Pyhitystä tarvitaan


#25

Pyhittämisen kantasana tarkoittaa erotettua. Erotettu ei viittaa luonteen jalostamiseen, vaan sen tehtävän täyttämiseen, jota varten on erotettu. Pyhitetty pyhittököön on siis merkitykseltään erotettu erottukoon.


#26

Olen tavallaan samaa mieltä tästä. En näe tarpeelliseksi erotella kauhean vahvasti pyhitystä ja vanhurskautusta, mutta kaipa se on ihan legitiimi terminologia sekin. Mutta eihän kristityn elämässä ole muusta kysymys kuin Jumalan armosta tapahtuvasta omasta itsestä eroamisesta.


#27

Varmaan näinkin, mutta jotta pelastus ei pyörisi jatkuvasti oman navan ympärillä, niin erotettu (pyhitetty) tarkoittaa olla astia Jumalan käyttöä varten, ei varmaankaan erotettu pelastaakseen kurjan ja saastaisen nahkansa. Astian Herra täyttää, niin kuin hyväksi näkee ja siten kuin hyväksi näkee ja jokaisella astialla on oma käyttätarkoituksensa.

Mikä on erotettujen tehtävä, sillä jotain tärkeää heidän pitää tehdä enkä ymmärrä, miten oman pelastuksen ympärillä pyöriminen vaatisi erottamista, pyhittämistä. Pyhittäminen on aina suvereeni Jumalan teko eikä perustu ihmisen ansioihin eli siihen, kuinka korkealle onnistuu kiipeämään omilla tikapuillaan. Jumalan tikapuut laskeutuvat taivaasta alaspäin eikä niille voi päästä, ellei niitä ensin lasketa.

Pyhittyminen on jälleen yksi esimerkki siitä, miksi pitäisi koettaa kaivautua apostolisiin sanamerkityksiin. Ja monta oppiriitaa olisi vähemmän, mikäli pyhittämistä ei ymmärrettäisi samoin kuin idän uskonnoissa, joissa kaikki pyörii masokistisesti oman navan ympärillä.


Buddhalaisuus ja kristinusko
#28

Tuskin kukaan niin esittääkään, että sana viittaisi luonteen jalostamiseen.
Pyhä on vastakohdastaan erotettu, mutta kristinusko nyt sattuu olemaan
ihan jotain muuta kuin semantiikkaa.
Erotettu, valittu, ulosvalittu - ei se voi tapahtua muuten kuin Kristuksessa.


#29

Yhteistä säveltä näyttää löytyvän :slight_smile:

Ef.1:2 “Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
1:3 Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa,
1:4 kuten ennen maailman perustamista hänessä valitsi meidät olemaan pyhiä ja moitteettomia hänen edessään, rakkaudessa,
1:5 edeltä määräten meidät lapseuteen Jeesuksen Kristuksen kautta hänen tahtonsa mielisuosion mukaan,
1:6 hänen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä lahjoitti meille rakastetussa,
1:7 jossa omistamme lunastuksen hänen verensä kautta, päästön rikkomuksista, hänen armonsa rikkauden mukaan,
1:8 minkä teki meille rikkaudeksi kaikessa viisaudessa ja ymmärtämisessä,
1:9 ilmoittaen mielisuosionsa mukaan meille tahtonsa salaisuuden, minkä itsessään päätti
1:10 taloudenhoidoksi aikojen täyttymisessä, kootakseen Kristuksessa yhteen kaiken niin taivaissa kuin maan päällä,
1:11 hänessä, jossa meidät arvottiin edeltä määrättyinä, hänen kaikki vaikuttavan päätöksensä ja tahtonsa mukaan.”

Mihin arpominen viittaa? Voiko arvotun osan menettää, jos ei pyhity.

4.Moos.33:54 “Ja jakakaa maa keskenänne arvalla sukujenne mukaan; suuremmalle antakaa suurempi perintöosa ja pienemmälle pienempi perintöosa. Kukin saakoon perintöosansa siinä, mihin arpa sen hänelle määrää; isienne sukukuntien mukaan jakakaa maa keskenänne.”

Miten arpa liittyy pyhittämiseen?

Kyselen, jos joku osaisi kertoa vastauksia.


