskon ja ymmärrän. Se voi olla myös hetki mietiskelyn tavoin yhtyä ikiaikaiseen “kulkueeseen”. Mukana ollaan…
Onneksi sovitus sentään tulee vielä esiin srk-pappienkin puheissa, koska se on mielestäni Kristus-uskon YDIN. En ole oppinut sitä ensisijaisesti mistään perinteestä, vaan kyllä se löytyy Raamatusta ja on yhteistä kaikille Raamatun arvovaltaan pitäytyville kristityille. Siksi soisin sen tulleen mainituksi myös yhteisessä tunnustuksessa - etenkin kun näitä sovituksen vastaisia oppeja pyritään edistämään kirkossa. Mutta en jankkaa tästä sen enempää.
Sovitusoppeja on kristikunnassa erilaisia kuten ketjussa on todettu. Jos esimerkiksi foorumin ortodoksien kanssa keskustelet niin tulet huomaamaan luterilaisuuteen tottuneena aika merkittäviä eroja siinä mitä sovitus on ja miten sen keskeisyyden kanssa myös on.
Tässä on aika kiinnostava luento. Täytyy lukea sitä ajan kanssa mutta sen verran jo nyt että Kalliala näyttää Lutheriin ja varhaiseen kirkkoon nojaten korostavan sovituksen vapauttavaa luonnetta. Se osuu yhteen sen kanssa mitä pääsiäisenä itse “löysin”. Pääsiäinen on vapauteen pääsemistä. Kristus avasi ja avaa kahleet. Sovitusopit käydään tuossa lyhyesti läpi. Pelkkää syntien anteeksiantamista eivät sovitus ja armo merkitse. Itse tunnistan että sitä se paljolti on meillä julistuksessa ollut.
Syntien anteeksiantamisessa ja armossa (ja itse asiassa monessa muussa asiassa) on sama dynamiikka, ne toimivat samalla tavalla. Kuten itse asiassa luomisessa ja lunastuksessakin.
Omakin kokemukseni on sama. Olin nuorena hengellisessä opisķelijaseurakunnassa, jossa sovitus ymmärrettiin nimenomaan syntien anteeksiantamuksena. Itselleni synti ei kuitenkaan ollut se oleellisin syy, miksi etsin ja tarvitsin Jumalaa. Siksi koin itseni kauan ikäänkuin toisen luokan uskovana, kun syntikysymys ei ollut keskiössä.
Mutta ajan myötä olen ymmärtänyt, että voimme päästä Jumalan yhteyteen monenlaisten asioiden ajamana. Ja tämän yhteyden löytyminen merkitsee meille eri asioita persoonamme ja elämänkokemustemme mukaan. Yhdelle syntien anteeksiantamus on keskeistä, toiselle vapaus riippuvuuksista, kolmannelle elämän mielekkyyden löytyminen. Kukin näistä voisi selittää eri tavalla, mitä sovitus merkitsee.
Mutta kaiken tämän tekee mahdolliseksi sovitus. Siinä mielessä se on ydin. En odota, että uskontunnutusksessa selitettäisiin sovitus, riittäisi, että mainitaan.
Ihan mielenkiintoinen tuo Kallialan luento, vaikka vain läpi lukaistuna.
Juu, tämä on väärä käsitys, sovitus ei ole syntien anteeksiantamus, vaan syntien anteeksiantamus on sovituksen seuraus, kuten olenkin toisessa ketjussa asian ilmaissut. Valitettavasti luterilaisuudessa on kuitenkin kovin kauan samaistettu nämä uskoa tekona pitämisen pelossa kun ei ole ymmärretty uskoa Jumalan tekona, sovituksen vastaanottavana välineenä.