#30

Sitä voidaan haastaa pitkäänkin, mutta millään ei pysty ohittamaan sitä,
mitä kirjoittaja @Walther jo edellä meille sanoi pyhityksestä.
Kulmakivi, jonka rakentajat hylkäsivät, se seisoo keskellä tietä.


#31

11 viestiä siirrettiin uuteen ketjuun: Buddhalaisuus ja kristinusko


Buddhalaisuus ja kristinusko
#32

Thinkcat mainitsi toisessa ketjussa pyhityksen, josta syystä hakeuduin tänne. Olen törmännyt tällä foorumilla ajatukseen luomattomista pyhittävistä jumalallisista energioista. Mitä se pyhitysasiassa noin tarkalleen ottaen tarkoittaa? Olisi kiva kuulla.

Jos pyhitystä tarkastelee ihmissuhteiden tasolla tai suhteessa horisontaaliseen todellisuuteen, niin mielestäni ei tulisi keskittyä “voiman” etsimiseen, vaan ajattelutavan muuttamiseen. Ihminen voi tiedostaa ajatuksen tasolla, että jokin asia, johon hän tunnepuolensa ja tottumuksensa tähden lankeaa, on väärin; mutta aina muutokseen ei auta “voiman” rukoileminen, vaan ajatteluun keskittyminen. Mitä enemmän toistan itselleni ajattelumaailmassani, siis vain ajatuksen tasolla (etsimättä mitään tunnevoimaa rukouksesta), että jokin asia, johon minulla on taipumusta langeta, on järjellisen ajatteluni valossa todella väärin, sitä paremmin voin päästä huonosta ja totunnaisesta taipumuksestani irti. Tunne siirtyy pikku hiljaa oikeamielisen ajatuksen puolelle, vaikka alun perin tunne ja siihen liittyvä tottumus oli ajatusta vastaan tai syrjäytti oikean tai oikeamielisen ajatuksen. Aina tämäkään ei toimi, koska ihminen on syvästi urautunut tai ehdollistunut tietynlaiseen toimintaan, josta poisoppiminen on hankalaa. Tosiasia kuitenkin on, että muutos lähtee liikkeelle ajatusmaailmasta.


Buddhalaisuus ja kristinusko
#33

Luin tämän keskustelun alusta loppuun kun näin sen pompanneen etusivulla ylimmäiseksi.

Olen lukemassa John MacArthurin kirjaa The Gospel According to Jesus. Olen sivulla 57. Minua nyppii suunnattomasti MacArthurin sävy, asenne ja tyyli. Tuntuu, kuin hän koko ajan keskittyisi vääriin asioihin ja alleviivaisi väärää näkökulmaa kaikesta.

Kaiken tuon irvistelyn takaa kykenen kuitenkin löytämään sen vääristyneen opin sovituksesta ja pyhityksestä, mikä hänellä on. Kirjaa on siksi mielenkiintoista lukea, että miehellä on paljon nippelitietoa ja taustatietoa asioista. Ne voi lisätä omiin tietoihin ja löytää uusia näkökulmia omiin ajatuksiin. Mutta samaan aikaan ne eivät muuta sitä, että MacArthur on ja näemmä tulee aina olemaan niistä huolimatta jollain kaamealla tavalla väärässä.

Reformoitujen pelastuskäsityksen ongelma on se, että he pelastavat itsensä omavoimaisesti ja oman tahtonsa varassa. Ensin he omavoimaisesti “kuolevat synnille” luopumalla siitä, tästä ja tosta väärästä tekemisestä, väärästä opista ja väärästä ajattelusta, väärän asian hyväksymisestä, väärin kokemisesta ja väärin tuntemisesta. Sen jälkeen he “elävät valitun elämää” toteuttamalla sitä kaikkea, mikä on sallittua tuon hirmuisen kuristamisen jälkeen. Kuristettavia asioita voi olla aivan vallan hirveästi, kuten Lasarus-veljillä. Tai niitä voi olla vain pakolliset, kuten Suomen reformoiduilla baptisteilla. Mutta tuo tausta-ajatus itse tehdystä “synnille kuolemisesta” ja “uudessa luomuksessa elämisestä” on sama. Siinä on vain se hyvin pitkälle viety väite, että kun näyttää siltä, että “itse teet” sen, niin oikeastaan “Jumala tekee” sen sinun kauttasi.

Sitten he vain määrittelevät koko omavoimaisen tempauksen nöyrtymiseksi, armoksi, valittuna olemiseksi ja uudestisyntymiseksi, hedelmän kantamiseksi ja pyhittymiseksi. He siis koko ajan tekevät vain yhtä ja samaa, eli grillaavat, raastavat, hiillostavat ja ahdistavat itseään ja toisiaan tuolla ajatuksella, miten Jumala vihaa kaikkea syntiä, eli väärää halua, ajattelua ja kokemista, mitä ihminen ei ole vielä “kuolettanut” itsestään. Ja sitten kutsuvat sitä, mikä jää jäljelle, armon levoksi ja uudeksi elämäksi. He voivat samaan aikaan puhua lakihenkisyyttä vastaan ja olla itse totaalisen lakihenkisiä. He voivat samaan aikaan kirjoittaa, kuten tuossa kirjassa, miten ilman armon käsittämistä ei voi pelastua. Ja kun heitä vähän aikaa tarkkailee, niin sitä armoa ei löydy mistään.

Eli jos valitat, että Jumala ei tee, vaan itse joudut hikipäin ja hampaat irvessä itkua vääntäen tekemään, niin he sanovat, että “aivan, aivan, et ole vielä ymmärtänyt tätä asiaa”. Mutta määritelmällisesti se, että “Jumala tekee” ihmisen kautta kaiken tuon sääntöjen mukaan elämisen, ei kokemuksena eroa siitä, että hän itse tekee. Eli ihmisen “onnistumisen” merkki reformoidun uskon omaksumisessa on tehdä itse, mutta sanoa, että nyt Jumala tekee.

Taustalla tuossa on se, että reformoidussa teologiassa ihminen on “latistunut” kokonaan yhtälöstä pois. Rakkaus on, määritelmän mukaan, sekä yhteyttä, kohtaamista, osallistumista, näkemistä, tuntemista että jakamista. Mutta jos sillä ei ole “toista päätä” uskovassa yksilössä, niin koko reformoitu “rakkaus” on vain abstrakti väite, jolla on abstrakti kohde, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kokemisen tai osallistumisen kautta. Vaan se on pelkkä kosminen fakta, joka on ilmentyvinään siinä, että ihminen itse kuolettaa itsensä ja elää sitten uuden luomuksen elämää. Siinä ei ole mitään tapaa todentaa sitä, vaan se on pelkkä kaava, jonka sinä nielet, jos olet jutussa mukana. Ja et niele jos et ole.

Reformoitu ajattelu on vain ääriesimerkki. Mutta sen pohjimmainen syy on sama, minkä huomasin koko tässä keskustelussa. Eli puuttuu se konteksti, mikä on yksinkertaisesti luominen, lankeemus ja lunastus.

Mikä on luomakunta, ja ihminen sen osana? Se on hyvä.

Mitä on lankeemus ja synti? Se on sitä, että ihminen tahtoo tavoitella sitä hyvää, mihin hänet on luotu, ja mihin hän tuntee halua, ilman Jumalaa.

Mikä on tästä seurannut tuomio? Ihminen ei saa toteen tavoittelemaansa, vaan ihminen kuolee.

Mikä on lain tehtävä? Saada ihminen ottamaan vastaan tuomionsa ja tunnustamaan se oikeaksi.

Ihminen siis hyväksyy sen Jumalan säätämyksen, että koska hän on langennut, hän ei saa toteen sitä hyvää, mitä hän tavoittelee, vaan hän kuolee.

Mitä on syntyminen uudesti ylhäältä? Se on sitä, että ihminen alkaa tavoitella kaikkea hyvää jälleen Jumalan kanssa, kautta ja antamana.

Ihmistä motivoi syntiin se, että hän haluaa kaikin keinoin jatkaa hyvän tavoittelemista langenneessa maailmassa. Ihmistä motivoi syntiin se, että hän ei hyväksy lain tuomiota osakseen. Ihmistä motivoi syntiin se, että hän ei kykene katsomaan kohti omaa kuolevaisuuttaan. Kun ihminen saa rohkeuden tähän, hän pyhittyy eli hän asettuu erilleen niistä pelastumattomista ja edelleen langenneista, jotka tavoittelevat luomakunnasta hyvää ilman Jumalaa. Niistä, jotka eivät ole käsittäneet ja hyväksyneet, että tie takaisin Jumalan yhteyteen kulkee ei vain ylösnousemuksen, vaan kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.