Vaikka siis – jälleen kerran – luterilainen 1600-luvun puhdasoppisuus kuinkakin rakensi ”laajan oikeudellisen teorian, joka monen mielestä vieläkin on kristinuskon varsinainen ydin”, jossa ”Jumala ajatellaan ensi sijassa vanhurskaaksi tuomariksi”, Luther liittyy kaikkein vanhimpaan hengelliseen perintöön, jonka mukaan meidät on ”lunastettu”, ”ostettu omaksi” ja ”voitolla vapautettu” ja mistäpä muusta kuin juuri turmiovalloista, ”synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta”. Meistä anselmilaisella sovitusopilla saattaa kyllä olla ikään kuin määrätty artikkeli ja meistä siinä saattaa olla kristinuskon varsinainen ydin, mutta jos näin on, emme niinkään jaa Lutherin uskoa, vaan kiinnitymmekin luterilaisen ortodoksian teologiseen systeemiin.
Minusta tuossa on oikein tulkittuna Lutherin käsitys kun tämä käsitetään objektiiviseksi sovitukseksi, joka siis on tapahtunut meistä riippumatta, meidän ulkopuolellamme.
Anselm käsittää sovituksen synnistä suoritettuna hyvityksenä jättäen näin Kristuksen rangaistuskärsimyksen taka-alalle. Mitä mieltä on @Diakoni asiasta?
Anselmin mukaan Kristus kuoli maksaakseen ihmiskunnan velan Jumalalle. Anselm tarvitsee kärsimystä ja kuolemaa, mutta ei ylösnousemista.
Robert W. Jenson sanoi minusta viisaasti about näin Se mitä pitää tapahtua sovituksen perimmäisenä selityksenä, on kärsimysnäytelmän toistaminen: kiirastorstain, pitkän perjantain ja pääsiäisen muistaminen ja viettäminen.
Tämä viehättää minua. En kaipa spekulaatiota siitä, kuka on velkaa kenellekin ja mitä. Kyse ei ole punttien tasaamisesta. Punttien tasaaminen on väkivallan, kateuden, väärän oikeudenmukaisuuden ja häpeän liittämistä sovitukseen. Ne eivät kuulu siihen muuta kuin vapautuksena kaikista näistä.
Löysin vielä lisää matskua Anselmista. Hän ymmärsi ihmisen synnin passiivisuudeksi, vanhurskauden puuttumiseksi, eikä niin kuin Raamattu, ihmisen aktiiviseksi, luovaksi ja tahtovaksi asenteeksi ja luonnoksi, josta kaikki ihmiset ovat osallisia jo syntyessään tähän maailmaan, eli ilman Jumalan pelkoa, ilman luottamusta Jumalaan ja täynnä himoa.
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää Anselmin käsittäneen sovituksen hyvityksenä.
Anselm puhuu kunniavelasta, jota ei makseta kärsimyksellä vaan antamalla Jumalalta saatu rakkaus ja hyvyys eteenpäin. Tämä on se mikä on ihmisten tilanne Anselmin mukaan Jumalan edessä: ihmiskunta on nauttinut Jumalan rakkautta ilmaiseksi, yllin kyllin, mutta ei ole osannut jakaa sitä yhtä ilmaiseksi eteenpäin. Ihmiskunta jää siis Jumalan valtakunnalle, Rakkauden valtakunnalle velkaa.
Anselm yhdistää myös sovituksen ja inkarnaation. Jumalasta tulee ihminen joka voi antaa rakkauden kaikille ihmiskunnan nimissä, näin ihmiskunnan vajavuus on korjattu. Tähän tarvitaan kärsimys ja kuolema että Jumalasta tulisi kaikessa Immanuel, Jumala meidän kanssamme, myös kuoleman valtakunnassa, yksi meistä tässäkin asiassa, sekä tärkeimpänä kunniavelkatilanteen korjaamiseen tarvitaan ylösnousemus sillä sieltä vuotaa se loputon armon ja rakkauden virta joka ei ole ihmiskunnassa virrannut vapaasti, koska ihmiset ovat vain ottaneet rakkautta mutta eivät ole maksaneet sitä Jumalan valtakunnalle antamalla eteenpäin sitä minkä ovat saaneet.