Jumala lahjoittaa sekä kuoleman että uudestisyntymän. Pyhitys on näiden ottamista vastaan. Ihmisen osuus on nähdä se, mitä on tarjolla. Ihmisen osuus on tutustua siihen ja tietää siitä. Ihmisen osuus on haluta sitä. Ihmisen osuus on haluta Jumalalta niitä hyviä asioita, mitä hän muuten haluaisi tämän maailman keinoin ja tuhoon tuomittuna.

Tässä Jumala vaikuttaa halua ja ihminen haluaa. Kyseessä on suhde, jolla on kaksi osapuolta. Lahjan antaja ja lahjan saaja. Jumalan vaikuttama tahtominen ja tekeminen ei tee kenestäkään robottia. Ihmisen motiivi tehdä hyvää on sitä taatumpi ja oikeampi, mitä enemmän se lähtee pyhittyneestä mielestä, eli mielestä, joka on ottanut vastaan ja hyväksynyt lankeemuksen seurauksena olevan kuoleman ja Jumalan sen kautta ja sen jatkoksi - ei suinkaan sen tilalle - tarjoaman pelastuksen.

Koko Lutherin puhe, että ihminen voi tai ei voi jotain, lähtee koko asian käsittämisestä väärin. Siinä joko ihminen tekee niin, että Jumalalla ei ole mitään osuutta asiaan. Tai Jumala tekee niin, että ihmisellä ei ole mitään tietoista osuutta asiaan.

Luterilaisen ajattelun ja koko modernin ajattelun emämunaus on se, että se pitää niin syntiä kuin hurskautta jonain määrällisenä tai numeroituvana asiana. Eikä suhteena, suhteen tilana tai suhteen puuttumisena. Se ei ikinä voi ymmärtää, miten asia oikeasti tapahtuu ihmisen ja Jumalan suhteessa. Sen sijaan se on tuomittu ikuisesti pystyttämään tällaisia “ei yhtään, ei ollenkaan, ei millään tavalla” kielipelejä. Lutherin suuri missio oli karkottaa Jumala maailmasta ja estää ihmisen oleminen suhteessa Jumalaan muuten kuin tarkkaan rajattujen “armonvälineiden” kautta.

Mielenkiintoista muuten, että jaottelu itse - muut - luomakunta tai kosmos - kaikkeus tai Jumala tunnetaan “synnin ulottuvuuksina”. Voegelinin mukaan ne ovat koko todellisuuden neljä eri tasoa. Jos ajattelu pyörii vain langenneisuuden ympärillä, niin sillä ei varsinaisesti ole mitään, mihin lunastaa ketään - joka siis oikeasti olisi, että takaisin siihen hyvään luotuisuuteen, mikä oli alussa. Tästä johtuu se, että ihmisen ajatellaan pyhittyvän pois luomakunnasta tai pois luotuisuudestaan eikä osaksi luomakuntaa tai luotuisuuteen. Ja missään tämä ei näy niin hyvin kuin siinä, miten kuivaa reformoitu teologia on suhteessa ihmiseen kokonaisuutena, nähdessään ihmisen yleensä ja käytännössä pelkkänä alistuvana järkenä ja tahtona.


#34

Paavalin mukaan Jumala vaikuttaa kristityssä sekä tahtomisen että tekemisen, mutta silti kristitty on tässä kaikessa omalla persoonallisella vaikutuksellaan mukana, jopa hyvin aktiivisesti (Fil. 2:12-13). Tässä on kyse paradoksista.

Jos monissa rippikouluissa opetettu “jalanjäljet hiekassa” pitää paikkansa, Jumala vaikuttaa asioita uskovassa ja uskovan elämässä silloinkin, kun uskova kokee olevansa Jumalan hylkäämä. Ollakseen Jumalan johdatuksessa ei tarvitse siis kokea mitään ihmeellistä hengellistä tunnetta tai kokemusta, jota ilman ei voisi olla Jumalan hyvissä käsissä ja suunnitelmassa.

Mies näki eräänä yönä unta. Hän käveli pitkin hiekkarantaa, ja näki hiekassa jalanjälkiä. Nämä jalanjäljet olivat hänen omansa. Vierellä kulki kuitenkin toisetkin jäljet.

Mies kysyikin, kenen jäljet ne olivat ja sai vastauksen: “Ne ovat minun, Jeesuksen.” Mies seuraili rantaa ja huomasi, että elämän hyvinä aikoina jäljet kulkivat turvallisesti vierekkäin. Kauhukseen hän huomasi, että pahoina aikoina hiekalle olivat jääneet vain yhdet jäljet.

Mies tivasi: “Miksi elämäni vaikeina aikoina hiekassa on vain yhdet jäljet? Miksi olet hyljännyt minut silloin?” Jeesus vastasi: “Kun hiekassa on kahdet jäljet, olen kulkenut vierelläsi. Kun näet vain yhdet jäljet, silloin olen kantanut sinua.”

Jeesus siis kulkee vierellämme koko elämämme, ja nostaa harteilleen kun me apua tarvitsemme.

Tuohon voisi lisätä, että mielestäni kristitty tarvitsee joka hetki Jumalaa tai Hänen apuaan. Milloin kristitty voisi olla näet riippumaton Jumalasta, jos pyhitysasiaa ajattelemme?


Buddhalaisuus ja kristinusko
#35

En usko mihinkään paradokseihin jos ei ole ehdottomasti pakko. Ja tässä nimenomaan ei ole. Uskon, että moderni ajattelutapa edellyttää paradoksia sellaiseen kohtaan, jossa aikaisemmin asia oli mahdollista käsittää ilman paradoksia.

Miten määrittelet tässä sanan ‘riippumaton’?

Toisaalta, tässä on taas tämä sama: Reformoidussa ajattelussa pyhitys on jotain, minkä uskova itse tekee noudattamalla sääntöjä, mutta hän sanoo, että tämä noudattamisen ja sen haluamisen tosiasia on Jumalan teko. Siis siinä merkityksessä kuin materialisti väittäisi koko todellisuutta täysin mekaanisesti determinoiduksi, reformoitu väittää välillä koko todellisuutta Jumalan determinoimaksi.

Luterilaisessa ajattelussa pyhitys on jotain näkymätöntä voimaa, jonka Jumala kohdistaa ihmiseen hitaasti ja huomaamatta. Siinä pahin luulo tai pahin synti tai pahin röyhkeys on ajatella, että tämä voima on jotenkin ihmisen havaittavissa tai mitattavissa. Ja sitä enemmän ja todellisempaa se on, mitä syvemmin ihminen affirmoi sen näkymättömyyden ja huomaamattomuuden.

Kun taas helluntailaisessa ajattelussa pyhitys on joku ihmisen sisäinen tila tai energiataso, joka paranee aina, kun ihminen saa väkeviä kokemuksia tai viettää aikaa väkevässä ilmapiirissä.

Esimodernissa ja esteettisessä ajattelussa pyhitys on vähän kuin rakastumista. Ihminen voi elää hienoa sinkkuelämää, mutta hän odottaa niitä kaikkia hienoja asioita, mitä avioliitto tarkoittaa. Samaten ihminen voi elää maan päällä ihan siedettävää elämää, mutta hän tietää sen joskus päättyvän, ja sen päätyttyä häntä odottaa ikuisuus Jumalan yhteydessä. Eli pyhitys on tämä suhde tai odotus ja nojautuminen siihen ja halu nähdä kaikki muu sen valossa.

Siinä on ainakin kolme eri tapaa, jolla käsittää se, kun joku sanoo, että pyhitys on Jumalasta riippuvainen asia.

Moderni ajattelu lähtee siitä, että sanat ovat itsessään riittäviä. Eli kun löytää oikeat sanat, niin on tullut sanoneeksi jotain selkeää ja varmaa. Vaan ei. Vasta sitten on tullut sanoneeksi jotain, kun sanojen merkitys on varmistettu samaksi.

Kieltä voi verrata musiikkiin niin, että yksittäinen nuotti ei ole sävellys, eikä yksittäinen nuotti ole viesti, tai muodosta merkitystä yksinään. Musiikki koostuu siitä, että nuotit tukevat toisiaan, vuorottelevat ja ovat suhteesa toisiinsa. Samoin on kielen ja sanojen kanssa: Yksittäinen sana saa merkityksensä muiden sanojen kautta. Niillä on monen suhde moneen tyyppinen korrelaatio asioiden ja ilmiöiden kanssa.