Sinun viestisi kuulostaa oneliner-kiusaamiselta. Oletko varma että haluat kommentoida noin ilman perusteluja?
Minun mielipiteeni on se että kristinuskoon on monta tulokulmaa ja tulokulma määrittää sen miten vuosisatoja vanhat kirjoitukset avautuvat.
Tuo Anselmin käsitys taustana on myös kristillisen ymmärryksen tasolla helppoa ymmärtää miksi evankeliumi kelpaa niin tuiki harvoille. Koska sovitus ei ole hyvittäminen, vaan vaatii ragaistuskärsimyksen, jonka Kristus otti kantaakseen ja josta kärsimyksestä jokainen uskova Kristitty tulee osalliseksi, ollakseen kristitty, olemmehan Raamatun mukaan ristiinnaulitut yhdessä Kristuksen kanssa. Tämä ottaa lujaa ihmisen luontaiseen synnilliseen luontoon, koska se ei tahdo alistua kuolemaan tälle maailmalle yhdessä Kristuksen kanssa, vaan pitäytyy itseensä ja tekoihinsa. Siinäpä syy miksi ne jotka pelastuvat ovat pieni lauma ja miksi Raamattu kutsuu sisälle elämään vievää tietä kaidaksi ja porttia ahtaaksi.
Sanoin että ei kuulosta Anselm Canterburylaiselta. Ei ole minun tehtäväni osoittaa sinun kommenttisi teologista paikkansapitävyyttä. Voitko laittaa lähteen esitykseesi Anselmin teologiasta.
Ei esim. teologien opetuksessa ole tulokulmia. Jos A sanoo että X, niin A sanoo että X.
Omat lähteeni olivat:
Ben Pugh: Atonement Theories: A Way through the Maze
T&T Clark Companion to Atonement
Jos joku kirjoittaisi että Martti Luther opetti symbolistista ehtoolliskäsitystä, niin olisin kirjoittanut että “Omituisen kuuloista Martti Lutheria”. Ei tuossa ollut mitään kiusaamismomenttia, vaan aitoa ihmettelyä: Sanoiko Anselm todellakin noin?
Minun tulkintalähteeni olen minä itse. Olen monelta kertaa tällä foorumilla sanonut että en edusta täällä ketään enkä mitään. Kirjoitan omasta kokemuksestani ja ymmärryksestäni.
Kristittyjen käyttämä käsite velka ymmärretään usein niin, maallisesti ja ihmislähtösesti, että jonkun on kärsittävä, jonkun on maksettava. Jumala kuitenkin tasaa velat antamalla kaikille yhtä paljon rakkautta. Isä Meidän rukouksen opettama velan kuittaus on rakkauden velkaa. Sillä mitalla mitä olet saanut, anna eteenpäin. Tämän velan Kristus maksoi, jos siitä velasta puhutaan kristillisesti, kristillisellä ymmärryksellä. Koska ihmiset eivät ole enkeleitä ja koska meidän näkökulmastamme sellainen elämä jossa tilit rakkauden antamisessa ja saamisessa ovat suunnilleen tasassa on haasteellista, kärsimys kuuluu tavalla tai toisella tähän velan maksuun.
Jeesus Kristus ei kuitenkaan ensisijaisesti subjektina maksa velkaamme vaan on myös sen velan suoritus. Kun ihmiset eivät osaa olla vastavuoroisessa suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin, Jumala tulee ja on yhtäaikaa ihminen, Jumala, velka, velallinen ja velan maksaja. Hän hoitaa niin että kaikki velan osapuolet ovat tyytyväisiä. Tämä oli Anselmin kontribuutio hänen elämänsä aikana käytyyn keskusteluun siitä maksoiko ristinkuolema jonkinlaisen velan Saatanalle.