Siksi affirmaatio, että asia x on riippuvainen Jumalasta, ei kerro henkilön ajattelusta mitään. Paitsi sen, että se todennäköisesti on hänen omassa käsitemaailmassaan hurskaasti sanottu.


#36

Ortodoksisessa kirkossa puhutaan luomattomasta jumalallisesta energiasta. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että Jumalan olemusta me emme pysty käsittämään, mutta hänen toimintansa, josta pyhä Gregorios Palamas (Thessalonikan arkkipiispa 1300-luvulla) on käyttänyt sanaa energeia (joka ärsyttää monia), on meille jossakin määrin käsitettävää. Minunlaiselleni maallikolle tämä on helpommin ymmärrettävissä sellaisen vertauksen avulla, että aurinko on Jumalan olemus, johon me emme pääse käsiksi, ja auringon säteet ovat hänen toimintaansa, josta me pääsemme osallisiksi.

Yksityiskohtaisesti tästä on kirjoitettu teoksessa

Hannu T. Kamppuri: Metheksis. Partisipaation teema John Meyendorffin neopalamismissa, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 1988, 179 sivua

tai englanniksi

Protopresbyter Michael Pomazansky: Orthodox Dogmatic Theology,

Etsi hakemistosta kaikki kohdat, joihin on viitattu hakusanassa Energy, Divine (Uncreated Energies) ja sen alahakusanoissa (act of creation pertains to, deification of man through, denoted by word “Grace”, distinction between Divine Essence and, God communicable through, man’s participartion in God through, see also Grace; Light, Uncreated)


#37

Apostolin tekojen mukaan kaikki ihmiset elävät, liikkuvat ja ovat Jumalassa. Hän “ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme” (Ap. t.17:27-28). Ihmisen ja ihmisen välinen suhde on vain relationaalinen, mutta Jumalan ja ihmisen välinen suhde on myös ontologinen. (Toisaalta ajatus Kristusruumiista, jossa kaikki jäsenet kuuluvat yhteen ja samaan ruumiiseen, viittaisi siihen, että luodutkin ovat toisistaan jollain syvällä tavalla riippuvaisia.) Jokainen ihminen ja koko luomakunta on ontologisessa mielessä riippuvainen Jumalasta (Job. 34:14-15), josta johtuen kadotetutkaan ihmiset eivät ole kadotuksessa Jumalasta vapaita, voisi ajatella. Ps. 139:8b. Kukaan ihminen ei siis ole Jumalasta riippumaton, mutta ihminen voi kuitenkin joko olla persoonallisessa suhteessa Jumalaan tai sitten ei. Ihminen voi kasvaa Jumalan tuntemisessa. Ihminen voi tulla lujemmin sidotuksi Jumalaan ajatus-, tunne- ja tahtomaailmassaan.

Pekka Simojoki laulaa:

Eihän täydellinen kaipaa Jumalaa.
Ehkä valmis olen vasta perillä
kun Vapahtajani nään.

Onko tuossa vain näennäinen ristiriita? Ristiriita laulun sanoissa tuntuisi olevan mielestäni siinä, että mielestäni ei ole välttämättä väärin sanoa, että myös täydellinen ihminen kaipaa Jumalaa. Onko merkki epätäydellisyydestä, jos rakastaja tarvitsee tai kaipaa rakastettuaan? Miksi taivaallinen ihminen Taivaassa ei tarvitsisi Jumalaa yli kaiken, vaikka Jumala ei olekaan siellä millään lailla kätkeytynyt eikä synti tai paha välejä rikkomassa? Vai onko Taivaassa vain kuin flegmaattinen lepotila, jossa ei kaivata mitään, tarvita mitään, janota mitään? Ei edes rakkauden kokemista uudelleen ja uudelleen? Tarvehan synnyttää täällä ajallisuudessa monesti kärsimystilan, myös rakkauden tarve. Puhutaan rakkauden tuskasta. Tuskin taivaassa on ainakaan viheliäistä rakkauden tuskaa?


#38

Jos mikään asia ei koko kaikkeudessa ole lopulta tai pohjimmiltaan riippumaton, niin silloin on nimenomaan redundanttia sanoa erikseen, että myöskään asia x ei ole riippumaton.

Eli minun olisi pitänyt ymmärtää kysyä (tai sinun olisi pitänyt ymmärtää molemmilla kerroilla vastata kysymykseen) että millä nimenomaisella tavalla tarkoitat, että ihminen on riippuvainen tuossa tapauksessa?

Pelkkä ontologinen riippuvuushan ei pyhitä ketään.

Kun kysymys on koko ajan siitä, että kukaan ei ole ehdottanut mitään Jumalasta riippumatonta pyhittymistä. Nähdäkseni tässä on kyse siitä, että Luther halusi eristää arkielämän, siis näiden häntä puolustaneiden prinssien ja ruhtinaiden yhteiskunnan, kirkon ja uskon alaisuudesta. Siksi oli kiistettävä, että ihmisen suhteella Jumalaan olisi mitään tekemistä muun kanssa kuin sanan ja sakramenttien.

Tämän vuoksi piti rakentaa peikko siitä, että jokin arjen asia jotenkin vaikuttaisi ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Tätä peikkoa tai ukaasia kutsutaan pelastuksen ansaitsemiseksi tai itsenäiseksi pyhittymiseksi tai miksi vain käsitteeksi tai teemaksi, missä tämä regimenttien jako olisi uhattuna tai vaarassa muuttua epäselväksi.

Kyse ei ole pelkästä regimenttien jaosta tai muusta poliittisesta välttämättömyydestä, vaan koko moderni metafysiikka lähtee tuosta ajatuksesta, että on olemassa riippumaton tämänpuoleinen ja pelkästään konkreettinen eli sekulaari todellisuus. Eli kaiken ontologinen riippuvuus Jumalasta muuttuu kuolleeksi kirjaimeksi.

Eli regimenttien rajaa pidetään Jumalan säätämyksenä. Jolloin sitä vastaan nouseminen on Jumalaa vastaan nousemista. Josta syystä sen rajan affirmointi eri tavoin, myös affirmoimalla sitä vartioivat ukaasit itsenäistä pyhittymistä ja pelastuksen ansaitsemista vastaan koetaan hurskauden osoituksena.

Kävelet samaan miinaan tässä kuin tuon ‘riippuvuuden’ kanssa. Sellainen käsite kuin “täydellinen ihminen” on määrittelemätön. Kun puhut siitä, et oikeasti sano mitään.

“Ei ole välttämättä väärin sanoa, että myös gdfsgdsg gdfggdfsg kaipaa Jumalaa.”

Ainoa oikea vastaus on, että mikä gdfsgdsg gdfggdfsg?

Tai yhtä paljon, että mikä täydellinen ihminen?

Väistämättä tämän lukee monikin, joka mielestään ymmärsi, mitä sanoit tuossa. Mutta hekään eivät käsittäneet käsitettä täydellinen ihminen, vaan sijoittivat siihen paikalle esimerkiksi emotionaalisesti mahdollisimman itseriittoisen ihmisen. Mikä taas ei ole ollenkaan sama asia.

Simojoen laulun kieli on runoutta. Siinä ensimmäinen rivi tarkoittaa, että “kaikki me olemme vajavaisia, kaikki me kaipaamme Jumalaa”. Se on ymmärrettävissä ilman, että sen tarkoittama täydellinen on ymmärrettävissä. Mutta se tarkoittaa myös, että sitä täydellistä ei voi poimia siitä ja käyttää niin kuin se tarkoittaisi jotain kyseisen runoilun ulkopuolella, ja kaikkein vähiten mitään loogisesti tai metafyysisesti eksaktia.


#39

Sehän se tässä onkin pohdintani aiheena, että mikä se täydellinen ihminen Taivaassa on. Kaivataanko sielläkin Jumalaa jossain mielessä? Pelkkää spekulaatiotahan tämä on. Kukaan ei ole ollut Taivaassa taivaallisessa olotilassa, ja tullut sieltä kertomaan asioistaan siellä.

Se, mitä maan päällä elävä syntinen ihminen tarvitsee suhteessaan Jumalaan tai kokee suhteessaan Jumalaan, on helpommin käsiteltävää kuin taivasihmisen pohtiminen, joka jää spekulaation tasolle.


#40

Et ehkä huomannut, että kirjoitin “Tuohon voisi lisätä, että mielestäni kristitty tarvitsee joka hetki Jumalaa tai Hänen apuaan. Milloin kristitty voisi olla näet riippumaton Jumalasta, jos pyhitysasiaa ajattelemme?” suhteessa juuri sitä edeltäneeseen “jalanjäljet hiekassa” -lainaukseen, jossa todettiin, että “Jeesus siis kulkee vierellämme koko elämämme, ja nostaa harteilleen kun me apua tarvitsemme.” Kertomuksesta voisi saada siis helposti sen väärinkäsityksen, että kristitty tarvitsee todellista tai kokonaisvaltaista Jumalan apua vain todella huonoina aikoina. Toki voi olla, että moni ei kertomusta niin koe, mutta joka tapauksessa tuosta lainaamastani kohdasta sellaisen väärinkäsityksen voisi saada. Miksi siis kristitty ei tarvitsisi jatkuvasti Jumalan apua taistellessaan henkivaltoja ja omaa turmeltunutta luontoaan vastaan?


#41

@Thinkcat, kun kirjoitit, että Fil. 2:12-13 ei sisällä paradoksia, niin miten selittäisit sellaiselle ihmiselle, joka näkee siinä paradoksin, asian niin, että toinen tajuaisi kohdan paradoksittomuuden. Kohta tässä alla:

Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte; sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.

Kyse on mielestäni näennäisestä järjenvastaisuudesta eli paradoksista siitä syystä, että ihminen todella toimii aktiivisesti itsestään käsin, mutta hänen oikea toimintansa on Jumalan aikaansaamaa.


#42

Ensimmäinen juttu. Jumalan tunteminen, kuten luodun kaikkeuden käsittäminen, muiden ihmisten tunteminen ja itsensä tunteminen - tässä on se sama nelikko, mistä todellisuus koostuu - ei ole määrällinen asia, vaan laadullinen asia.

Onko havaintoa siitä, että miten sana, sakramentit, kristittyjen yhteys tai rukous vaikuttavat? Vai onko nuo vain heittoja? Sirkuksessa pitää olla klovneja, hevosia ja trapetsitaiteilijoita. Laitetaan ne tekemään kukin omaa juttuaan, niin meillä on sirkus. Mutta jos sanaa, sakramentteja, kristittyjen yhteyttä ja rukousta vain pyöritetään, niin onko meillä Jumalan tuntemisen (tai luomakunnan tai muiden ihmisten tuntemuksen tai itsetuntemuksen) kasvua? Vai onko meillä vain toisenlainen sirkus?

Helppoa. Sellaista ei ole eikä tule. Nyt yritä keksiä joku muu ilmaisu tuon täydellisen ihmisen tilalle, niin pääset pohdinnassa alkuun. Jeesuskaan ei ollut täydellinen ihminen ennen kuin joku kertoo, että mitä täydellisellä ihmisellä tarkoitetaan. Onko se tietty pituus, paino, silmien väri ja leuan jämäkkyys?

Mitä tarkoitat kaipaamisella?

Aikuisen oikea teologia ja filosofia on jotain. Onnenkeksifilosofia ja seurakuntanuorten henkilökohtainen Jeesus on jotain muuta. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa keskustella jälkimmäisestä, koska ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Ja jos siitä lähtee ekstrapoloimaan jotain oikeaa teologiaa tai filosofiaa, niin tulokseksi saa ihan mitä tahansa höttöä, joka ei välttämättä tarkoita mitään. Vähän kuin opiskelisi samat asiat Fingerporista.

Tässä kohdassa minusta alkoi tuntua siltä, että olen jossain piilokamerassa.


#43

@Thinkcat, en halua keskustella kanssasi. Kiitos keskusteluista.


#44

Seurakuntanuorten henkilökohtainen käsitys Jeesuksesta on noista ainoa, joka perustuu teologiaan: siis rukouksen avulla kokemusperäisesti saatuun ymmärrykseen Jeesuksesta. Sen sijaan akateemisen tutkijan ~ filosofin omat määrittelyt ja oman kielipelin rakentelu ovat vain tyhjää sanahelinää - ja siten samassa kategoriassa onnenkeksien tekstien kanssa. Kaikki ymmärrys Jumalasta jolla on jotain merkitystä, on saatu kokemusperäisesti aktiivisesti uskoa harjoittamalla. Muu “teologia” on vain itseä miellyttävän verbaalisen himmelin rakentelua.